lauantai 5. heinäkuuta 2014

Alkuvuoden paras kirja: Purkaus, Anna-Kaari Hakkarainen

Mikään kirja, ei mikään kirja, pitkiin aikoihin, koko tänä vuonna, ole saanut aikaan tällaista vahvaa jälkeä minuun kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus. Se on äärimmäisen kaunis, herkkä, runollinen, jotain aivan toista kuin ne kirjat, joita olen tänä vuonna lukenut. Heti ensimmäisenä tuli mieleen Sjónin Poika nimeltä Kuukivi, eikä ihme. Näillä kahdella kirjalla onkin paljon yhteistä, muun muassa:

Islanti.

Kaunis, vahva, lyyrinen kieli.

Täyttymätön rakkaus.


Guilfoss, Islanti

"Kaikki alkoi siitä, kun Kjarri oli kahdeksan..."


"Sovitaanko, ettei kumpikaan saa Vigdistä?"
Ja he puristivat toistensa kättä, polttivat savukkeen ja vetivät vielä linkkuveitsellä kummankin sormeen pienet viillot ja painoivat ne yhteen, sopivat, että se kumpi rikkoisi verivalan, joutuisi jättämään saaren. Ja niin Vigdis oli poissa. Poissa hänestä, mutta ikuisesti heidän kahden välissä, omalla paikallaan.  

Veljekset Kjarri ja Birk sekä eräs outo, yksinäinen tyttö Vigdis ovat ystäviä keskenään. He kulkevat aina kolmestaan, tekevät kaiken aina yhdessä, kasvavat lapsista nuoriksi ja vähitellen aikuisiksi yhdessä eläen. Pieni islantilainen kaupunki huojuu jäätikön reunalla, kauniina, maagisena paikkana; se pitää sisällään kaiken, mitä nuori kolmikko kasvaessaan tarvitsee. He ovat erottamaton kolmikko, jonka ystävyys muuttuu lukijan silmissä maagiseksi siteeksi kolmen ihmsien kesken.

Vaan kun veljekset kasvavat tiettyyn ikään, alkaa Vigdis näyttää heidän molempien mielistä liian hyvältä ollakseen pelkkä ystävä. Ystävyys alkaa kuulostaa liian laimealta. Mutta veljesten yhteinen verivala säilyy, kumpikaan ei saa Vigdistä omakseen, ja toinen joutuu lähtemään kaupungista. Palatakseen taas takaisin, ja sotkeakseen vielä kerran ihmisten elämän. 

Sinä ja minä liikennevaloissa


"Purkaus" kirjan nimenä on hyvin monimielinen, hyvin mielenkiintoinen nimi. Purkauksen voi ajatella kuvaavan Vigdiksen, Kjarrin ja Birkin välistä ystävyyttä, ihmissuhteita, jotka kärjistyvät ja kiristyvät äärimmilleen ennen pamausta, purkausta, ja joka näin ollen heijastuu tulivuoren purkauksen kautta, kuin peilikuvana sille. 

Kirjan pääteema ei ole kuitenkaan ystävyys vaan veljeys, joka on ystävyyttäkin ja rakkauttakin vahvempi, veljesten keskenäinen side on niin vahva, että se saa toisen heistä lähtemään kaupungista ja palaamaan vasta "kun vuosisadan hiljaa pysytellyt tulivuori alkaa purkautua", niin kuin kirjan takakansi asian ilmaisee.

Turhaan en kirjaa kehu: Hakkarainen maalaa lukijan eteen kauniin, jäisen Islannin, ja vieläkin kauniimman ystävyyden niin tarkasti ja runollisesti, että kokenutkin lukija hengästyy. Kjarrin ja Birkin välinen veljeys kuvataan äärimmäisen vahvana ja lojaalina; niin vahvana, että toinen pojista jättää kaupungin, vaikka tarjolla olisi maailman kaunein nainen.

Mutta lupaus on lupaus, eikä veljeä petetä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Ensin kaikki aiemmat tapahtumat kuvataan Kjarrin, sitten Vigdiksen ja lopuksi vielä Birkin näkökulmasta. Kaikki tapahtuu takaumina, ja ns. oikeaan tarinaan päästään vasta Birkin kohdassa. Tämä on ihan mielettömän hieno ratkaisu, sillä nyt lukija saa kaikkien kolmen ihmisraukan kokemukset ja pystyy täydentämään niitä. Niistä syntyy kuvioita, ihmissuhdekarttoja. 

