sunnuntai 31. elokuuta 2014

Luin: Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Tammi, 2014

Luokitus: Freshiä ja uutta mutta harmillisen kylmäksi jättävää



SATU (Itkuisesti, irottautuen Jukan syleilystä): En mä ole tänään saanut mitään aikaan, ja ruokakin on myöhässä.
JUKKA: Ei sinun tarvitse laittaa minulle ruokaa, jos et ehdi! Et kai sinä vain itke sen takia?
SATU: Ei, se johtuu sipulista. Kuule, mä olen... Tiedän, ettei se sovi tähän saumaan, että minulla on gradu kesken ja sinulla väitöskirja eikä minulla ole mitään tuloja, joten saan vain minimiäitiyspäivärahan, mutta... (Kääntyy takaisin liettä kohti ja kaataa vesikattilaan samalla, kun ilmoittaa kasvot poispäin Jukasta)... mutta kun minä olen raskaana.  
Satu Savinainen on kadonnut juuri, kun hänestä tehdyn näytelmän ensi-ilta lähestyy. Nainen on moderni taiteilija, joka on urallaan kokeillut vähintään yhtä montaa taidelajia kuin miesystävää. Teatterin lavalla esitetään Sadun koko elämä, myötä- ja vastamäet, erot ja syrjähypyt, riidat ja krapulapäivät. Teatterin katsomossa istuvat kaikki näytelmän hahmojen esikuvat, osa peläten, osa huvittuneina. Osa kiehuen raivosta.

Jokaisen huulilla pyörivät samat kysymykset: Miksi Satu katosi? Mitä näytelmä tuo tullessaan, jotain hyvää vai huonoa?


Totuus on Satua ihmeellisempää


Leena Lehtolaisen uutuutta odotettiin kuin kuuta nousevaa. Eikä se tietenkään petä, ainakaan, jos vertaa useimpiin muihin suomalaisiin "liukuhihna"-kirjailijoihin. Lehtolaisen terävä kynä on aina terävä, oli kyse sitten Maria Kallio -sarjasta tai muista romaaneista. 

Kuusi kohtausta Sadusta on hieman epätyypillinen romaani. Lehtolainen on kiehtovasti yhdistellyt näytelmäkäsikirjoitusta ja romaania, ja tuo täten uutta, freshiä verta romaanirintamalle.

Valitettavasti se ei pelasta kaikkea. 

Kirja on liian tylsä minun makuuni, olen pahoillani. Se ei kanna, se ei tuota hedelmää, sitä lukiessa ei tule tunnetta, että minun on pakko tietää, mitä Sadulle on tapahtunut – tai edes,  mitä Sadusta kertovassa näytelmässä tapahtuu. Lehtolainen ei kykene tuomaan henkilöiden välille samaa  jännitettä kuin dekkareissaan. Hahmot – Satua lukuunottamatta – jäävät etäisiksi, välillä kiukutteleviksi ja välillä nauraviksi päiksi.

Ehkä kirja sytyttäisi paremmin sellaisen ihmisen, joka pitää siitä, että kirjailija pitää häntä jännityksessä mahdollisimman pitkään. 

Olen ankara, tiedän sen.

Kirja on kokeilua, Lehtolaisen omaa, varmasti kirjailijasta itsestään vapauttavalta tuntuvaa kokeilua, mutta se jättää lukijan harmillisen kylmäksi. Onneksi Lehtolaisen tarkka silmä pysyy kivenkovana ja näyttää lukijoille tarkan kuvan Sadun elämästä ja taiteesta. Kirjailija on luonut Sadulle elämän – kokonaisen elämän, ei vain "tämän piti olla päähenkilö" -elämän. Siitä kiitosta Lehtolaiselle.

Kiitosta satelee myös kovasta yhteiskunnallisesta kritiikistä, joka on tuttua Maria Kallio -sarjaa lukeneille: kirjassa kritisoidaan naisten epätasa-arvoista asemaa, miesten ylivaltaa taiteen ja muunkin saralla, siinä puhutaan feminismistä ja taiteen vapaudesta, kritisoidaan taiteen tarkkoja sääntöjä, vaikka juuri taidehan pitäisi olla alati muuttuvaa ja muokkautuvaa.


Lopuksi


Lehtolaisen uutuudesta jää sekava maku suuhun. Koko kirja on aika sekava, jotenkin vaikeasti hahmoteltava, ihan kuin Lehtolainen olisi läntännyt hahmojensa ajatuksia umpimähkään sinne ja tänne. Se ei yllä siihen, mihin varmasti moni halusi sen yltävän, mutta onneksi se herättelee ajatuksia taiteen rajoista ja myös siitä, mitä on oikea kirja, romaani. Mitä siihen kuuluu?

Kuusi kohtausta Sadusta on keskivertoa kirjallisuutta; ei huono mutta ei tajunnanräjäyttävän upeakaan. Sellainen, jonka lukee kerran, nauttii siitä sen hetken ja unohtaa pian.

perjantai 29. elokuuta 2014

Kiusaamisen vastainen #kutsumua-kampanja!


#kutsumua-kampanja haluaa näyttää myös sen puolen, että ihmisillä on itsemääräämisoikeus mitä tulee sukupuoleen, nimityksiin, ulkonäköön yms. Millä nimityksellä sinä haluat ihmisten sinua kutsuvan? Ajattelin itsekin rustata tällaisen lappusen teille.


Sunnuntai-iltana tamperelainen Juho Räty ei enää halunnut vain katsella sivusta; hän ei halunnut olla kiusaamisen hiljainen hyväksyjä. Nuori lukiolainen puuttui bussissa näkemäänsä kiusaamiseen ja käynnisti somessa tulennopeasti kasvaneen keskustelun kiusaamisesta ja sen seurauksista. Nyt Lukiolaisten Liitto (johon kyllä itsekin lukiolaisena kuulun) on lanseerannut kampanjan hashtagilla #kutsumua. Se vastustaa kiusaamista ja painottaa ihmisten omaa itsemääräämisoikeutta. Onko toisilla oikeus kutsua sinua lehmäksi tai läskiksi?

Suomen Lukiolaisten Liitto tahtoo rohkaista muitakin toimimaan [Juho] Rädyn tavoin. Keskiviikkoiltana syntyneellä ja tänä aamuna [28.8.] lanseeratulla #kutsumua-kampanjalla lukiolaiset haastavat kaikki suomalaiset näyttämään esimerkkiä ja rakentamaan sellaista ilmapiiriä, jossa kukin tulee nähdyksi omana itsenään.
Osoitteesta http://www.lukio.fi/liitto/tiedotteet-ja-lausunnot/lukiolaiset-kaynnistivat-kiusaamisen-vastaisen-kutsumua-kampanjan/

Osallistu kampanjaan juuri sellaisena kuin olet, ja vaikuta tulevaisuuteen! Jokaisella on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi!  

tiistai 26. elokuuta 2014

Oscar Wilde ja suomentamisen ongelmat

Oscar Wilde

1854-1900

Näytelmäkirjailija, kirjailija


Oscar Wilden olen tottunut tuntemaan hänen pitkistä, kiharoista hiuksistaan, kapinallisesta asenteestaan, potkuista Oxfordin yliopistosta – ja homoudesta. Mutta en yllättävää kyllä hänen kirjallisuudestaan, vaikka toki olen paljon Dorian Grayn muotokuvasta, miehen ainoasta romaanista, kuullutkin. 

Wilde herätti kenties paljon paheksuntaa ja mediahuomiota 1800-luvun Englannissa, mutta ihan yhtä lailla hänen kirjalliset ansionsa on hyvä muistaa myös nykyään. Varsinaista sateenkaarikirjallisuuttahan Wilde ei toki ole, mutta totta kai homo homon tuntee myös rivien väleistä; miehet hurmioituvat toisistaan, vaikka lopulta toki päätyvätkin naisten pariin.

Wilde itse, nimensä mukaisesti (vrt. wild = villi), vietti varsin riehakasta elämää, mikä heijastuu myös miehen runouteen ja varsinkin Dorian Grayn muotokuvaan. Hän rakastui lordin arvoiseen Alfred Douglasiin, ja menetti lopulta sekä opiskelupaikkansa että uransa suurimmaksi osaksi homoutensa, siis "epäluonnollisen käyttäytymisen", takia.
Wilde rakasti kauneutta, ylellisyyttä ja nautintoa. Opiskeluaikanaan Oxfordissa hän koristeli huoneensa riikinkukon sulilla ja kukilla ja herätti pahennusta pitkillä hiuksillaan.
Lehdestä Tieteen Kuvalehden Historia, 4/2014 

Dorian Grayn muotokuvasta on tehty kaksi eri suomennosta: Kai Kailaan vuonna 1982 tekemä sekä uusi, Jaana-Kapari Jatan vuonna 2009 kirjoittama suomennos. Nyt on valitettavasti pakko kritisoida Jatan uutta suomennosta: sinne on lipsahtanut aivan liian paljon kirjoitusvirheitä. Siis ei edes kielioppivirheitä vaan aitoja, oikeita kirjoitusvirheitä.

Kaikista pahin kestää kirjan puolivälistä ihan loppuun asti: hän on kääntänyt väärin lordi Henryn nimen.

Uskoisin tässä käyneen nyt sillä tavalla, että kustannettaessa Jatan uutta suomennosta, hän on muokkaillut dialogia mutta jättänyt kuvailun ja kerronnan ennalleen. Jostain syystä, ehkä kustantamon painostuksesta ja kiireestä johtuen, hän on unohtanut sir Henryn nimen ja laittanut Henryn tilalle Harryn. Tämä taas johtunee siitä, että samaan aikaan Dorian Grayn kanssa Kappa on suomentanut Harry Pottereita, ja on varmasti ollut kiireinen ja stressaantunut.

Miten tässä voi käydä näin?


Harvoin olen joutunut hämmästelemään näin tunnetun ja arvostetun kääntäjän työtä. Kuinka tässä on voinut käydä näin? Eikö kukaan, siis kukaan, ole oikolukenut Jatan suomennosta ennen sen menoa painoon? Olen lukenut sekä kaikki Harry Potterit mutta myös muutamia muita Jatan suomennoksia ja kirjoja, joten ihmettelen aidosti tätä asiaa.

Ja olisi myös mielenkiintoista selvittää, kuinka monta painosta ehdittiin painaa ennen kuin huomattiin tämä/nämä virhe(et).

Monesti olen kuullut tv-suomentajien palkkaus- ja muista ongelmista, jotka johtavat kiristyneeseen ilmapiiriin, huonoihin suomentajiin ja sitä kautta huonoihin suomennoksiin. Mutta ei kai nyt sentään Jatan suomennoksissa ole kyse tästä...

Noh...


Se siitä valittamisesta sitten. Lopuksi voisin kuitenkin todeta, että Dorian Grayn muotokuva oli, niin kuin osasin olettaakin, todella hieno kokemus. Kiintoisa kirja noin muuten, miellyttävä lukea. Pidin kirjasta jollain kierolla tavalla. 

Ehkä se oli se 1800-luvun tunnelma, joka lumosi minut. Pienenä lapsena toivoin aina, että minusta kasvaisi isona sellainen knallihattuinen, terävä-älyinen mies niin kuin esimerkiksi Sherlock Holmesin hahmo oli. Tai Wilden romaanin lordi Henry. Ennen vanhaan (rikkaat) miehet osasivat vielä pukeutua arvonsa mukaan.

Kirjan lukeminen kuului äidinkielen vapaavalintaisen kurssin sisältöön. 

perjantai 22. elokuuta 2014

Luin: Jumalan vihan ruoska, Mirkka Lappalainen

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska  Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Siltala, 2012

Luokitus: Laaja katsaus monisyiseen historianjaksoon


Mirkka Lappalainen kuuluu ns. uuden sukupolven historiantutkijoihin, jotka - näin kärjistäen sanottuna - tuulettavat vanhoja, pölyttyneitä tapoja tutkia historiaa ja kirjoittaa historiasta. Jumalan vihan ruoska on oivallinen esimerkki siitä. Samalla kun lukija tajuaa oppivansa uutta vuosista 1695-97, hän myös huomaa sen tosiseikan, ettei historiantutkimus koskaan ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. 

Suuret kuolonvuodet


Nälänhätä, tai ainakin sen lievä muoto katovuosi, on tuttu suomalaisille jo monen vuosisadan takaa. Uusin sellainen on koettu 1900-luvun alussa, jolloin pettua syötiin eri puolilla Suomea niin, että monet isovanhemmat pystyvät sen vieläkin muistamaan. Sisällissodan aikaan Karjalan kannaksella syötiin akanaista leipää ja mädäntyneitä sillejä jopa niin paljon, etteivät monet halunneet enää koskaan sen jälkeen silliin koskeakaan.

Koskaan ei Suomessa  ei edes 1860-luvulla, josta kertoo Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi (Siltala, 2012)  olla koettu kuitenkaan niin pahoja nälkävuosia kuin "suurina kuolonvuosina". Kyseessä on Euroopankin mittakaavassa todella laaja ja huolestuttaviin mittasuhteisiin paisunut tapaus. Kuolema ei enää korjannutkaan vain niitä, jotka olivat heikkoja ja valmiiksi köyhiä, vaan viikatemies takertui myös porvareihin ja aatelisiin. Sotilaat, jopa upseerit, kärsivät ja näkivät nälkää, jopa kapinoivat ja ryöstelivät saadakseen ruokaa.

Ja totuus on, että silloinen Ruotsi, johon myös Suomi siis kuului, eli pitkälti sotilaiden ja talonpoikien varassa: talonpojat ruokkivat kansan ja sotaväki piti sen pystyssä. Ruotsin suuren suuri imperiumi oli kasvanut liian suureksi, jotta sitä olisi pystytty hallitsemaan sillä poliitiikalla, mitä tuohon aikaan harjoitettiin.

Lappalainen väläyttelee vahvasti myös sitä totuutta tai ainakin teoriaa, jonka mukaan nälkävuodet olisivat olleet yksi päällimmäisistä syistä sille, että Ruotsi lopulta hävisi Pohjan sodan Tanskalle, Venäjälle ja Puolalle.

Toisaalta hän huomauttaa, että "Ruotsi oli kuitenkin valtiona vahvempi kuin edes kruunun edustajat itse tajusivat." Valtion rakenteet eivät sortuneet, joskin horjuivat komeasti, eikä yhteiskuntajärjestys romahtanut kuin hetkellisesti, jos sitäkään.

Historia on vaikea laji


Lappalaisen hieno, upeasti koottu teos kattaa kaikki nälkävuosien osa-alueet: ruoka, talous, Ruotsin mahti, tulevan Pohjan sodan uhka, suomalaisten talonpoikien vaikeudet. Tapot, murhat, ryöstöt. Jopa kannibalismista huhuttiin ns. "suuren maailman malliin", jossa tällaiset kannibalismitarinat olivat pienen jääkauden aikaan varsin tavallisia. Totuuspohjaa niillä oli vain hyvin, hyvin harvoin.

Lappalainen kirjoittaa mukaansatempaavasti ja hauskasti, ja kirjan arvoa lisää se tosiasia, että hänellä on ollut kirjan tekemisessä kova duuni. Historiankirjoittaminen on äärimmäisen vaikea laji, ja tässä tapauksessa melkein mahdoton, eivätkä esimerkiksi tilastoluvut ole kuin suuntaa antavia. Vielä tuohon aikaan kirkonkirjajärjestelmä oli vasta lapsenkengissään, joten tilastoja asukkaista on vaikea löytää ja koota.

Kirjan ehdottomasti parhaimmat puolet pystyy listaamaan muutamaksi kohdaksi:

1. Henkilökuvat

Jumalan vihan ruoska ei ole vain kuvaus ajanjaksosta vaan myös hienoa ajankuvaa ihmisten elämästä. Siinä pureudutaan niin kuolemansairaan kuningas Kaarle XI:n elämään kuin tavallisten talonpoikien arkeenkin.

Kaikista hauskimmaksi, ja traagisimmaksi, hahmoksi nousee yllättäen Hämeen ja Uudenmaan varamaaherra G.J. Maydell, jonka kirjeenvaihtoa Tukholman suuntaan on hauska seurata. Hänestä tulee kuin huomaamatta tietynlainen ei nyt päähenkilö mutta sinne suuntaan.
"Maydell oli selvästi epävarma ja pelkäsi joutuvansa vastuuseen hätätilan vaatimista toimenpiteistä."
2. Esittää syyt hyvin

Lappalainen tiivistää teoksensa lopussa listaksi ne asiat, jotka johtivat eli olivat syinä nälkävuosille. Jähmeä, tiukka politiikka, huonot kulkuyhteydet, päätöksenteon vaikeus, ilmasto... Tällainen listaus helpottaa lukijaa.

3. Kritisointi

Lappalainen ei pelkästään myötäile kollegoidensa aiemmin tekemiä tutkimuksia. Varsin rankasti hän tomuttaa vanhojen historioitsijoiden näkökulmia ja jopa kääntää ne ylösalaisin. Ehkä kaikista näkyvin kritisointi osuu yhteen Suomen kuuluisimpaan historioitsijaan Eino Jutikkalaan. Jutikkala on arvostettu ja pidetty historioitsija, joten tällaisen "vanhan jermun" uhmaaminen vaatii hyviä todisteita. Ja sellaisia Lappalaisella myös on.
"Tutkimuksellaan [Seppo] Muroma tuli osoittaneeksi, että Hecksherin ja Jutikkalan liikaväestöteoria ei voi pitää paikkaansa (Muroma tosin ilmaisee tämän varovaisesti, olihan Jutikkala hänen työnsä ohjaaja)."
Yllä lukeva siteeraus kertoo hyvin sen, että vielä vime vuosisadan loppupuolellakaan ei kannattanut sanoa ääneen tai edes kirjoittaa kaikkea, mitä ajatteli. Jutikkala oli vahva ja vaikutusvaltainen persoona.



Kaiken tämän lisäksi kirjassa on todella, todella kaunis kansi (graafisesta suunnittelusta on vastannut Tuula Mäkiä) ja raflaava nimi, jotka ainakin auttoivat minua huomaamaan kirjan muiden historiakirjojen joukosta. Kannattaa ehdottomasti lukea, ja suosittelen lukemaan tätä edellä mainitun Ollikaisen kirjan kanssa. Vaikka tapahtuma-aika on eri, ja Ruotsikin on vaihtunut Venäjän valtaan, ei se muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä ovat ihmiset ja niiden hätä, jota hienoimmat herrat eivät valitettavasti suostu kuuntelemaan.

maanantai 18. elokuuta 2014

Luin: Isänpäivä, Pirjo Hassinen

Pirjo Hassinen: Isänpäivä

Otava, 2006


Luulen, että löysin uuden suosikin.

Jaa, ai mistä näin tiedän?

Koska Pirjo Hassisen Isänpäivän jälkeen halusin yhä palavammin kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa.

Isänpäivän teema on varsin ööö isällinen, vaikka kirjan nimi antaakin itseni mielestä hieman oudon, jopa väärän kuvan kirjasta. Isänpäivän saa sopimaan kirjaa, jos oikein käyttää mielikuvitusta, mutta varsinainen juhlapäivä ei tähän millään tapaa liity.

Olli Penger on mies, joka kirjoittaa työkseen murhaajien ja raiskaajien, pahoinpitelijöiden ja vaimoaan hakkaavien miesten tarinoita kirjojen sivuille. Hän on "Yökyttä", tunnettu ja arvostettu dekkarikirjailija, jonka ura pomppii nousujohteesta toiseen nousujohteeseen sitä mukaa, kun mies vain ehtii kirjojaan julkaista. Hän rakastaa väkivallan kuvaamista eri keinoilla, pitää siitä, että saa asettaa ihmiset pahan puolelle, janoaa yhä uusia tapoja kuvata murhaa. Hän on intohimoinen, arvaamaton ja kasvanut täysin kiinni päähenkilöönsä Juhani Tähtöön.

Sitten hänen poikansa tekee henkirikoksen. Ottaa isänsä päähenkilöiden tapaan hengen täysin viattomalta, rehelliseltä mieheltä. Penger joutuu kohtaamaan mielenkiintoisen kysymyksen: Mikä on totta ja mikä tarua? Missä menee viihdyttämisen ja viihteen raja?

Tarua ja totta


Aamu oli jo alkamassa. Ensimmäiset bussit kääntyilivät kohti pysäkkejä poimiakseen kyytiin ne, jotka olivat lähteneet kodeistaan hiljaa, kävelleet portaat alas käyttämättä hissiä, ulko-oven lonksahtaessa heidän peräänsä. Vain porraskäytävän valot palaisivat hetken heidän mentyään.
Tätä juuri rakastan kirjoissa: tavallista arjen kuvausta, ilman mitään turhia krumeluureja tai vippaskonsteja. Ehkä olen viehättynyt niistä sen takia, etten niitä itse osaa kunnolla kirjoittaa; menen aina liian nopeasti, liian kovaa, hengästyneesti, viuhvauh. Haluaisin kirjoittaa juurikin näin: kauniisti, kuvaillen, maalaillen tyynen rauhallisesti jotain ja mennen sitten nopeasti johonkin action-kohtaukseen.

Ahmin kirjan nopeasti ja melkein huomaamatta. Harmi, sillä kirjasta olisi jäänyt pidempi jälkimaku, jos olisin lukenut sen rauhassa. Mutta tämähän on aina ikuisuusongelma; mennäkö hitaasti nauttien vai nopeasti ahmien jokaisella solullaan tekstiä.

Isänpäivä kolahti minuun ehkä eniten sen takia, että se kuvaa kirjailijan arkea, elämää, elämää täynnä käsikirjoituksia ja deadlineja. Tässä sitä kuvataan noh... ihan kohtuu totuudenmukaisesti, tosin, suurimmasta osasta kirjailijoista ei tule näin suurta julkkista kuin Pengereestä tulee. Suurin osa raataa näkymättömissä, melkein kuin salaa. Muuten kirjailijakuvaukset ovat totta kai ihan priimaluokkaa.
- Tämä on Tähdöistä paras, Anthony oli sanonut luettuaan kirjan siihen asti, jossa olin ollut pari viikkoa ennen Raulin tapausta. En ollut lukenut käsikirjoituksen alkua pitkään aikaan. Siksi luin sitä kuin kuka tahansa. Olin aloittanut kirjan pitkällä jaksolla, jossa Juhani Tähtö ei vielä ollut astunut kuvioihin.
Valitettavasti kirjan loppu ei yltänyt aivan alun tasolle. Johtunee siitä, että kirjan esittelyteksti välittää kuvan kriisin syvenemisestä ja suuresta muutoksesta, joka tapahtuisi lopussa. En minä vaan huomannut, ihan aika normaali lopetus, ei sellaista hirveän suurta räjähdys-pamahdus-loppua ainakaan minun mielestäni ollut. Olen varmaan aika outo.

Lopuksi


Lyhyestä virsi kaunis: Hassisen Isänpäivä on inspiroiva, motivoiva, rehellinen, taiturimaisen kuvaileva... (alkaa adjektiivit loppua)... Ja joo, hyvä kirja.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tähän koukuttuu: Maria Kallio -sarja

Leena Lehtolainen: Veren vimma

Tammi, 2003


Leena Lehtolainen: Rivo satakieli

Tammi, 2005


– Laita soimaan Popeda, Iida vaati autossa. Lapsiraukka oli aivopesty äitinsä lempimusiikilla ja lallatti iloisesti Kakskytä senttiä -kappaletta Pate Mustajärven mukana. Päiväkodin tädit olivat pari kertaa kommentoineet Iidan lauluvalikoimaa - - Mielestäni tyttäreni musiikkivalinta oli ehdottomasti parempi kuin ikätovereidensa Shakirat ja Britney Spearsit.
Kirjasta Veren vimma 
Olen koukussa. En tiedä, miten tässä näin kävi, mutta yllättäen olen ahminut Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjan osia yksi toisensa jälkeen, ja nyt olen kirjaston varausjonossa odottelemassa Lehtolaisen uutta romaania, ei tosin Kallio-kirjaa, romaania nimeltä Kuusi kohtausta Sadusta. Tällä hetkellä olen lukemassa vuonna 2008 ilmestynyttä Maria Kallio -romaania, Väärän jäljillä. Se vaikuttaa itseni mielestä todella hyvältä.

Näistä kahdesta tämänkertaisesta kirjasta, Veren vimma ja Rivo satakieli, tuo jälkimmäinen on ehdoton suosikkini. Veren vimmassa on kyllä, niin kuin yllä oleva siteeraus hyvin kertoo, monia hienoja ja hauskoja kohtauksia, mutta Rivo satakieli on vain vetävämpi, mielekkäämpi ja myös yllätyksellisempi. Siinä jahdataan Lulu Nightingalen (huom. nigthingale = satakieli), ylpeän, määrätietoisen prostitoudun murhaajaa ja pureudutaan samalla syvälle seksibisneksen raakaan maailmaan.

Henkilö nimeltä Maria Kallio


Monet kriitikot ovat ihailleet Lehtolaisen kykyä kirjoittaa yhtä aikaa sekä hyvää dekkaria että hyvää ihmiskuvausta, kuvausta naiskomisariosta ja hänen mielipiteistään. Ne nitoutuvat hyvin yhteen dekkarin pääjuonen kanssa; välillä kuvataan rikoksen ratkeamista ja välillä Kallion yksityiselämää.

Se toimii, sen tietävät kaikki.

Ilahduin kovin huomatessani, että minun ja Maria Kallion välillä on yhtäläisyyksiä: me kummatkin pidämme maailman parantamisesta ja 80-luvun suomirockista/punkista. 

Oikeastaan kaikissa Kallio-sarjan kirjoissa puhutaan asioista, jotka mättävät yhteiskunnassamme – seksismistä, seksuaalisesta häirinnästä, tasa-arvosta ja myös lapsiin kohdistuvista paineista kasvaa aikuisiksi mahdollisimman nopeasti. Lehtolainen ei tuputa niita, vaan tarjoilee ne pieninö mausteina, Maria Kallion omina ajatuksina, jolloin lukijalle ei tule liian holhottu olo. Lehtolainen on kärkevä sanankäyttäjä, sen ainakin tiedän.

En ajatellut tässä postauksessa kertoa niinkään kirjoista tai siitä, kuinka hyviä ne ovat ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Lehtolaisen kirjoittamistyyli parantuu kirja kirjalta, rikos rikokselta. Samalla henkilöhahmot syventyvät yllättävänkin hyvin; omaksi suosikikseni on nousemassa kukas muukaan kuin Puupponen, tuo ikuinen poikamies ja puujalkavitsien mestari.

– Mitä sä täällä vielä teet?
– Surffailen pornosivuilla. Mitäpä muutakaan poikamies perjantai-iltana tekisi. Puupponen virnisti.  Ihan totta, etsin internetistä tietoja Lulu Nightingalesta, ja myös siitä Oksanasta.
Kirjasta Rivo satakieli
Tunnen olevani hirveän hidas ja jotenkin kauhean jäljessä muista, kun vasta nyt, vuonna 2014, löydän Lehtolaisen taian. Mutta ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

– Se kaveriasia jäi vähän kesken. Kenen luona oikein olit?
– Paten... Siis Mustajärven Antin. Sitä sanotaan Pateksi, kun... Kai te te ymmärrätte. Se asuu Sörkässä, ei siis linnassa, vaan Hämeentien varrella. 
Kirjasta Rivo satakieli

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Arki kuvina - kuva-arki


Pitkän matikan kotiläksyt... hyyrrr...

Koulukin on jo saatettu käyntiin varsin työntäyteisin merkein, arki on alkanut vähän joka suhteessa ja muutenkin mieli alkaa laskeutua siitä kesän "jee, bileet 24/7" -fiiliksestä, joka minut valtasi. Siksi koin pitkästä aikaa valtavaa halua kuvata kameralla jotain, ihan mitä vaan, etupäässä arkeani. 

Tunsin itseni pikemminkin lifestyle-muotibloggaajaksi kuin kirjallisuusbloggaajaksi kuvatessani näitä, mutta välillä on hyvä unohtaa kirjallisuus ja keskittyä pieniin asioihin - arjen (köh) elintärkeisiin (köh) tavaroihin ja tunteisiin.



Aamuni ei lähde ollenkaan käyntiin, ellen saa laittaa hiuksiani rauhassa. Siksi kuva hiusgeeleistäni, joista jokainen on hyvä tiettyyn tilanteeseen ja kohtaamiseen. Hajusteeton, extra strong, kevyttä... Järkytyin huomatessani, että olen varsinainen Axe-mainos - hups. Ne vaan tuoksuu niin parhailta!




Tässä uusimmat "tulokkaani" kirjahyllyyni. Ostan yllättävän harvoin kirjoja, hyllytilaa on sen verran vähän ja rahaakin pitäisi säästää. Kirjakaupat ovat liian lähellä kotiani - sellainen on selitykseni hirmuiseen kirjanostovimmaani.




Tätä tiedostoa - novellikäsikirjoitusta - olen Wordin mukaan muokannut 824 minuuttia. Tämä kun jaetaan 365:llä (vuoden päivien mukaan, olen kirjoittanut sitä vähän yli vuoden), olen muokannut sitä noin kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia päivässä. Illat kuluvatkin sen kanssa rattoisasti. 


Vielä lopuksi kaunis loppukesäinen maisemakuva mökiltä. Mökki on minulle paikka, jossa ajatus virtaa vapaana.


Hyvää alkanutta alkusyksyä (sunnuntait eivät ole kirjoittamista varten näemmä...) kaikille lukijoille ja ihanille kirjabloggajakollegoilleni!

lauantai 9. elokuuta 2014

Grattis allra bästa Tove Jansson!

Nuori kapinallinen. Taidemaalari. Fiksu ja filmaattinen. Paljon onnea Tovelle, joka täyttäisi nyt sata hienoa vuotta!

Katsokaa ihmeessä Ylea areenasta Tove Jansson dokumentteja, varsinkin Muumilaakson vanki on kaunis ja taiteellinen.
"Jag vet, att jag kan, fast kunnande sitter i hjärta och hjärnu ännu."
Tiedä, että osaan, vaikka osaaminen on vielä sydämessä ja aivoissa. 

Hyvää viikonlopunjatkoa!

torstai 7. elokuuta 2014

Luin: Bourreau, bövel - pyövelien vertahyytävä historia

Harvoin törmää näin selkeään ja selkokieliseen tietokirjaan, joka on kaiken lisäksi runsaasti kuvitettu ja ajatuksia herättävä (no olipa tosi omaperäinen aloitus, hohoho). 

Hannele Klemettilä on keski-eurooppalaisen pyöveli- ja kuolemakulttuurin asiantuntija, jota arvostetaan ihan kansainvälisestikin. Tämä kyseinen kirja perustuu Klemettilän väitöskirjaan, joka käsitteli Ranskan pyövelien toimintaa myöhäiskeskiajalla (n. 1300-1500-luvut).

Kirja aihe -  jotkut pyövelit, pah, mitä ne muka osaa - saattaa monista kuulostaa tylsältä ja puuduttavalta, mutta totuus on, että pyövelien maailma oli kaikkea muuta kuin tylsä, ainakin nykyihmisen maailmankuvaan verrattuna. 

Keskiajan ihmisen maailmankuva on niin totaalisesti erilainen kuin nykyihmisen; keskiajalla ihminen ei päässyt eroon kuolemaa, kipua ja sortoa, siitä pitivät huono lääketieteen osaaminen ja rutto huolen. Toisaalta keskiajalla oltiin niin vahvasti uskontohenkisiä, että homoja, kerettiläisiä, noitia ja muita kirkon tuomitsemia ihmisiä poltettiin roviolla - ja tämä oli pyövelien puuhaa.

Miekalla, kirveellä vai poltetaanko roviolla?


Noitien polttaminen roviolla, Sveitsi, 1585

Pyövelikulttuuri on aina ollut jotain sellaista, mikä on kiehtonut ihmisten mieliä. Väkivalta on osa evoluution pitkää kaarta, jo alkuihmiset joutuivat taistelemaan vihollisheimoja vastaan. Ihmisen luontoon kuuluu myös kosto, joka pyöveleiden tapauksessa kulminoituu kuolemanrangaistukseen. Juuri kuolema ja kuolemanrangaistukset kiehtovat ihmisiä. Saako kuoleman kostaa kuolemalla? Mitä kuollessa tapahtuu?

Keskiajan maailmassa jokaisella ihmisellä oli paikkansa säätynsä edustajana, myös pyöveleillä. Myöhemmin populaarikulttuurissa pyöveleitä on kuvattu isoina, huppupäisinä ja kirves kädessä viihtyvinä hahmoina, mutta totuus oli hieman toinen.

Kirveellä ja miekalla mestausta kyllä käytettiin, mutta aika harvoin suhteessa muihin tapoihin. Tässä listausta taidoista, joita pyöveli tarvitsi työssään:

- Hirttäminen
- Teloittaminen miekalla ja kirveellä
- Kaikenlainen kiduttaminen
- Pilkkominen
- Hautaaminen
- Polttaminen

Pyöveleitä karsastettiin ja heitä suoraan sanoen syrjittiin, koska nämä koskivat kuolleeseen ihmiseen ja vereen, joita pidettiin silloin kaiken pahan alkuna ja juurena. Elämä pyövelinä ei ollut siis helppoa, sillä heillä oli lähes orjamaiset oikeudet, suhteessa hyvin vähäinen palkka ja heillä saattoi olla porttikielto moniin ravintoloihin ja pubeihin. 

Hannele Klemettilä ei kerro pelkästään pyöveleistä vaan tulee samalla kertoneeksi ylipäätään keskiaikaisesta kulttuurista ja elämästä. Keskiajalla jokaisessa rituaalissa oli vahvaa symboliikkaa, mikä koski myös pyövelin tehtäviä.
Tavallisia kuolemanrangaistuksen muotoja olivat myös elävältä hautaaminen sekä puhdistavaa symbolista merkitusta kantavat roviolla polttaminen ja hukuttaminen. - - Hukuttaminen oli keskiajan lopulla tavallinen tuomio niissä Euroopan kaupungeissa, joiden läheisyydessä oli vesistö tai joki. - - Rangaistuksen symbolinen sisältö oli voimakas: virtaava vesi kuvainnollisesti huuhtoi pois muiston yhteisöllistä tasapainoa järkyttyneestä rikollisesta teosta.

Kuolemaantuomio


Hannele Klemettilän Keskiajan pyövelit on kiinnostava ja suositeltava kirja niille, jotka ovat kiinnostuneita kuolemasta, väkivallasta ja niihin liittyvästä kulttuurista noin yleisestikin. Kirjaan on vain eksynyt valitettavan paljon kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ihan kuin kustannettaessa olisi ollut kiire. Muuten oiva kirja - ei tosin yöluettavaksi, sen verran karmivia juttuja kirjasta löytyy.

Bourreau ja ruotsinkielinen bövel olivat alun perin haukkumanimiä pyöveleille.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Luin: Miehet kirjoittavat rakkaudesta

Antologia: Miehen rakkaus

Gummerus, 2008

Ketkä: Suomen tunnetuimmat mieskirjailijat

Mitä: Mitä on miehen rakkaus? Miksi r-sanan sanominen on miehelle vaikeaa?


Tomi Kontio, Matti Rönkä, Joonas Konstig ja monet muut mieskirjailijat ovat tarttuneet aiheeseen, jonka ajatellaan olevan suomalaiselle miehellä varsin vaikea teema: rakkauteen. Mitä mies todella miettii pienessä päässään? Onko todella niin, että mies ajattelee aina ensin alapäällään ja sitten vasta yläpäällään?

Antologiassa käsitellään rakkautta hyvin monelta kannalta ja hyvin, sanoisinko, monenlaisen novellin kautta. Kirjan kautta miehet ovat selvästi päässeet sanomaan jotain, mitä eivät ehkä ole uskaltaneet sanoa ääneen siellä kotona rakkaan kanssa.

Ja kyllä sitä seksiäkin tulee, älkää huoliko. 

Antologia on tehty pilke silmäkulmassa, joten älkää olettako tämän olevan mikään "näin kesytän aviomieheni" -opas. Tosin se antaa kyllä mukavasti tuntumaa siitä, minkälainen rakkaus voi kaikkinensa olla. Ja koska koolla ovat Suomen ykkösmieskirjailijat, on antologia hyvin vahva teos; tekstien taso ei heittele, ja kirjaa lukee mielellään.


Rakkaus on sininen


Kirja todisti minulle ainakin sen, että rakastan novelleja. Pitkiä ja lyhyitä, proosarunomaisia ja juoninovelleja, minäkerronnalla tai ilman. Ihan sama millä mausteilla novelleja maustaa, niistä tulee aina (no ei aina) ytimekkäitä, yllättäviäkin, viihdyttäviä. Jotkut tuntemistani kirjabloggaajistakaan eivät liiemmin välitä novelleista, mikä on ihan ookoo, mutta minulle novellit antavat jotain, mitä romaani, hyvääkään sellainen, ei voi antaa.

Noh, ehkä olin hieman dramaattinen, mutta myönnän sen, että hyvä novelli voittaa minun sydämessäni aina hyvän romaanin.

Huono novelli... noh, on vain huono.

Ja hei muuten, huonoista novelleista puheenollen, törmäsin tätä kirjaa lukiessani viimeksi haukkumaani Armas Alvariin! En tiedä, ehkä mielipiteeni hänestä olisikin muuttunut, jos olisin päässyt lukemaan vielä kerran miehen novelleja (viime kerrallahan minä lyttäsin Alvarin novellit kokonaan, novellikokoelma Varmat tapaukset). Valitettavasti Alvari ei tässä antologiassa itse pääse ääneen, vaan hänen ja Jarkko Tontin harteilla oli kirjan toimittaminen. Ehkä kuitenkin annan vielä jossain vaiheessa Alvarille tilaisuuden, sen verran symppis tyyppi hän on.

Kannattaa muuten lukea Jarkko Tontin esipuhe ennen kuin rupeaa lukemaan itse novelleja. Se on osuva, mitä mainioin, humoristinen ja kerrassaan mahtava esipuhe. Hän huomioi myös muiden kuin heterosuhteiden mahdollisuuden, kiitos siitä.


Lopuksi


Vaikka Miehen rakkauden takakannessa hehkutetaankin liioittelevasti kirjan olevan "uljas teos", ei se silti ole mikään suuri vale. Toki "uljas" sanana on aika outo kuvaamaan antologiaa, mutta jos sillä tarkoitetaan jotain positiivista, niin ei se kaukana totuudesta voi olla.

Kirja on tasavahva, kiva piristys, lievästi humoristinen ja ainakin erilainen antologia. Tasavahvalla en kuitenkaan tarkoita tasapaksua vaan yksinkertaisesti sitä, että kirjassa ei ole ylivoimaisesti parhaimpia eikä toisaalta huonoimpiakaan novelleja. Olen aina yrittänyt kapinoida sitä suomalaisen miehen stereotypiaa, että mies ei puhu eikä pussaa, ja tämä antologia onkin vahva osoitus siitä, että suomalainenkin mies osaa ja haluaa puhua ja pussata. 

Se, mitä on oikea Miehen rakkaus, jää toki arvoitukseksi edelleen, mutta lukijaa se ei haitanne. Me miehet olemme aina täysiä arvoituksia.

Kirjan lukemisen jälkeen voitte kuunnella Ressun ja Jussin uuden sinkun Suomipoika, jonka kertosäkeessä osuvasti lauletaan: "Suomipoika pussaa ja halaa, vanhat myytit murtua saa."