keskiviikko 13. elokuuta 2014

Tähän koukuttuu: Maria Kallio -sarja

Leena Lehtolainen: Veren vimma

Tammi, 2003


Leena Lehtolainen: Rivo satakieli

Tammi, 2005


– Laita soimaan Popeda, Iida vaati autossa. Lapsiraukka oli aivopesty äitinsä lempimusiikilla ja lallatti iloisesti Kakskytä senttiä -kappaletta Pate Mustajärven mukana. Päiväkodin tädit olivat pari kertaa kommentoineet Iidan lauluvalikoimaa - - Mielestäni tyttäreni musiikkivalinta oli ehdottomasti parempi kuin ikätovereidensa Shakirat ja Britney Spearsit.
Kirjasta Veren vimma 
Olen koukussa. En tiedä, miten tässä näin kävi, mutta yllättäen olen ahminut Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjan osia yksi toisensa jälkeen, ja nyt olen kirjaston varausjonossa odottelemassa Lehtolaisen uutta romaania, ei tosin Kallio-kirjaa, romaania nimeltä Kuusi kohtausta Sadusta. Tällä hetkellä olen lukemassa vuonna 2008 ilmestynyttä Maria Kallio -romaania, Väärän jäljillä. Se vaikuttaa itseni mielestä todella hyvältä.

Näistä kahdesta tämänkertaisesta kirjasta, Veren vimma ja Rivo satakieli, tuo jälkimmäinen on ehdoton suosikkini. Veren vimmassa on kyllä, niin kuin yllä oleva siteeraus hyvin kertoo, monia hienoja ja hauskoja kohtauksia, mutta Rivo satakieli on vain vetävämpi, mielekkäämpi ja myös yllätyksellisempi. Siinä jahdataan Lulu Nightingalen (huom. nigthingale = satakieli), ylpeän, määrätietoisen prostitoudun murhaajaa ja pureudutaan samalla syvälle seksibisneksen raakaan maailmaan.

Henkilö nimeltä Maria Kallio


Monet kriitikot ovat ihailleet Lehtolaisen kykyä kirjoittaa yhtä aikaa sekä hyvää dekkaria että hyvää ihmiskuvausta, kuvausta naiskomisariosta ja hänen mielipiteistään. Ne nitoutuvat hyvin yhteen dekkarin pääjuonen kanssa; välillä kuvataan rikoksen ratkeamista ja välillä Kallion yksityiselämää.

Se toimii, sen tietävät kaikki.

Ilahduin kovin huomatessani, että minun ja Maria Kallion välillä on yhtäläisyyksiä: me kummatkin pidämme maailman parantamisesta ja 80-luvun suomirockista/punkista. 

Oikeastaan kaikissa Kallio-sarjan kirjoissa puhutaan asioista, jotka mättävät yhteiskunnassamme – seksismistä, seksuaalisesta häirinnästä, tasa-arvosta ja myös lapsiin kohdistuvista paineista kasvaa aikuisiksi mahdollisimman nopeasti. Lehtolainen ei tuputa niita, vaan tarjoilee ne pieninö mausteina, Maria Kallion omina ajatuksina, jolloin lukijalle ei tule liian holhottu olo. Lehtolainen on kärkevä sanankäyttäjä, sen ainakin tiedän.

En ajatellut tässä postauksessa kertoa niinkään kirjoista tai siitä, kuinka hyviä ne ovat ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Lehtolaisen kirjoittamistyyli parantuu kirja kirjalta, rikos rikokselta. Samalla henkilöhahmot syventyvät yllättävänkin hyvin; omaksi suosikikseni on nousemassa kukas muukaan kuin Puupponen, tuo ikuinen poikamies ja puujalkavitsien mestari.

– Mitä sä täällä vielä teet?
– Surffailen pornosivuilla. Mitäpä muutakaan poikamies perjantai-iltana tekisi. Puupponen virnisti.  Ihan totta, etsin internetistä tietoja Lulu Nightingalesta, ja myös siitä Oksanasta.
Kirjasta Rivo satakieli
Tunnen olevani hirveän hidas ja jotenkin kauhean jäljessä muista, kun vasta nyt, vuonna 2014, löydän Lehtolaisen taian. Mutta ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

– Se kaveriasia jäi vähän kesken. Kenen luona oikein olit?
– Paten... Siis Mustajärven Antin. Sitä sanotaan Pateksi, kun... Kai te te ymmärrätte. Se asuu Sörkässä, ei siis linnassa, vaan Hämeentien varrella. 
Kirjasta Rivo satakieli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti