maanantai 18. elokuuta 2014

Luin: Isänpäivä, Pirjo Hassinen

Pirjo Hassinen: Isänpäivä

Otava, 2006


Luulen, että löysin uuden suosikin.

Jaa, ai mistä näin tiedän?

Koska Pirjo Hassisen Isänpäivän jälkeen halusin yhä palavammin kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa.

Isänpäivän teema on varsin ööö isällinen, vaikka kirjan nimi antaakin itseni mielestä hieman oudon, jopa väärän kuvan kirjasta. Isänpäivän saa sopimaan kirjaa, jos oikein käyttää mielikuvitusta, mutta varsinainen juhlapäivä ei tähän millään tapaa liity.

Olli Penger on mies, joka kirjoittaa työkseen murhaajien ja raiskaajien, pahoinpitelijöiden ja vaimoaan hakkaavien miesten tarinoita kirjojen sivuille. Hän on "Yökyttä", tunnettu ja arvostettu dekkarikirjailija, jonka ura pomppii nousujohteesta toiseen nousujohteeseen sitä mukaa, kun mies vain ehtii kirjojaan julkaista. Hän rakastaa väkivallan kuvaamista eri keinoilla, pitää siitä, että saa asettaa ihmiset pahan puolelle, janoaa yhä uusia tapoja kuvata murhaa. Hän on intohimoinen, arvaamaton ja kasvanut täysin kiinni päähenkilöönsä Juhani Tähtöön.

Sitten hänen poikansa tekee henkirikoksen. Ottaa isänsä päähenkilöiden tapaan hengen täysin viattomalta, rehelliseltä mieheltä. Penger joutuu kohtaamaan mielenkiintoisen kysymyksen: Mikä on totta ja mikä tarua? Missä menee viihdyttämisen ja viihteen raja?

Tarua ja totta


Aamu oli jo alkamassa. Ensimmäiset bussit kääntyilivät kohti pysäkkejä poimiakseen kyytiin ne, jotka olivat lähteneet kodeistaan hiljaa, kävelleet portaat alas käyttämättä hissiä, ulko-oven lonksahtaessa heidän peräänsä. Vain porraskäytävän valot palaisivat hetken heidän mentyään.
Tätä juuri rakastan kirjoissa: tavallista arjen kuvausta, ilman mitään turhia krumeluureja tai vippaskonsteja. Ehkä olen viehättynyt niistä sen takia, etten niitä itse osaa kunnolla kirjoittaa; menen aina liian nopeasti, liian kovaa, hengästyneesti, viuhvauh. Haluaisin kirjoittaa juurikin näin: kauniisti, kuvaillen, maalaillen tyynen rauhallisesti jotain ja mennen sitten nopeasti johonkin action-kohtaukseen.

Ahmin kirjan nopeasti ja melkein huomaamatta. Harmi, sillä kirjasta olisi jäänyt pidempi jälkimaku, jos olisin lukenut sen rauhassa. Mutta tämähän on aina ikuisuusongelma; mennäkö hitaasti nauttien vai nopeasti ahmien jokaisella solullaan tekstiä.

Isänpäivä kolahti minuun ehkä eniten sen takia, että se kuvaa kirjailijan arkea, elämää, elämää täynnä käsikirjoituksia ja deadlineja. Tässä sitä kuvataan noh... ihan kohtuu totuudenmukaisesti, tosin, suurimmasta osasta kirjailijoista ei tule näin suurta julkkista kuin Pengereestä tulee. Suurin osa raataa näkymättömissä, melkein kuin salaa. Muuten kirjailijakuvaukset ovat totta kai ihan priimaluokkaa.
- Tämä on Tähdöistä paras, Anthony oli sanonut luettuaan kirjan siihen asti, jossa olin ollut pari viikkoa ennen Raulin tapausta. En ollut lukenut käsikirjoituksen alkua pitkään aikaan. Siksi luin sitä kuin kuka tahansa. Olin aloittanut kirjan pitkällä jaksolla, jossa Juhani Tähtö ei vielä ollut astunut kuvioihin.
Valitettavasti kirjan loppu ei yltänyt aivan alun tasolle. Johtunee siitä, että kirjan esittelyteksti välittää kuvan kriisin syvenemisestä ja suuresta muutoksesta, joka tapahtuisi lopussa. En minä vaan huomannut, ihan aika normaali lopetus, ei sellaista hirveän suurta räjähdys-pamahdus-loppua ainakaan minun mielestäni ollut. Olen varmaan aika outo.

Lopuksi


Lyhyestä virsi kaunis: Hassisen Isänpäivä on inspiroiva, motivoiva, rehellinen, taiturimaisen kuvaileva... (alkaa adjektiivit loppua)... Ja joo, hyvä kirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti