tiistai 1. heinäkuuta 2014

Luin: Kaksi keskenjäänyttä kirjaa

Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken; se ei kuulu tapoihini laisinkaan. Osaan jo tässä vaiheessa elämää sanoa, mistä todennäköisesti pidän ja mistä en. Sen takia tuli itsellenikin hieman yllätyksenä, kun tässä ihan parin viikon sisällä tuli peräti kaksi kirjaa, jotka hylkäsin, jätin kesken, vain lopetin. Se oli niin outoa, että pitihän siitä oma postaus tehdä.


Armas Alvari: Varmat tapaukset

Tammi, 2006

Novellikokoelma

"Hienosti rakennetussa ja suggestiivisesti etenevässä novellikokoelmassa eri tasoilla ja aikakausissa tapahtuvissa yksittäisistä tarinoista muodostuu rikas kokonaisuus."
Näin lupaa Armas Alvarin esikoisnovellikokoelman takakansi. 

Okei, on hienoa, että kirjan novellit on kirjoitettu tapahtumaan eri aikoina ja erilaisista näkökulmista ja vielä siten, että pysytään samalla Mattila-nimisellä paikkakunnalla. Kokoelmassa tykkäsin eniten juuri tästä ideasta, että kaikki novellien päähenkilöt tuntevat toisensa, ovat jopa sukua keskenään. Siitä tulee hienoja kohtauksia, kun näkökulma vaihtuu ja lukija saa ytäkkiä ihan toisenlaisen, usein täysin päinvastaisen kuvan tapahtumista. Kokoelmassa korostuu fraasi "kolikolla on aina kaksi puolta".

Ensimmäinen kirjan novelleista on vielä mielenkiintoinen, siinä jo ikääntynyt naiskirjailija palaa kotikaupunkiinsa pitämään luentoa, mutta siitä eteenpäin mielenkiinnon taso laskee. Toisin sanoen kirja on tylsä. Sekava, johtuen varmasti juuri tuosta äsken nostamastani aikakausi-iloittelusta. Kirjan ydin, se, miksi kirjaa luetaan, ei välittynyt minulle laisinkaan, tunsin vain kuihtuvani kirjaa lukiessani, joten päätin keskeyttää.

Ehkä joku muu saa tästä enemmän irti kuin minä.


Veli-Matti Hyttinen: Luutnantti Lötjösen vankipartio

Kustannuskynnys, 2011

Luokitus: Hää on huumormiehii, mää oon vähän vakavampi tappaus


Veli-Matti Hyttinen on pohjoiskarjalainen, nykyisin Polvijärvellä asuva kirjailija, jonka tuotanto kattaa etupäässä sotakirjalllisuutta (kaunokirjallista sellaista) ja runoutta. Kustantamo Kustannyskynnys on hänen omien sanojensa mukaan "ns. yhden miehen pienkustantamo", jota hän pyörittää siis, todennäköisesti, yksin.

Itseni mielestä juuri tällaiset kustantamot ovat usein niitä kaikkein mielenkiintoisimpia ja värikkäimpiä, ja taisin olla oikeassa myös tässä tapauksessa. Luutnantti Lötjösen vankipartio, ensimmäinen ko. luutnantista kertova kirja (muita on mm. Lötjösen sissit iskevät, 2011), ei ole ainakaan tylsä tai mitäänsanomaton; kirja on värikäs tuulahdus usein armeijan harmaan värisessä sotakirjallisuudessa.

Aloitin Hyttisen lukemisen Blogistanian lukumaratonin aikana, ja luin sitä silloin 72 sivua. Paljon pidemmälle en lopulta päässytkään.

Hyttisen kirjan ensimmäisellä sivulla sanotaan, että Luutnantti Lötjösen vankipartio on "verinen sotaromaani".

Ainakaan ensimmäisen sadan sivun jälkeen kukaan kirjan henkilöistä ei ollut vuodattanut mitään muuta ruuminnestettään kuin spermaansa. Kirja on ainakin alussa jopa huvittava ja hauska. Veli-Matti lienee ns. huumormiehii, sillä kirja vilisee kaksimielisiä vitsejä, outoja nimiä (Minkähänlanen ihminen on sotamies Pillunen?) ja hauskoja sutkautuksia.

Kirjasta


Sissiluutnantti Lötjönen, etunimeltään Jussi, saa joukkueineen tehtäväksi puna-armeijan uuden tukikohdan etsimisen ja sieltä vangin sieppaamisen, mieluiten naispuolisen. Yhtäkkiä miehillä on käsissään kokonainen naiskomppania, ja siitähän meno sitten vasta alkaa. Yksinäiset miehet etsivät uutta "verta" yksinäisistä naisista, kunnes koittaa aamu ja ne vähän vakavammat asiat tulisi hoitaa...

Kirjan henkilöt puhuvat räävittömiä juttuja sen minkä ehtivät. Se on sinänsä oikein hyvä juttu; juuri sillä tavalla useat sotamiehet sodassa puhuivat. Kieli on siis uskottavaa. Yhden valitettavan seikan kielen joukosta kuitenkin huomasin: Pari kertaa dialogin sekaan oli tullut pieniä lapsuksia, asioita tai lausahduksia, joita ei vielä siihen aikaan, vuonna 1942, ollut vielä keksittykään.

Esimerkiksi fraasi "ollaan kuin Ellun kanat" tulee yhdessä vaiheessa kirjassa vastaan. Sen keksi Väinö Linna kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta 50-luvulla. Puhumattakaan siitä, kun luutnantti Lötjönen laulaa Johnnyn tunnetuksi tekemää biisiä "Voiko ihanammin päivä enää alkaa?" Johnny lauloi sitä vasta 60-luvulla, sori vaan.

Jätin kirjan kesken siksi, ettei se antanut minulle paljon mitään, se ei vastannut odotuksiani, ja se oli liian epärealistinen. Jos joku haluaa, voi hän lukea kirjan loppuun ja kertoa minulle, tuliko kirjasta lopulta se paljon mainostettu "verinen"...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti