tiistai 29. heinäkuuta 2014

Luin: 2 x pahuus (Raevaara ja Lauerma)

Kaksi tämänpäiväistä kirjaa ovat aiheiltaan ja jopa ajatuksiltaan varsin samanlaisia; niistä löytyy jopa hyvin samankaltaisia virkkeitä. Mitä pahuus on? Miten se ilmenee? Miksi evoluutio on kehittänyt ihmisestä itsekkään mutta äkkipikaisen?

Tiina Raevaara: Laukaisu

Paasilinna, 2014


Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014


Tiina Raevaaran uutuudessa, Laukaisussa, pureudutaan perheväkivaltaan ja nimenomaan perhesurmiin, joista monet ovat meille tuttuja iltapäivälehtien lööpeistä. Lööppijulkisuus on tehnyt rikollisuudesta julkista   tätä itse asiassa pohtii myös Hannu Lauerma kirjassaan , asianomaisista on tullut uhreja, syyllisistä koko kansan häpeäkuvia. Enää Virtasen Erkki ei tapa vaimoaan oman navetan suojissa, vaan asianomaiset ja syylliset tuodaan koko Suomen eteen.

Tätä julkisuutta pohtivat sekä Raevaara että Lauerma, jälkimmäinen tosin faktapohjaan perustuen, ensimmäinen enemmän kaunokirjallisemmin. 

Raevaaran kirjassa yksi päivä, kaksikymmentäneljä tuntia, muuttaa erään perheen elämän lopullisesti. Perheen isä, Kerkko, on syvästi masentunut ja aggressiivinen, kun taas äiti, Pauliina, haaveilee jättävänsä koko paskan ja eroavansa miehestään. Ottavansa lapset. Muuttavansa toiseen paikkaan. 

Päivän aikana sattuma, tai kohtalo, kummin vain, vie Pauliinaa paikasta toiseen, ja vähitellen naisen haave paremmasta elämästä alkaa saada tulta alleen. Kunnes tulee laukaisu, joka särkee elämän peilin.


Laajennettu itsemurha  ja muita kauheuksia


Laukaisu on jäätävän hyvä, näin sanoakseni. Se on nautittava, ei liian ahdistava (jos sitä ei lue keskellä yötä), ajatuksia herättävä. 

Se on yksinkertaisista hyvä romaani. 

Se on hyvä esimerkki siitä, miksi kirjasta ei aina tarvitse tehdä paksua eepposta, Laukaisu on vain vähän yli satasivuinen; riittää, että käyttää oikeita sanoja. Siinä pureudutaan perhesurmien ytimeen, siihen, miksi näin käy. Siksi sitä voisi jopa kutsua tietokirjamaiseksi romaaniksi, sillä yhtymäkohtia Lauerman Hyvän kääntöpuoleen on paljon. Kyselin tuossa äskettäin itse Raevaaralta, onko hän sattumoisin lukenut Lauermaa, ja nainen vastasi myöntävästi. Oli pelkkää sattumaa, että satuin lukemaan yhtä aikaa kumpaakin kirjaa. Kuunnelkaa näitä esimerkkejä, jotka kertovat murhan ja itsemurhan eroavaisuuksista:
Murhaaja vihaa. Itsemurhaaja haluaa pois.   Mutta entä nainen, joka tappaa ensin lapsensa ja sitten itsensä? Hän ei vihaa, ei ainakaan lapsiaan. Puhutaan "laajennetusta itsemurhasta". Termiä on arvosteltu vähätteleväksi, aivan kuin tekijä olisi tärkein ja muut uhrit jonkinlainen sivutuote.
 Tämä oli Raevaaran romaanista. Tässä tuo sama ajatus Lauerman suusta:
Ilmaisuna "laajennettu itsemurha" on vaikeakäyttöinen, koska se saattaa herättää virheellisen mielikuvan siitä, että henkirikoksen uhreja pidettäisiin vain jonkinlaisina surmaajan egon jatkeina.
Laukaisua lukiessa kannattaisikin lukea itse asiassa kolmea kirjaa yhtä aikaa: Lauerman Hyvän kääntöpuolta (tai Pahuuden anatomiaa, sitä, jonka Raevaara oli lukenut), Laukaisua ja vielä John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, joka mainitaan monesti Laukaisussa. Itseni mielestä en saanut kaikkea irti kirjasta, kun en ollut lukenut Steinbeckin kuuleman mukaan traagista romaania.


Lauerman kirjasta


Niin kuin jo olen monesti maininnut, Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli lähestyy Laukaisun teemaa faktapohjalta. Lauerma on varmasti kaikille tuttu kasvo; hän on se mies, jota haastatellaan, jos Suomessa sattuu jotain erityisen iljettävää ja kauheaa. Hän on vaikka mitä: psykoterapeutti, oikeuspsykiatrian erikoislääkäri, Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri... Eikä totisesti ole mikään valelääkäri.

Hyvän kääntöpuoli ei kuitenkaan kohdista katseettaan pelkästään perhesurmiin tai väkivaltaan. Siihen on koottu erilaisia pieniä tekstinpätkiä, joissa ruoditaan niin anonyymeja nettihuutelijoita kuin hypnoosiakin, kaikkea, mikä voi tuoda ihmisen pimeän puolen esille. Sitä kirjoittaessa on ollut, niin kuin takakannessakin todetaan, pilkettä silmäkulmassa, eikä moniakaan asioita oteta hirvittävän vakavasti.

Joten jos oikeasti haluat tietää ihmisen pahuudesta, lue mieluummin jo kerran mainittu Pahuuden anatomia. Mutta Hyvän kääntöpuoli on kyllä hyvä yleisteos: se antaa hyvän kuvan niin taistolaisuudesta, psykopaateista kuin argumentointitaidoista. 

Lopuksi


Itselleni nautittavammaksi kirjaksi osoittautui Raevaaran Laukaisu. Lauerman kirja oli liian poukkoileva, asiasta toiseen hypähtelevä, vaikka toki ihan viihdyttävä teos. Tiina Raevaara sattui vain osumaan minun kohdallani kultasuoneen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti