perjantai 22. elokuuta 2014

Luin: Jumalan vihan ruoska, Mirkka Lappalainen

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska  Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Siltala, 2012

Luokitus: Laaja katsaus monisyiseen historianjaksoon


Mirkka Lappalainen kuuluu ns. uuden sukupolven historiantutkijoihin, jotka - näin kärjistäen sanottuna - tuulettavat vanhoja, pölyttyneitä tapoja tutkia historiaa ja kirjoittaa historiasta. Jumalan vihan ruoska on oivallinen esimerkki siitä. Samalla kun lukija tajuaa oppivansa uutta vuosista 1695-97, hän myös huomaa sen tosiseikan, ettei historiantutkimus koskaan ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. 

Suuret kuolonvuodet


Nälänhätä, tai ainakin sen lievä muoto katovuosi, on tuttu suomalaisille jo monen vuosisadan takaa. Uusin sellainen on koettu 1900-luvun alussa, jolloin pettua syötiin eri puolilla Suomea niin, että monet isovanhemmat pystyvät sen vieläkin muistamaan. Sisällissodan aikaan Karjalan kannaksella syötiin akanaista leipää ja mädäntyneitä sillejä jopa niin paljon, etteivät monet halunneet enää koskaan sen jälkeen silliin koskeakaan.

Koskaan ei Suomessa  ei edes 1860-luvulla, josta kertoo Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi (Siltala, 2012)  olla koettu kuitenkaan niin pahoja nälkävuosia kuin "suurina kuolonvuosina". Kyseessä on Euroopankin mittakaavassa todella laaja ja huolestuttaviin mittasuhteisiin paisunut tapaus. Kuolema ei enää korjannutkaan vain niitä, jotka olivat heikkoja ja valmiiksi köyhiä, vaan viikatemies takertui myös porvareihin ja aatelisiin. Sotilaat, jopa upseerit, kärsivät ja näkivät nälkää, jopa kapinoivat ja ryöstelivät saadakseen ruokaa.

Ja totuus on, että silloinen Ruotsi, johon myös Suomi siis kuului, eli pitkälti sotilaiden ja talonpoikien varassa: talonpojat ruokkivat kansan ja sotaväki piti sen pystyssä. Ruotsin suuren suuri imperiumi oli kasvanut liian suureksi, jotta sitä olisi pystytty hallitsemaan sillä poliitiikalla, mitä tuohon aikaan harjoitettiin.

Lappalainen väläyttelee vahvasti myös sitä totuutta tai ainakin teoriaa, jonka mukaan nälkävuodet olisivat olleet yksi päällimmäisistä syistä sille, että Ruotsi lopulta hävisi Pohjan sodan Tanskalle, Venäjälle ja Puolalle.

Toisaalta hän huomauttaa, että "Ruotsi oli kuitenkin valtiona vahvempi kuin edes kruunun edustajat itse tajusivat." Valtion rakenteet eivät sortuneet, joskin horjuivat komeasti, eikä yhteiskuntajärjestys romahtanut kuin hetkellisesti, jos sitäkään.

Historia on vaikea laji


Lappalaisen hieno, upeasti koottu teos kattaa kaikki nälkävuosien osa-alueet: ruoka, talous, Ruotsin mahti, tulevan Pohjan sodan uhka, suomalaisten talonpoikien vaikeudet. Tapot, murhat, ryöstöt. Jopa kannibalismista huhuttiin ns. "suuren maailman malliin", jossa tällaiset kannibalismitarinat olivat pienen jääkauden aikaan varsin tavallisia. Totuuspohjaa niillä oli vain hyvin, hyvin harvoin.

Lappalainen kirjoittaa mukaansatempaavasti ja hauskasti, ja kirjan arvoa lisää se tosiasia, että hänellä on ollut kirjan tekemisessä kova duuni. Historiankirjoittaminen on äärimmäisen vaikea laji, ja tässä tapauksessa melkein mahdoton, eivätkä esimerkiksi tilastoluvut ole kuin suuntaa antavia. Vielä tuohon aikaan kirkonkirjajärjestelmä oli vasta lapsenkengissään, joten tilastoja asukkaista on vaikea löytää ja koota.

Kirjan ehdottomasti parhaimmat puolet pystyy listaamaan muutamaksi kohdaksi:

1. Henkilökuvat

Jumalan vihan ruoska ei ole vain kuvaus ajanjaksosta vaan myös hienoa ajankuvaa ihmisten elämästä. Siinä pureudutaan niin kuolemansairaan kuningas Kaarle XI:n elämään kuin tavallisten talonpoikien arkeenkin.

Kaikista hauskimmaksi, ja traagisimmaksi, hahmoksi nousee yllättäen Hämeen ja Uudenmaan varamaaherra G.J. Maydell, jonka kirjeenvaihtoa Tukholman suuntaan on hauska seurata. Hänestä tulee kuin huomaamatta tietynlainen ei nyt päähenkilö mutta sinne suuntaan.
"Maydell oli selvästi epävarma ja pelkäsi joutuvansa vastuuseen hätätilan vaatimista toimenpiteistä."
2. Esittää syyt hyvin

Lappalainen tiivistää teoksensa lopussa listaksi ne asiat, jotka johtivat eli olivat syinä nälkävuosille. Jähmeä, tiukka politiikka, huonot kulkuyhteydet, päätöksenteon vaikeus, ilmasto... Tällainen listaus helpottaa lukijaa.

3. Kritisointi

Lappalainen ei pelkästään myötäile kollegoidensa aiemmin tekemiä tutkimuksia. Varsin rankasti hän tomuttaa vanhojen historioitsijoiden näkökulmia ja jopa kääntää ne ylösalaisin. Ehkä kaikista näkyvin kritisointi osuu yhteen Suomen kuuluisimpaan historioitsijaan Eino Jutikkalaan. Jutikkala on arvostettu ja pidetty historioitsija, joten tällaisen "vanhan jermun" uhmaaminen vaatii hyviä todisteita. Ja sellaisia Lappalaisella myös on.
"Tutkimuksellaan [Seppo] Muroma tuli osoittaneeksi, että Hecksherin ja Jutikkalan liikaväestöteoria ei voi pitää paikkaansa (Muroma tosin ilmaisee tämän varovaisesti, olihan Jutikkala hänen työnsä ohjaaja)."
Yllä lukeva siteeraus kertoo hyvin sen, että vielä vime vuosisadan loppupuolellakaan ei kannattanut sanoa ääneen tai edes kirjoittaa kaikkea, mitä ajatteli. Jutikkala oli vahva ja vaikutusvaltainen persoona.



Kaiken tämän lisäksi kirjassa on todella, todella kaunis kansi (graafisesta suunnittelusta on vastannut Tuula Mäkiä) ja raflaava nimi, jotka ainakin auttoivat minua huomaamaan kirjan muiden historiakirjojen joukosta. Kannattaa ehdottomasti lukea, ja suosittelen lukemaan tätä edellä mainitun Ollikaisen kirjan kanssa. Vaikka tapahtuma-aika on eri, ja Ruotsikin on vaihtunut Venäjän valtaan, ei se muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä ovat ihmiset ja niiden hätä, jota hienoimmat herrat eivät valitettavasti suostu kuuntelemaan.

2 kommenttia:

  1. Olen harkinnut tuon lukemista, toisaalta arastellut aihetta. Olen kuitenkin lukenut tuosta ajanjaksosta jonkin verran ja sitäkin vanhempaa aika käsittelevää kirjallisuutta jo paljon enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti suositeltava kirja, varsinkin, jos on jo aiemmin lukenut ja ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä kirjallisuudesta.

      Poista