sunnuntai 31. elokuuta 2014

Luin: Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Tammi, 2014

Luokitus: Freshiä ja uutta mutta harmillisen kylmäksi jättävää



SATU (Itkuisesti, irottautuen Jukan syleilystä): En mä ole tänään saanut mitään aikaan, ja ruokakin on myöhässä.
JUKKA: Ei sinun tarvitse laittaa minulle ruokaa, jos et ehdi! Et kai sinä vain itke sen takia?
SATU: Ei, se johtuu sipulista. Kuule, mä olen... Tiedän, ettei se sovi tähän saumaan, että minulla on gradu kesken ja sinulla väitöskirja eikä minulla ole mitään tuloja, joten saan vain minimiäitiyspäivärahan, mutta... (Kääntyy takaisin liettä kohti ja kaataa vesikattilaan samalla, kun ilmoittaa kasvot poispäin Jukasta)... mutta kun minä olen raskaana.  
Satu Savinainen on kadonnut juuri, kun hänestä tehdyn näytelmän ensi-ilta lähestyy. Nainen on moderni taiteilija, joka on urallaan kokeillut vähintään yhtä montaa taidelajia kuin miesystävää. Teatterin lavalla esitetään Sadun koko elämä, myötä- ja vastamäet, erot ja syrjähypyt, riidat ja krapulapäivät. Teatterin katsomossa istuvat kaikki näytelmän hahmojen esikuvat, osa peläten, osa huvittuneina. Osa kiehuen raivosta.

Jokaisen huulilla pyörivät samat kysymykset: Miksi Satu katosi? Mitä näytelmä tuo tullessaan, jotain hyvää vai huonoa?


Totuus on Satua ihmeellisempää


Leena Lehtolaisen uutuutta odotettiin kuin kuuta nousevaa. Eikä se tietenkään petä, ainakaan, jos vertaa useimpiin muihin suomalaisiin "liukuhihna"-kirjailijoihin. Lehtolaisen terävä kynä on aina terävä, oli kyse sitten Maria Kallio -sarjasta tai muista romaaneista. 

Kuusi kohtausta Sadusta on hieman epätyypillinen romaani. Lehtolainen on kiehtovasti yhdistellyt näytelmäkäsikirjoitusta ja romaania, ja tuo täten uutta, freshiä verta romaanirintamalle.

Valitettavasti se ei pelasta kaikkea. 

Kirja on liian tylsä minun makuuni, olen pahoillani. Se ei kanna, se ei tuota hedelmää, sitä lukiessa ei tule tunnetta, että minun on pakko tietää, mitä Sadulle on tapahtunut – tai edes,  mitä Sadusta kertovassa näytelmässä tapahtuu. Lehtolainen ei kykene tuomaan henkilöiden välille samaa  jännitettä kuin dekkareissaan. Hahmot – Satua lukuunottamatta – jäävät etäisiksi, välillä kiukutteleviksi ja välillä nauraviksi päiksi.

Ehkä kirja sytyttäisi paremmin sellaisen ihmisen, joka pitää siitä, että kirjailija pitää häntä jännityksessä mahdollisimman pitkään. 

Olen ankara, tiedän sen.

Kirja on kokeilua, Lehtolaisen omaa, varmasti kirjailijasta itsestään vapauttavalta tuntuvaa kokeilua, mutta se jättää lukijan harmillisen kylmäksi. Onneksi Lehtolaisen tarkka silmä pysyy kivenkovana ja näyttää lukijoille tarkan kuvan Sadun elämästä ja taiteesta. Kirjailija on luonut Sadulle elämän – kokonaisen elämän, ei vain "tämän piti olla päähenkilö" -elämän. Siitä kiitosta Lehtolaiselle.

Kiitosta satelee myös kovasta yhteiskunnallisesta kritiikistä, joka on tuttua Maria Kallio -sarjaa lukeneille: kirjassa kritisoidaan naisten epätasa-arvoista asemaa, miesten ylivaltaa taiteen ja muunkin saralla, siinä puhutaan feminismistä ja taiteen vapaudesta, kritisoidaan taiteen tarkkoja sääntöjä, vaikka juuri taidehan pitäisi olla alati muuttuvaa ja muokkautuvaa.


Lopuksi


Lehtolaisen uutuudesta jää sekava maku suuhun. Koko kirja on aika sekava, jotenkin vaikeasti hahmoteltava, ihan kuin Lehtolainen olisi läntännyt hahmojensa ajatuksia umpimähkään sinne ja tänne. Se ei yllä siihen, mihin varmasti moni halusi sen yltävän, mutta onneksi se herättelee ajatuksia taiteen rajoista ja myös siitä, mitä on oikea kirja, romaani. Mitä siihen kuuluu?

Kuusi kohtausta Sadusta on keskivertoa kirjallisuutta; ei huono mutta ei tajunnanräjäyttävän upeakaan. Sellainen, jonka lukee kerran, nauttii siitä sen hetken ja unohtaa pian.

2 kommenttia:

  1. En jaksanut lukea tätä kirjaa kuin väkisin. Pitkästyttävä, sekava ja epäinnostava, henilöt eivät herää eloon ollenkaan. Aikamoinen pettymys Leena Lehtolaisen kirjoittamaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Jotenkin viimeistelemätön, hämmentävän sotkuinen kokonaisuus...

      Poista