tiistai 29. heinäkuuta 2014

Luin: 2 x pahuus (Raevaara ja Lauerma)

Kaksi tämänpäiväistä kirjaa ovat aiheiltaan ja jopa ajatuksiltaan varsin samanlaisia; niistä löytyy jopa hyvin samankaltaisia virkkeitä. Mitä pahuus on? Miten se ilmenee? Miksi evoluutio on kehittänyt ihmisestä itsekkään mutta äkkipikaisen?

Tiina Raevaara: Laukaisu

Paasilinna, 2014


Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014


Tiina Raevaaran uutuudessa, Laukaisussa, pureudutaan perheväkivaltaan ja nimenomaan perhesurmiin, joista monet ovat meille tuttuja iltapäivälehtien lööpeistä. Lööppijulkisuus on tehnyt rikollisuudesta julkista   tätä itse asiassa pohtii myös Hannu Lauerma kirjassaan , asianomaisista on tullut uhreja, syyllisistä koko kansan häpeäkuvia. Enää Virtasen Erkki ei tapa vaimoaan oman navetan suojissa, vaan asianomaiset ja syylliset tuodaan koko Suomen eteen.

Tätä julkisuutta pohtivat sekä Raevaara että Lauerma, jälkimmäinen tosin faktapohjaan perustuen, ensimmäinen enemmän kaunokirjallisemmin. 

Raevaaran kirjassa yksi päivä, kaksikymmentäneljä tuntia, muuttaa erään perheen elämän lopullisesti. Perheen isä, Kerkko, on syvästi masentunut ja aggressiivinen, kun taas äiti, Pauliina, haaveilee jättävänsä koko paskan ja eroavansa miehestään. Ottavansa lapset. Muuttavansa toiseen paikkaan. 

Päivän aikana sattuma, tai kohtalo, kummin vain, vie Pauliinaa paikasta toiseen, ja vähitellen naisen haave paremmasta elämästä alkaa saada tulta alleen. Kunnes tulee laukaisu, joka särkee elämän peilin.


Laajennettu itsemurha  ja muita kauheuksia


Laukaisu on jäätävän hyvä, näin sanoakseni. Se on nautittava, ei liian ahdistava (jos sitä ei lue keskellä yötä), ajatuksia herättävä. 

Se on yksinkertaisista hyvä romaani. 

Se on hyvä esimerkki siitä, miksi kirjasta ei aina tarvitse tehdä paksua eepposta, Laukaisu on vain vähän yli satasivuinen; riittää, että käyttää oikeita sanoja. Siinä pureudutaan perhesurmien ytimeen, siihen, miksi näin käy. Siksi sitä voisi jopa kutsua tietokirjamaiseksi romaaniksi, sillä yhtymäkohtia Lauerman Hyvän kääntöpuoleen on paljon. Kyselin tuossa äskettäin itse Raevaaralta, onko hän sattumoisin lukenut Lauermaa, ja nainen vastasi myöntävästi. Oli pelkkää sattumaa, että satuin lukemaan yhtä aikaa kumpaakin kirjaa. Kuunnelkaa näitä esimerkkejä, jotka kertovat murhan ja itsemurhan eroavaisuuksista:
Murhaaja vihaa. Itsemurhaaja haluaa pois.   Mutta entä nainen, joka tappaa ensin lapsensa ja sitten itsensä? Hän ei vihaa, ei ainakaan lapsiaan. Puhutaan "laajennetusta itsemurhasta". Termiä on arvosteltu vähätteleväksi, aivan kuin tekijä olisi tärkein ja muut uhrit jonkinlainen sivutuote.
 Tämä oli Raevaaran romaanista. Tässä tuo sama ajatus Lauerman suusta:
Ilmaisuna "laajennettu itsemurha" on vaikeakäyttöinen, koska se saattaa herättää virheellisen mielikuvan siitä, että henkirikoksen uhreja pidettäisiin vain jonkinlaisina surmaajan egon jatkeina.
Laukaisua lukiessa kannattaisikin lukea itse asiassa kolmea kirjaa yhtä aikaa: Lauerman Hyvän kääntöpuolta (tai Pahuuden anatomiaa, sitä, jonka Raevaara oli lukenut), Laukaisua ja vielä John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, joka mainitaan monesti Laukaisussa. Itseni mielestä en saanut kaikkea irti kirjasta, kun en ollut lukenut Steinbeckin kuuleman mukaan traagista romaania.


Lauerman kirjasta


Niin kuin jo olen monesti maininnut, Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli lähestyy Laukaisun teemaa faktapohjalta. Lauerma on varmasti kaikille tuttu kasvo; hän on se mies, jota haastatellaan, jos Suomessa sattuu jotain erityisen iljettävää ja kauheaa. Hän on vaikka mitä: psykoterapeutti, oikeuspsykiatrian erikoislääkäri, Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri... Eikä totisesti ole mikään valelääkäri.

Hyvän kääntöpuoli ei kuitenkaan kohdista katseettaan pelkästään perhesurmiin tai väkivaltaan. Siihen on koottu erilaisia pieniä tekstinpätkiä, joissa ruoditaan niin anonyymeja nettihuutelijoita kuin hypnoosiakin, kaikkea, mikä voi tuoda ihmisen pimeän puolen esille. Sitä kirjoittaessa on ollut, niin kuin takakannessakin todetaan, pilkettä silmäkulmassa, eikä moniakaan asioita oteta hirvittävän vakavasti.

Joten jos oikeasti haluat tietää ihmisen pahuudesta, lue mieluummin jo kerran mainittu Pahuuden anatomia. Mutta Hyvän kääntöpuoli on kyllä hyvä yleisteos: se antaa hyvän kuvan niin taistolaisuudesta, psykopaateista kuin argumentointitaidoista. 

Lopuksi


Itselleni nautittavammaksi kirjaksi osoittautui Raevaaran Laukaisu. Lauerman kirja oli liian poukkoileva, asiasta toiseen hypähtelevä, vaikka toki ihan viihdyttävä teos. Tiina Raevaara sattui vain osumaan minun kohdallani kultasuoneen.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Hassuja kuvakulmia kesään






Tällä hetkellä mökkijärven pinta on niin tyyni, että siitä pystyy katsomaan omaa peilikuvaansa ihan huoletta. Lämpö kohoaa jo näin aamusta kahdenkymmenviiden, joten odotettavissa on jopa tukalan kuuma päivä. Kaupungissa yli kolmekymmenen asteen helteet tuntuisivatkin varmasti hirvittäviltä, niitäkin on tullut koettua, mutta täällä mökillä, järven läheisyydessä, ei tuokaan hellelukema kuulosta niin pahalta.

Mahtavaa loppukesää kaikille! Nähdään kirjallisissa merkeissä taas ensi viikolla!

Terveisin: Koulun alkamista stressaava Miska

Cokista kuumuuteen


Vesipisaroita sateen jälkeen pöytäpinnalla

Itkosen ale-kirjaa katsastamassa

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Luin: Tangokuningas runoilee rakkaudesta

Kyösti Mäkimattila: Rakkaani

Otava, 2014

Luokitus: Iskelmä-fanin runoutta


Jo kruunustaan luopunut, vuoden 2013 tangokuninkaaksi kruunattu Kyösti Mäkimattila yllätti ainakin minut julkaisemalla äskettäin oman runokokoelmansa, runokirjan nimeltä Rakkaani

Mäkimattila on uuden ajan tangokuninkaallinen, karismaattinen ja riittävän mediaseksikäs mutta skandaaleja välttelevä ja yksityisyydestään tiukasti kiinnipitävä laulaja. Hän on ehdottomasti eräs 2010-luvun parhaimpia kuninkaallisia; monet tangokuninkaalliset vaipuvat vuoden kuluessa unholaan, jos eivät aiheuta hurjaa skandaalia avioeroillaan ja liikennesotkuillaan.

Mäkimattila sen sijaan tullaan varmasti muistamaan ihan laulunsa ja karismansa puolesta. Hän vaikuttaa mieheltä, jolla on jalat maassa ja sydän täynnä kultaa. Ja taitaahan tuo olla aika komeakin, oikea vanhankunnon olavivirtamainen lookki ja kaikki.

Runoista


Mäkimattilan runot ovat hyvin maanläheisiä; ne kertovat rakkaudesta, rakastamisen vaikeudesta ja kaikesta siitä, mistä yleisimmät iskelmäbiisit ovat jo sata vuotta kertoneet. Niistä kuultaa läpi vahva iskelmäpohja, onhan herra kuninkaallinen toiminut sanoittajana muun muassa Mikko Mäkeläinen ja Myrskylyhty -bändille ja Heidi Pakariselle.

Sekä tietenkin omalle bändilleen, mites muutenkaan.

Runot antavat hieman erilaisen, intiimin kuvan Mäkimattilan elämästä ja varsinkin hänen elämänsä naisista. Kuvani jalat maassa tallaavasta perisuomalaisesta miehestä sai vahvistusta luettuani, kuinka koskettavasti Mäkimattila esimerkiksi lapsistaan kirjoittaa. Parhaimpia runoja ovat kuitenkin lyhyet, elämän tosiasioista kertovat runot:
Yritimme rakastaa. 
Sen enempää
ei voi lähdössä tyriä.
Muutamissa runoissa Mäkimattila väläyttelee omaa "Lauri Tähkä" -efektiä, kunnon pohojalaista murretta, joka korskuu hienosti suussa ja tekee lukemisesta mukavaa. Näihin murrepläjäyksiin minä ainakin rakastuin:

Tulisiks joku ehtoo 
mun tykö,
mää näyttäisin sul
mun kaik temput
ja kertoisin mihe
kaikkee munst o.
Sää voisit sen jälkke
tehr mitäs tykkäät;
ottaa ja lähtii,
taik sit vaa ottaa,
kyl mää anna. 

Loppua kohden runot muuttuvat itseni mielestä liian teatraalisiksi, mahtipontisiksi. Varsinkin äideille, tyttärille ja muille elämän naisille omistetussa osiossa "Rakkaani" runot ovat jopa tteennäisen kuuloisia. Onneksi tangokuninkaallisen tuttu rytmi ei katoa, vaan pian ote on taas kohdillaan.

Lopuksi


Kyösti Mäkimattilan Rakkaani on runokirja, jonka voisin jopa ostaa itselleni. Siinä on simppeleitä, selkeitä ja yksinkertaisia rakkausrunoja, jotka kolahtavat minuun, ikuiseen iskelmä-faniin. Runot sopivat myös niille, jotka eivät yleensä lyriikkaa lue ja niille, jotka aloittelevat omaa runoilijan uraa. Yksinkertaisesti hyvää runoutta.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Luin: Mitä on olla rauhanturvaaja?

Tuomas Muraja: Sotilaana Afganistanissa

Tammi, 2014

Sivuja: 188


"Burkaan, kaiken peittävään vaaleansiniseen kaapuun, sonnustautunut nainen ratsastaa aasilla toisessa kädessään keppi ja toisessa Nokian matkapuhelin. Afganistan on ristiriitaisuuksien maa."
Tuomas Murajan Sotilaana Afganistanissa on päiväkirjamainen tietokirja siitä, mitä Pohjois-Afganistanissa tapahtui vuosina 2001-2014. Tarkemmin ottaen se piirtää tarkan kuvan rauhanturvaajan arjesta siellä, missä sota ja köyhyys ovat vieneet kaiken muun paitsi elämänilon ja toivon.

Ja valitettavasti osan niistäkin.

Muraja on aiemmin työskennellyt Kosovossa vuosina 2000-2001, ja tämän nimenomaisen kirjan tekohetkellä hän toimi tiedotusupseerina Maimana-nimisessä kaupungissa vuodet 2006-2007.

Aluksi 


Kriisinhallintaoperaatio Isaf (2001-2014) on herättänyt paljon kritiikkiä, eikä Muraja näitä kokonaan kiistäkään, mutta hän näyttää Isaf-operaation myös toisesta näkökulmasta: Pohjoismaalaiset partiot ovat tehneet paljon hyvää, kouluttaneet ihmisiä, rakentaneet kouluja ja poliisiasemia. Toisaalta operaatio on jättänyt jälkeensä paljon uuden sukupolven sotaveteraaneja, jotka heräävät öisin painajaisiin ja jopa - niin kuin Muraja osoittaa - ajautuvat itsemurhan partaalle. 

Kirjan loppupää, varsinaisen päiväkirjan jälkeinen osa, onkin omistettu lähes kokonaan sen analysointiin, mitä operaatio sai aikaan, hyvässä ja pahassa, ja millä tolalla suomalaisten rauhatnturvaajien jälkihoito on. Ei kauhean hyvällä. Mediassa on viime aikoina ollut puhetta siitä, kuinka kehnosti Suomi nämä uudet veteraanit ottaa vastaan. Esimerkiksi Ruotsissa on paljon laajempi ja pitkäkestoisempi tarkkailu sen jälkeen, kun sotilas on palannut kotimaahansa, ja psykiatrista hoitoa on saatavilla nopeasti.

Monet sotaveteraanit ovat kritisoineet Suomen tapaa toimia: sotilasta pompotellaan luukulta toisella, ja valitettavan usein veteraani jätetään yksin.

Norjalaisia kollegoita ja pahaa oloa


Tuomas Murajan päiväkirja on sanalla sanoen autenttinen. Sitä on toki kustannettaessa muokkailtu ja kirjotiettu selkokielisemmäksi, mutta onneksi Murajan oma ääni kuuluu edelleen vahvana. Mies itsekin esipuheessaan hämmästelee sitä, kuinka paljon mielialat vaihetlivat matkan aikana, ja kuinka selvästi nämä vaihtelut näkyvät päiväkirjasta. 

Rauhallisimpina mutta jännittyneinä hetkinä närää aiheuttivat jopa norjalaisten kollegoiden huonot käytöstavat. Tavallisesti moiset seikat olisivat saattaneet jäädä tyystin huomioimatta, mutta kireänä ja hermostuneena niistäkin muodostui valtava harmi. Pahimpina aikoina Muraja jopa tunnustaa vihaavansa norjalaisia, kun "tuntuu, että välillä vihaan itse norjalaisuutta, vaikka tiedän, että se on väärin".

Ovatko tällaiset mielialan muutokset jokin ihme, jos koko ajan joutuu pelkäämään miinoja ja tulitaisteluita?

Yleensä pohjoismaalaisten kanssakäynti tukikohdassa sujui kutienkin rauhallisesti, mitä nyt norjalaiset ja ruotsalaiset kummastelivat suomalaisten outoja tapoja: 
"Maimanan sauna toimii jälleen. - - Kansallinen hätätila on vihdoin ohi, ja norjalaiset puistelevat päitään saunahulluille suomalaisille."
Juuri tällaiset arjen välähdykset tekevät kirjasta mielenkiintoisen myös tällaiselle poliitiikasta tai rauhanturvaajahommista tietämättömälle nuorelle. Niitä saisi olla vielä lisääkin, mutta päiväkirja on päiväkirja; sitä kirjoitetaan hetkessä, tässä ja nyt, eikä miettien sitä, mitä lukijat haluavat lukea.

Lopuksi


Juuri päiväkirjamaisuus luo tiettyä tönkköisyyttä: esimerkiksi loppu, viimeiset päiväkirjamerkinnät, töksähtää pahasti. Tämän toki voi antaa anteeksi, sillä kokonaisuudessaan kirja on aika tyhjentävä, mielenkiintoinen, valaiseva. Ei ehkä mikään mediaseksikkäin kirja, mutta innostava ihmiselle, joka janoaa lisää tietoa.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

"Ei ole ketään, kelle tämän kertoisin" - nuorten yksinäisyydestä

Nuorten kasvaneesta yksinäisyydestä puhutaan paljon, mutta useinkaan puheet ja teot eivät kohtaa toisiaan. Sosiaalisen median aikakaudella yksinäisyys, siis tahtomaton yksin olo jatkuvalla syötöllä, on muuttanut muotoaan ja saanut uuden, jopa entistä raaemman kanavan. Suositut tyypit ovat suosittuja myös somessa ja epäsuositut epäsuosittuja. 

Jonkun yksinäisyys saattaa kaikota sitä mukaa, kun hän löytää oman yhteisönsä ei välttämättä oikeassa elämässä mutta somessa. Joidenkin yksinäisyys sen sijaan syvenee ja pahenee välittämättä siitä, minkälaisia somemuotoja hän käyttää.

Minulla ei ole vastausta siihen, miksi nuorten yksinäisyys on tällä vuosikymmenellä räjähdysmäisesti kasvanut. Vika on varmasti yhteiskunnassa ja sen asenteissa, mutta kysymys kuuluukin, missä niistä. Liian hektinen maailma? Liian kovat paineet? Haluttomuus puuttua kiusaamiseen ajoissa?

Ainakin paineet ovat kovat. Parhaisiin koulutuspaikkoihin on pakko päästä, on pakko pärjätä, on pakko valmistua kolmessa-neljässä vuodessa lukiosta, on pakko saada aikaan jotain suurempaa kuin edelliset sukupolvet. Äitini oikein ihmetteli, kun kerroin, että minusta tulee opettaja koska "siinä on turvattu palkka". Äiti ei kuulemma minun iässäni vielä miettinyt, missä saa palkkaa, vaan hän mietti sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.

Se on ainakin totta, että nuorten maailma on raaka. Se suojelee omiaan ja potkii niitä, jotka eivät kuulu "joukkoon". Paineet olla samanlainen kuin muu kasvaa, jos nuori sattuu olemaan jostain syystä erilainen. Minun tapauksessani tarkoitan tässä etupäässä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöisiä.

"Sä olet mun vapauden hintani"


Näin laulaa Tuure Kilpeläinen kappaleessaan, joka kertoo yksinäisyydestä ja sen syvistä puroista. Siitä kertoo myös äskettäin julkaistu suomalaisten sateenkaarinuorten terveyskysely, joka näyttää varsin ruman, raa´an maailman. Koko tutkimusta en nyt jostain syystä käsiini löytänyt, mutta tiivistelmän löydätte ainakin osoitteesta http://www.nuorisotutkimusseura.fi/mita-kuuluu-sateenkaarinuorille-suomessa-tiivistelma .

Näyttää pahasti siltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöisten nuorten vapauden hintana on totta tosiaan sosiaalisuus. Niin kuin Eino Nurmisto, eräs lifestyle-bloggaaja, totesi jossakin vaiheessa blogissaan: 
"Oma itsensä voi olla tasan niin pitkään kun on samanlainen kuin muut."

Kirjoitin tämän postauksen siksi, koska olen yksi niistä sateenkaarinuorista, joiden päivät täyttyvät koulusta, koulusta ja yksinolosta. Olen yksinäinen, eikä vika ole pelkästään minussa. Olisin toki voinut olla nuoruudessani hieman sosiaalisempi ja osaaottavampi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöisten nuorten on ylipäätään todella vaikeaa lähteä hakemaan seuraa, ystäviä, varsinkin, jos he kokevat itsensä epävarmoiksi itsensä ja ympäröivän maailman suhteen. 

Miettikäähän itse: Jos et tietäisi, hyväksyykö kaverisi sinut kokonaisena, sellaisena kuin sinä olet, olisiko sinun mitään järkeä lähteä hänen kanssaan kahville? Entä jos pelkäisit yli kaiken hylätyksi tulemista ja naurunalaiseksi joutumista?

Minulla on ikävä ihmisen luo. Tahtoisin jonkun, jolle voisin kertoa peloistani ja haaveistani, iloistani ja suruistani. Ylipäätään jonkun, jonka kanssa olisi hauskaa. Eikös se eräs vanha kansanviisauskin mennyt että "Jos joku saa sinut nauramaan, älä päästä hänestä irti"?


Toivoa on


Onneksi Suomessa on kasvamassa uusi, toivottavasti parempi sukupolvi, joka on vielä kuin puhdas lakana, johon voi maalata eri värejä. Ja mieluiten sateenkaaren värejä. Homous ei enää tunnu olevan nuorten keskuudessa kamalan suuri juttu, eikä transsukupuolisuuskaan, kunhan ihmiset siihen aikansa ovat totutelleet. 

Kyllähän tuo omakin kultani, heteromies, johon satuin äskettäin rakastumaan, sanoo hyväksyvänsä minut omana itsenäni. Se luo toivoa paremmasta huomisesta.

Valitettavasti yhteiskunta haraa eittämättä vastaan: jo päiväkodista asti lapsille opetetaan, mitä on olla "oikeasti nainen" ja "oikeasti mies". Fy fan. Tämäkö on sitä tasa-arvoa?

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Luin: Ekaa kertaa Leena Lehtolaista!

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

Tammi, 2000

Luokitus: Varmaa ja tuttua dekkaria

- Kyllä minä tiedän, että Petri hakattiin kuoliaaksi! Minä haluan nähdä, mitä hänelle on tehty että voin tehdä saman niille paskiaisille! - -
- Keistä te puhutte?
- Niistä saatanana skineistä! Nehän ovat vain odottaneet tilaisuutta päästäkseen uudestaan Petrin kimppuun! 
En tiedä mistä, mutta jostain sain päähäni tarttua juuri Leena Lehtolaiseen kirjastossa. Seitsemäs Maria Kallio -dekkari houkutteli minua homoteemallaan ja hyvällä takakansitekstillä. Maria Kallion muistan etäisesti vain 2000-luvun alussa esitetystä tv-ohjelmasta, jota seurasivat kaikki vauvasta vaariin. Sen enempää en itse henkilöstä, telkkarisarjasta kuin Maria Kallio -dekkareistakaan tiedä. 

Joku saattaa syyttää minua nyt siitä, että aloitin Kallio-sarjan seitsemännestä osasta, keskeltä sarjaa. Ennen lähtöä -kirjassa kerrataan kuitenkin kiitettävästi perusasiat Maria Kalliosta juuri sillä tavalla, että tosifanit eivät kyllästy eivätkä tällaiset aloittelijat joudu aloittamaan ihan puilta paljailta. Yksityiskohtia Kalliosta ripotellaan sinne tänne kuin muistin virkistykseksi, mikä ilahdutti ensimmäistä kertaa kirjaan tarttunutta lukijaa.

Kirjasta


Seitsemäs Kallio-kirja sijoittuu ajallisesti Marian ensimmäisen Iida-lapsen ja toisen, tässä vaiheessa vielä vasta ajatuksen tasolla olevan, lapsen syntymän väliin. Marian punk-vaihe on laantunut jo ajat sitten - siihen viitataan muutaman kerran - ja tasainen perhe-elämä Antti-miehen ja Iidan kanssa rullaa tavalliseen tahtiin. 

Marian mietteet ja ajatukset, jopa orastavat haaveet toisesta lapsesta saavat jäädä hetkeksi, kun kaupunginvaltuutettu ja huonekalusuunnittelija Petri Ilveskivi löydetään lenkkipolulta hakattuna henkihieveriin. Myöhemmin murhatutkimukseksi muuttuva rikostutkimus kohdistaa katseensa Ilveskiven henkilökohtaiseen elämään: hän on homo ja avoimesti parisuhteessa elämänkumppaninsa Tommin kanssa, mikä on aiheuttanut sekä hyökkäyksiä että avointa syrjintää.

Tappoivatko Ilveskiven skinit, jotka juuri aiemmin olivat pahoinpidelleet hänet? Vai onko tässä kyseessä laajempikin juttu?

Tuomio


Leena Lehtolainen on 2000-luvun alussa, kirjaa kirjoittaessaan, selvästi tukeutunut nimenomaan skini- ja homoteemaan toivoen, että jopa aika köykäinen juoni piristyisi näillä, silloin tuoreilla teemoilla. Onneksi Lehtolainen ei myy koko kirjaa homoteemalla; loppuen lopuksi se on aika pieni osa koko kirjasta. Tämä on miellyttävää sellaiselle lukijalle, joka on tottunut siihen, että "omg, hän on homo" -teemalla myydään kaikkea pannulapuista leffoihin.

Valitettavasti olin itse pettynyt kirjaan. Totta kai se on aika hyvää dekkaria, varmaa ja tuttua, mutta varsinkin lopussa kerronta uuvahti hieman ja ote löyseni. Veto loppui vähän niin kuin kesken. Juoni on aika kepeä, kevyt, mutta onneksi Maria Kallion raskaushaaveita ei ole pelkästään tungettu mukaan, niin kuin joku hieman vähemmän kirjoittanut olisi saattanut tehdä, vaan ne on sijoiteltu oikeisiin kohtiin.

Aika perusdekkaria, sanon minä. Olisin toivonut enemmän. Sen verran taisin kuitenkin Maria Kallo -sarjaan ihastua, että hankin itselleni Ennen lähtöä -romaanin jälkeisen, Veren vimma -nimisen osan, kun se osui silmääni kirjaston poistomyynnissä. 

Ja taisihan minua jäädä hieman kutkuttamaan, mitä Marialle ja Antille seuraavaksi tapahtuu.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Alkuvuoden paras kirja: Purkaus, Anna-Kaari Hakkarainen

Mikään kirja, ei mikään kirja, pitkiin aikoihin, koko tänä vuonna, ole saanut aikaan tällaista vahvaa jälkeä minuun kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus. Se on äärimmäisen kaunis, herkkä, runollinen, jotain aivan toista kuin ne kirjat, joita olen tänä vuonna lukenut. Heti ensimmäisenä tuli mieleen Sjónin Poika nimeltä Kuukivi, eikä ihme. Näillä kahdella kirjalla onkin paljon yhteistä, muun muassa:

Islanti.

Kaunis, vahva, lyyrinen kieli.

Täyttymätön rakkaus.


Guilfoss, Islanti

"Kaikki alkoi siitä, kun Kjarri oli kahdeksan..."


"Sovitaanko, ettei kumpikaan saa Vigdistä?"
Ja he puristivat toistensa kättä, polttivat savukkeen ja vetivät vielä linkkuveitsellä kummankin sormeen pienet viillot ja painoivat ne yhteen, sopivat, että se kumpi rikkoisi verivalan, joutuisi jättämään saaren. Ja niin Vigdis oli poissa. Poissa hänestä, mutta ikuisesti heidän kahden välissä, omalla paikallaan.  

Veljekset Kjarri ja Birk sekä eräs outo, yksinäinen tyttö Vigdis ovat ystäviä keskenään. He kulkevat aina kolmestaan, tekevät kaiken aina yhdessä, kasvavat lapsista nuoriksi ja vähitellen aikuisiksi yhdessä eläen. Pieni islantilainen kaupunki huojuu jäätikön reunalla, kauniina, maagisena paikkana; se pitää sisällään kaiken, mitä nuori kolmikko kasvaessaan tarvitsee. He ovat erottamaton kolmikko, jonka ystävyys muuttuu lukijan silmissä maagiseksi siteeksi kolmen ihmsien kesken.

Vaan kun veljekset kasvavat tiettyyn ikään, alkaa Vigdis näyttää heidän molempien mielistä liian hyvältä ollakseen pelkkä ystävä. Ystävyys alkaa kuulostaa liian laimealta. Mutta veljesten yhteinen verivala säilyy, kumpikaan ei saa Vigdistä omakseen, ja toinen joutuu lähtemään kaupungista. Palatakseen taas takaisin, ja sotkeakseen vielä kerran ihmisten elämän. 

Sinä ja minä liikennevaloissa


"Purkaus" kirjan nimenä on hyvin monimielinen, hyvin mielenkiintoinen nimi. Purkauksen voi ajatella kuvaavan Vigdiksen, Kjarrin ja Birkin välistä ystävyyttä, ihmissuhteita, jotka kärjistyvät ja kiristyvät äärimmilleen ennen pamausta, purkausta, ja joka näin ollen heijastuu tulivuoren purkauksen kautta, kuin peilikuvana sille. 

Kirjan pääteema ei ole kuitenkaan ystävyys vaan veljeys, joka on ystävyyttäkin ja rakkauttakin vahvempi, veljesten keskenäinen side on niin vahva, että se saa toisen heistä lähtemään kaupungista ja palaamaan vasta "kun vuosisadan hiljaa pysytellyt tulivuori alkaa purkautua", niin kuin kirjan takakansi asian ilmaisee.

Turhaan en kirjaa kehu: Hakkarainen maalaa lukijan eteen kauniin, jäisen Islannin, ja vieläkin kauniimman ystävyyden niin tarkasti ja runollisesti, että kokenutkin lukija hengästyy. Kjarrin ja Birkin välinen veljeys kuvataan äärimmäisen vahvana ja lojaalina; niin vahvana, että toinen pojista jättää kaupungin, vaikka tarjolla olisi maailman kaunein nainen.

Mutta lupaus on lupaus, eikä veljeä petetä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Ensin kaikki aiemmat tapahtumat kuvataan Kjarrin, sitten Vigdiksen ja lopuksi vielä Birkin näkökulmasta. Kaikki tapahtuu takaumina, ja ns. oikeaan tarinaan päästään vasta Birkin kohdassa. Tämä on ihan mielettömän hieno ratkaisu, sillä nyt lukija saa kaikkien kolmen ihmisraukan kokemukset ja pystyy täydentämään niitä. Niistä syntyy kuvioita, ihmissuhdekarttoja. 

Kjarri pitää Vigdiksestä. Vigdis Birkistä. Birk haaveilee vapaudesta... Oikeastaan tämä seuraava siteeraus kertoo aika paljon siitä, miten Vigdis sekoittaa molempien poikien päät:
Kun Birk ja Kjarri painivat ja nauroivat ja vetivät pipoja toistensa päästä - - Vigdiksen teki mieli juosta väliin ja lyödä kumpaakin naamaan. Niin hän usein tekikin, ei lyönyt, mutta työntyi väliin. Kjarri oli sietämätön, sitä oli mahdoton hermostuttaa. Mutta Birkin sai suuttumaan, kun pörrötti Kjarrin tukkaa tai joskus jopa antoi nopean pusun poskelle - -

Hakkarainen kirjoittaa niin luontevasti nuorten kokemuksista, että päässäni jo monta vuotta kytenyt ajatus pulpahtaa mieleeni jälleen:

Entä jos kaikki tämä, kaikkien kirjojen ja tarinoiden tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, ja kirjoittajat  esimerkiksi minä tai Hakkarainen  kirjoittavat niitä ns. puhtaaksi, suodattavat tietoa, saavat jostain maailmankaikkeudesta ihmisten kohtaloita ja vain kirjoittavat ne, eivätkä vain keksi niitä päästään?


Lopuksi on purkaus


Mielenkiintoinen, vahva, intensiivinen, samaan aikaan herkkä kuin lunninpoikasten aikutaival... Jos tähän vielä lisätään visuaalisesti todella kaunis kansi ja rytmikäs kerronta, ei kirjasta voi tulla mitään muuta kuin upea. Kannattaa lukea, pelkästään jo värikkään Islanti-kuvauksen takia.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Luin: Kaksi keskenjäänyttä kirjaa

Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken; se ei kuulu tapoihini laisinkaan. Osaan jo tässä vaiheessa elämää sanoa, mistä todennäköisesti pidän ja mistä en. Sen takia tuli itsellenikin hieman yllätyksenä, kun tässä ihan parin viikon sisällä tuli peräti kaksi kirjaa, jotka hylkäsin, jätin kesken, vain lopetin. Se oli niin outoa, että pitihän siitä oma postaus tehdä.


Armas Alvari: Varmat tapaukset

Tammi, 2006

Novellikokoelma

"Hienosti rakennetussa ja suggestiivisesti etenevässä novellikokoelmassa eri tasoilla ja aikakausissa tapahtuvissa yksittäisistä tarinoista muodostuu rikas kokonaisuus."
Näin lupaa Armas Alvarin esikoisnovellikokoelman takakansi. 

Okei, on hienoa, että kirjan novellit on kirjoitettu tapahtumaan eri aikoina ja erilaisista näkökulmista ja vielä siten, että pysytään samalla Mattila-nimisellä paikkakunnalla. Kokoelmassa tykkäsin eniten juuri tästä ideasta, että kaikki novellien päähenkilöt tuntevat toisensa, ovat jopa sukua keskenään. Siitä tulee hienoja kohtauksia, kun näkökulma vaihtuu ja lukija saa ytäkkiä ihan toisenlaisen, usein täysin päinvastaisen kuvan tapahtumista. Kokoelmassa korostuu fraasi "kolikolla on aina kaksi puolta".

Ensimmäinen kirjan novelleista on vielä mielenkiintoinen, siinä jo ikääntynyt naiskirjailija palaa kotikaupunkiinsa pitämään luentoa, mutta siitä eteenpäin mielenkiinnon taso laskee. Toisin sanoen kirja on tylsä. Sekava, johtuen varmasti juuri tuosta äsken nostamastani aikakausi-iloittelusta. Kirjan ydin, se, miksi kirjaa luetaan, ei välittynyt minulle laisinkaan, tunsin vain kuihtuvani kirjaa lukiessani, joten päätin keskeyttää.

Ehkä joku muu saa tästä enemmän irti kuin minä.


Veli-Matti Hyttinen: Luutnantti Lötjösen vankipartio

Kustannuskynnys, 2011

Luokitus: Hää on huumormiehii, mää oon vähän vakavampi tappaus


Veli-Matti Hyttinen on pohjoiskarjalainen, nykyisin Polvijärvellä asuva kirjailija, jonka tuotanto kattaa etupäässä sotakirjalllisuutta (kaunokirjallista sellaista) ja runoutta. Kustantamo Kustannyskynnys on hänen omien sanojensa mukaan "ns. yhden miehen pienkustantamo", jota hän pyörittää siis, todennäköisesti, yksin.

Itseni mielestä juuri tällaiset kustantamot ovat usein niitä kaikkein mielenkiintoisimpia ja värikkäimpiä, ja taisin olla oikeassa myös tässä tapauksessa. Luutnantti Lötjösen vankipartio, ensimmäinen ko. luutnantista kertova kirja (muita on mm. Lötjösen sissit iskevät, 2011), ei ole ainakaan tylsä tai mitäänsanomaton; kirja on värikäs tuulahdus usein armeijan harmaan värisessä sotakirjallisuudessa.

Aloitin Hyttisen lukemisen Blogistanian lukumaratonin aikana, ja luin sitä silloin 72 sivua. Paljon pidemmälle en lopulta päässytkään.

Hyttisen kirjan ensimmäisellä sivulla sanotaan, että Luutnantti Lötjösen vankipartio on "verinen sotaromaani".

Ainakaan ensimmäisen sadan sivun jälkeen kukaan kirjan henkilöistä ei ollut vuodattanut mitään muuta ruuminnestettään kuin spermaansa. Kirja on ainakin alussa jopa huvittava ja hauska. Veli-Matti lienee ns. huumormiehii, sillä kirja vilisee kaksimielisiä vitsejä, outoja nimiä (Minkähänlanen ihminen on sotamies Pillunen?) ja hauskoja sutkautuksia.

Kirjasta


Sissiluutnantti Lötjönen, etunimeltään Jussi, saa joukkueineen tehtäväksi puna-armeijan uuden tukikohdan etsimisen ja sieltä vangin sieppaamisen, mieluiten naispuolisen. Yhtäkkiä miehillä on käsissään kokonainen naiskomppania, ja siitähän meno sitten vasta alkaa. Yksinäiset miehet etsivät uutta "verta" yksinäisistä naisista, kunnes koittaa aamu ja ne vähän vakavammat asiat tulisi hoitaa...

Kirjan henkilöt puhuvat räävittömiä juttuja sen minkä ehtivät. Se on sinänsä oikein hyvä juttu; juuri sillä tavalla useat sotamiehet sodassa puhuivat. Kieli on siis uskottavaa. Yhden valitettavan seikan kielen joukosta kuitenkin huomasin: Pari kertaa dialogin sekaan oli tullut pieniä lapsuksia, asioita tai lausahduksia, joita ei vielä siihen aikaan, vuonna 1942, ollut vielä keksittykään.

Esimerkiksi fraasi "ollaan kuin Ellun kanat" tulee yhdessä vaiheessa kirjassa vastaan. Sen keksi Väinö Linna kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta 50-luvulla. Puhumattakaan siitä, kun luutnantti Lötjönen laulaa Johnnyn tunnetuksi tekemää biisiä "Voiko ihanammin päivä enää alkaa?" Johnny lauloi sitä vasta 60-luvulla, sori vaan.

Jätin kirjan kesken siksi, ettei se antanut minulle paljon mitään, se ei vastannut odotuksiani, ja se oli liian epärealistinen. Jos joku haluaa, voi hän lukea kirjan loppuun ja kertoa minulle, tuliko kirjasta lopulta se paljon mainostettu "verinen"...