Kjarri pitää Vigdiksestä. Vigdis Birkistä. Birk haaveilee vapaudesta... Oikeastaan tämä seuraava siteeraus kertoo aika paljon siitä, miten Vigdis sekoittaa molempien poikien päät:
Kun Birk ja Kjarri painivat ja nauroivat ja vetivät pipoja toistensa päästä - - Vigdiksen teki mieli juosta väliin ja lyödä kumpaakin naamaan. Niin hän usein tekikin, ei lyönyt, mutta työntyi väliin. Kjarri oli sietämätön, sitä oli mahdoton hermostuttaa. Mutta Birkin sai suuttumaan, kun pörrötti Kjarrin tukkaa tai joskus jopa antoi nopean pusun poskelle - -

Hakkarainen kirjoittaa niin luontevasti nuorten kokemuksista, että päässäni jo monta vuotta kytenyt ajatus pulpahtaa mieleeni jälleen:

Entä jos kaikki tämä, kaikkien kirjojen ja tarinoiden tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, ja kirjoittajat  esimerkiksi minä tai Hakkarainen  kirjoittavat niitä ns. puhtaaksi, suodattavat tietoa, saavat jostain maailmankaikkeudesta ihmisten kohtaloita ja vain kirjoittavat ne, eivätkä vain keksi niitä päästään?


Lopuksi on purkaus


Mielenkiintoinen, vahva, intensiivinen, samaan aikaan herkkä kuin lunninpoikasten aikutaival... Jos tähän vielä lisätään visuaalisesti todella kaunis kansi ja rytmikäs kerronta, ei kirjasta voi tulla mitään muuta kuin upea. Kannattaa lukea, pelkästään jo värikkään Islanti-kuvauksen takia.

5 kommenttia:

  1. Tämä kirja ei ole juurikaan kiinnostanut, mutta sinun tekstiti jälkeen heräsi kiinnostus. Ehkä täytyy jopa harkita lukemista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, riippuu toki lukijasta :D Itseeni kirja kolahti ihan totaalisesti. Kannattaa ainakin yrittää lukemista, ainahan sen voi jättää kesken.

      Poista
  2. Minä tein juuri niin kuin neuvoit: Jätin kirjan kesken.

    Kirjaa lukiessani tuli mieleen Kodin Kuvalehden kirjablogistin haastattelu. Toimittaja kysyi blogistlta, millaisista kirjoista hän ei pidä. Runollisista, blogisti sanoi. Silloin ajattelin, että eihän runollisissa kirjoissa mitään vikaa ole, ihania ovat. Nyt, kun luin Purkausta, tajusin etten taida minäkään niin pitää runollisista kirjoista.

    Itse olen huoannut, että minulle on hyvin törkeää kirjan tykkäämisessä kirjan kieli. Kirja voi olla vaikka kuinka hyvin kirjoitettu, kuinka hienolla kielellä hyvänsä, mutta jos se kieli ei sovi minun oman sisäisen kielen kanssa yhteen, en pysty lukemaan kirjaa.

    Purkauksen kanssa kävi juuri näin. Varmaan hienosti kirjoitettu, mutta ei minun juttu.

    Kirjan sisältöönkään en saanut otetta. Tuntuu kauhealta käyttää sanaa "teennäinen", mutta parempaakaan en tähän hätään keksi. Olen arkirealismin ystävä.

    En ole tutustunut profiilisi tarkemmin, mutta sellainenkin tuli mieleen, että ehkä Purkaus on ikäpolvikirja. Tietyssä iässä tietynlaiset tarinat kolahtavat.

    Oletko lukenut Eira Stenbergin Häkäisyn? Minulle se oli oman nuoruuteeni Purkaus. En ole lukenut kirjaa sitten nuoruuden, mutta muistelen sen olleen samaa tyylilajia. Huh, kuinka se nousikaan päähän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Mielestäni kirjallisuuden ydinajatus on herättää ihmisissä tunteita; olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Purkaus sai minussa aikaan monia prosesseja ja ajatusketjuja, jotka, niin kuin äsken mainitsit, saattavat olla ikään liittyviä. Eri-ikäisenä pohtii erilaisia asioita ja elämäntilanteita. Teennäiseksi en kirjaa väittäisi, mutta makuasioita on monia ja niistä on paha kiistellä.

      Äsken lueskelin herra googlesta tietoja ko. Häikäisystä, ja kirja vaikutti varsin mielenkiintoiselta. Kiitos hyvästä vinkistä!

      Poista
  3. Aurinko niin häikäisi Kauppatorin rannassa, etten nähnyt kirjoittaa. Häikäisy. Se on suosittelemani kirjan nimi.

    VastaaPoista