torstai 17. heinäkuuta 2014

Luin: Mitä on olla rauhanturvaaja?

Tuomas Muraja: Sotilaana Afganistanissa

Tammi, 2014

Sivuja: 188


"Burkaan, kaiken peittävään vaaleansiniseen kaapuun, sonnustautunut nainen ratsastaa aasilla toisessa kädessään keppi ja toisessa Nokian matkapuhelin. Afganistan on ristiriitaisuuksien maa."
Tuomas Murajan Sotilaana Afganistanissa on päiväkirjamainen tietokirja siitä, mitä Pohjois-Afganistanissa tapahtui vuosina 2001-2014. Tarkemmin ottaen se piirtää tarkan kuvan rauhanturvaajan arjesta siellä, missä sota ja köyhyys ovat vieneet kaiken muun paitsi elämänilon ja toivon.

Ja valitettavasti osan niistäkin.

Muraja on aiemmin työskennellyt Kosovossa vuosina 2000-2001, ja tämän nimenomaisen kirjan tekohetkellä hän toimi tiedotusupseerina Maimana-nimisessä kaupungissa vuodet 2006-2007.

Aluksi 


Kriisinhallintaoperaatio Isaf (2001-2014) on herättänyt paljon kritiikkiä, eikä Muraja näitä kokonaan kiistäkään, mutta hän näyttää Isaf-operaation myös toisesta näkökulmasta: Pohjoismaalaiset partiot ovat tehneet paljon hyvää, kouluttaneet ihmisiä, rakentaneet kouluja ja poliisiasemia. Toisaalta operaatio on jättänyt jälkeensä paljon uuden sukupolven sotaveteraaneja, jotka heräävät öisin painajaisiin ja jopa - niin kuin Muraja osoittaa - ajautuvat itsemurhan partaalle. 

Kirjan loppupää, varsinaisen päiväkirjan jälkeinen osa, onkin omistettu lähes kokonaan sen analysointiin, mitä operaatio sai aikaan, hyvässä ja pahassa, ja millä tolalla suomalaisten rauhatnturvaajien jälkihoito on. Ei kauhean hyvällä. Mediassa on viime aikoina ollut puhetta siitä, kuinka kehnosti Suomi nämä uudet veteraanit ottaa vastaan. Esimerkiksi Ruotsissa on paljon laajempi ja pitkäkestoisempi tarkkailu sen jälkeen, kun sotilas on palannut kotimaahansa, ja psykiatrista hoitoa on saatavilla nopeasti.

Monet sotaveteraanit ovat kritisoineet Suomen tapaa toimia: sotilasta pompotellaan luukulta toisella, ja valitettavan usein veteraani jätetään yksin.

Norjalaisia kollegoita ja pahaa oloa


Tuomas Murajan päiväkirja on sanalla sanoen autenttinen. Sitä on toki kustannettaessa muokkailtu ja kirjotiettu selkokielisemmäksi, mutta onneksi Murajan oma ääni kuuluu edelleen vahvana. Mies itsekin esipuheessaan hämmästelee sitä, kuinka paljon mielialat vaihetlivat matkan aikana, ja kuinka selvästi nämä vaihtelut näkyvät päiväkirjasta. 

Rauhallisimpina mutta jännittyneinä hetkinä närää aiheuttivat jopa norjalaisten kollegoiden huonot käytöstavat. Tavallisesti moiset seikat olisivat saattaneet jäädä tyystin huomioimatta, mutta kireänä ja hermostuneena niistäkin muodostui valtava harmi. Pahimpina aikoina Muraja jopa tunnustaa vihaavansa norjalaisia, kun "tuntuu, että välillä vihaan itse norjalaisuutta, vaikka tiedän, että se on väärin".

Ovatko tällaiset mielialan muutokset jokin ihme, jos koko ajan joutuu pelkäämään miinoja ja tulitaisteluita?

Yleensä pohjoismaalaisten kanssakäynti tukikohdassa sujui kutienkin rauhallisesti, mitä nyt norjalaiset ja ruotsalaiset kummastelivat suomalaisten outoja tapoja: 
"Maimanan sauna toimii jälleen. - - Kansallinen hätätila on vihdoin ohi, ja norjalaiset puistelevat päitään saunahulluille suomalaisille."
Juuri tällaiset arjen välähdykset tekevät kirjasta mielenkiintoisen myös tällaiselle poliitiikasta tai rauhanturvaajahommista tietämättömälle nuorelle. Niitä saisi olla vielä lisääkin, mutta päiväkirja on päiväkirja; sitä kirjoitetaan hetkessä, tässä ja nyt, eikä miettien sitä, mitä lukijat haluavat lukea.

Lopuksi


Juuri päiväkirjamaisuus luo tiettyä tönkköisyyttä: esimerkiksi loppu, viimeiset päiväkirjamerkinnät, töksähtää pahasti. Tämän toki voi antaa anteeksi, sillä kokonaisuudessaan kirja on aika tyhjentävä, mielenkiintoinen, valaiseva. Ei ehkä mikään mediaseksikkäin kirja, mutta innostava ihmiselle, joka janoaa lisää tietoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti