torstai 25. syyskuuta 2014

Uusin Lukufiilis 3/2014!

Hiphei ystävät, ja sateisen kuulasta syksyä! Pitkittynyt intiaanikesä on nyt oletettavasti ohi (huhuh, sitä kestikin), ja niin kuin lämpömittarista voimme tarkistaa, lämpötilat ovat taas painuneet normaaleihin suomalaisiin lukemiin.

Kylmä ei kuitenkaan ehdi pientä lukijaa painaa, sillä uusin Lukufiilis 3/2014 ilmestyi juurikin tänään! Terhi Rannela aloittaa sen hienosti pääkirjoituksellaan kirjoittamalla lukemisen terveysvaikutuksista. Lukeminenhan on yyber terveellistä ja super mukavaa. 

Uusimmassa numerossa on myös ennätysmäärä kirja-arvioita ja jopa aivan upea Jonas Gardell -spesiaali! 

Gardell on ruotsalainen kirjailija, joka ponnahti suomalaisten silmille kirjoittaessaan 80-luvun homomaailmaan sijoittuvan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (ruot. Torka aldrig tårar utan kandskar), joka perustuu hänen omaan nuoruuteensa.

Mahtavaa! Pystyykö tällainen Gardellin kirjoitustyyliin ihastunut nuori homopoika muuta toivomaankaan (paitsi maailmanrauhaa ja vähän enemmän rahaa)? 

Iloista syksyn jatkoa! Älkää antako flunssan purra!

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Luin: The only gay in the village

Elias Koskimies: Ihmepoika

Gummerus, 2014


Elias Koskimiehen lapsuus ja nuoruus oli hyvin samankaltainen kuin muiden saman ikäluokan homojen: täynnä epävarmuutta, pelkoa ja homokammoisuuden kohtaamista.

Toisaalta moni erilaiseksi itsensä tuntenut nuori on pystynyt hyödyntämään tuntemuksiaan. He ovat pystyneet asettumaan kuin ulkopuolisiksi omaan elämäänsä, katsomaan asioita objektiivisesti, ja myöhemmin he ovat vetäneet siitä mahtavaa huumoria, itseironista ja tummaa. Ihan niin kuin Koskimies kirjassaan tekee.

Koskimies, näin lyhyesti sanottuna, on monitoimimies. Hän on arvostettu ohjaaja ja käsikirjoittaja, varsinkin HLBTI-kansan keskuudessa, ja hän on saanut arvostusta ihan ulkomaita myöten. Hänen elämänpolkunsa alkoi kuitenkin jostain aivan muualta kuin loistelamppujen loisteista: 80-luvun pienestä kylästä. 

Näistä aineksista Koskimies on punonut omaelämäkerrallisen romaanin, joka kuvaa armottomasti muttei itsesäälissä rypien nuoren, muiden mielestä oudon pojan tuntemuksia.


Purppuranvärisiä unelmia ja sateenkaarensävyistä hattaraa


Pojalla on kiilakorot, hassuja hattuja ja Madonnan kuvia seinällään. Kotipiha näyttäytyy hänelle milloin suurena viidakkona, milloin sirkustelttana tirehtööreineen ja tiikereineen. Hän elää pienessä sirkusmaailmassaan sillä aikaa, kun muilla pojilla on Popedan ja testosteronin huuruisia pilluralleja, Pate Mustajärven kähisevää ääntä, naisia ja viinaa. Kun teiniangstissaan rypevät tytöt itkevät yhdessä, ryhmähalailevat ja panevat diskoillan jälkeen kaikkein kännisimpiä jätkiä. Kun jokaisella tuntuu olevan kiire elää, elää täysillä, nähdä maailmaa ja upota sitten teatraaliseen masennukseen.

Eletään 80-luvun loppua pienessä pohjanmaalaisessa kylässä, jossa viikot kuluvat kaupan kassan juoruja kuunnellen ja päivitellen naapureiden outoa käytöstä. Siinä ahtaassa kylässä tulevaisuuttaan rakentaa nuori poika, jolle isän äkillinen poismeno on sekä uuden alku että vanhan loppu: Pystyykö hän vihdoin myöntämään sekä itselleen että muille, kuka on ja kuka haluaa olla?


Kirjasta


Aluksi mainitsinkin tuosta itseironisuudesta ja ulkopuolisuudesta, ja ne näkyvät aivan mahtavalla tavalla Koskimiehen kirjassa. Varsinkin päähenkilö-pojan ja hänen parhaan ystävänsä Sutun kahdenkeskiset dialogit ovat täynnä kasaria, kasaritunnelman ironisointia, sille hyväntahtoista naureskelua.


"Onks jollain pilleet?"
"Pakko olla!" 
"Kellä on?"
"Onks varppina tulossa viinaa?"
"Jannis, pijä pilleet!"
"En pijä!"
"Onks Paude puhunu viinasta?" 
Siis oikeesti, Koskimies vetää ne NIIIN yli! Ihan sigamageeta!!!!

Hän antaa kynänsä laulaa ja käyttää huutomerkkejä, Pohjanmaan murretta ja 80-luvun nuorisokieltä sujuvasti ja vetää koko sopan ihan överiksi. Kielellisestihän kirja on ihan laatuluokkaa: eri puhetyylit sekoittuvat maistuvaksi keitokseksi. Koskimies alleviivaa nuorison halua olla jotain enemmän, jotain aikuista ja itsevarmaa, vaikka kirjan henkilöistä – myös niistä pilluralli-jätkistä – huokuu nuoruuden epävarmuutta, pelkoa ja haurautta.

Tämä lieneekin kirjan parhain anti: se piirtää hienon kuvan nuoruudesta ja varsinkin nuoruudesta ajalla, jolloin kommunismi mureni, Berliinin muuri kaatui ja huumeet vaihtuivat pienestä pilvenpoltosta suonensisäisiin. Minua itseäni kiinnosti paljon enemmän Koskimiehen kuvaus nuorisosta kuin siitä, millä tavalla juuri päähenkilö nuoruudestaan selviää.

Päähenkilöstä puheenollen: hänhän on mitä samaistuttavin. Juuri päähenkilöstä huomaa, että romaanilla on omaelämäkerrallinen pohja; poika ei ole pelkkä kaksiulotteinen pahvi,
 vaan hänessä on monia eri puolia. Herkkyys vs. itsevarmuus. Superkiltteys, suoranainen nöyryys vs. "haluan kohauttaa, olla paha poika". Poika haluaisi muttei uskalla. Tahtoisi muttei osaa? 

Itse tunsin hyvin vahvaa yhteenkuuluvuutta päähenkilön (ja siinä samalla Koskimiehen nuoruuden minän) kanssa; elämmehän molemmat sellaista vaihetta, josta tahtoisimme vain ulos, pois, oikeaan elämään ja maailmaan. Minäkin tunnen olevani loukussa pikkukyläpahasessa (joka ei onnekseni ole niin pieni kuin kirjan kylä), ja minäkin tunnen tarvetta olla oma itseni vaikken oikein uskalla.


Lopuksi


Elias Koskimiehen esikoisromaani naurattaa, ihastuttaa - ja itkettääkin. Kirjasta huomaa, ettei kirjallisuus ole Koskimiehelle mikään vieras ja uusi laji, vaan romaani on tasavahva kaikilta osa-alueilta. Ihan alussa on itseni mielestä hieman liikaa löysiä virkkeitä, tiettyä löysyyttä, kun kuvataan kuinka isän sairaus "astelee" taloon. Olisiko riittänyt lyhyempikin kuvaus, kun kaikki kuitenkin tietävät sen olevan juuri sairaus?

Noh, olipas taas pilkunviilausta. Loppupeleissä Elias Koskimiehen uutuus on miellyttävää luettavaa. Olin oikein, oikein tyytyväinen. Jotkut kirjabloggaajat (ainakin Lukutoukka Krista) ovat sanoneet kirjaa jopa syksyn parhaimmaksi. Kiitos, Elias. Olet teoillasi (taas) muuttanut maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi elää.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Inhimillistä pelkoa tuntemassa

Minua pelottaa. 

Ai mikä?

Yleensä minua pelottaa

elämä,

kuolema,

sota

ja rakkaus.

Tällä kertaa pelkään kuitenkin varsin maallisempaa asiaa: hylsyä kustantamolta.

Totta kai sellaisia tulee, paljonkin; jos sanotaan, että lähetän käsikseni kuudelle kustantamolle, niistä ainakin viisi ja puoli (kyllä, puoli) sanoo ei. Se puolikas on "ehkä".

Olen siis ottanut yhteyttä kustantamoihin. Nyt pallo on heidän käsissään. Ottavatko he sen vastaan vai palauttavatko tylysti takaisin? Sitä en edes osaa arvailla, vaikka koetankin olla optimisti. Se selviää viimeistään kuuden kuukauden kuluttua, toivottavasti jo vähän ennemmin.


Ei koulua vaan kirjoittamista varten


Olen elänyt pelkästään kirjoittamisesta niin pitkään, että tuotoksen, oikean käsikirjoituksen, antaminen toiselle ihmiselle, ja vielä ihmiselle joka kritisoi, se on vaikeaa. Olen toivonut ja haaveillut, olen enemmän tai vähemmän realistisin haavekuvin luonut itselleni jo oman kirjan ja kustantamon, joka kustantaisi sen. 

Nyt minua pelottaa, että tuo haavekuva ei toteudukaan. En oikein tiedä, kumpi olisi pelottavampaa, se, että käsikseni hyväksyttäisiin jollakin kustantamolla vai se, että se saisi kaikkialta hylsyt. Hylsyjen jälkeen tulisi tyhjä aukko, mustuus. En oikein tietäisi, mitä tehdä.

Toisaalta pelkään sitä, että käsiksestäni pidetään ja sille vastataan "kyllä". Kestänkö minä sen kritiikin, rakentavan palautteen? Kestänkö sen, että jokin minun mielestäni valmis onkin "keskeneräinen" tai "viimeistelemätön" jonkun ammattilaisen mielestä?

Ehkä juuri pelkäänkin sitä tunnetta; se on niin avuton tunne. Tiedän olevani lapsellinen, kun kiukuttelen ja mököttän jostain rakentavasta palautteesta, joka kaiken lisäksi osuu ihan oikeaan, ja tunnen olevani sillä hetkellä tosi paska kirjoittaja - ja häviäjä. Pahimmassa tapauksessa saatan masentua hyvinkin rajusti; mielenterveyteni kun ei muutenkaan ole mitään huippuluokkaa.

Mitä teen, jos kaikki tämä, minkä takia olen jaksanut elää, onkin ihan hukkaan heitettyä? Mitä minä teen sen jälkeen?

tiistai 16. syyskuuta 2014

Luin: Väliaikaista, Rosa Liksom

Rosa Liksom: Väliaikaista

Like, 2014


Sirpan kanssa töitäkin haettiin. Työkkärin tiskillä meille naurettiin. Tää kylä oli ollut duuniton jo ennen kautta Mauno Koiviston. Viimeinenkin haave romuttui.
Verannalla nyyhkytin iltaisin. Slaavikyykyssä yksin rukoilin. Sirpa kävi suihkussa viikottain, ihottuman selkään sieltä sai. Seinän pilkut homeeks paljastui.
Tämä siteeraus ei ole Rosa Liksomin uutuuskirjasta vaan Arttu Wiskarin uudesta sinkusta Sirpa. Se sopii vallan mainiosti Liksomin novellikokoelman teemaan. 

Väliaikaista on novellikokoelma minun makuuni. Rosa Liksomia ei turhaan kehuta kirjan takakannessa lyhytproosan äidiksi, sen kehittäjäksi ja suomalaisen elämänmenon tarkaksi kuvaajaksi. Lyhytproosa terminä on tähän juuri sopiva; osa novelleista on alle sivun mittaisia, pieniä, tarkasti kuvattuja palasia suomalaisen ihmisen arjesta.

Kun lokakuussa öisin pakastaa


Wiskarin biisin lyriikka on koskettavaa mutta samalla itseironisuudessaan täysin naurettavia. Pakko on nauruun purskahtaa. Biisin sanat lähestyvät jo Gösta Sundqvistin parhampien biisien lyriikoita. Tästä hyvänä esimerkkinä on kipale nimeltä Pohjois-Karjalaan, joka kuvaa hyvin lama-Suomen ajatuksia.

Samaa sarjaa jatkaa Liksom: elämä kulkee, vaikka rahaa ei ole, viinaa sitäkin enemmän ja vaimokin jättää. Vaikka talo ja työ viedään jalkojen alta ja lapsistakin kasvaa niiskuttavia räkänokkia. Liksomin terävä kynä kuvaa suomalaista melankolisuutta sen parhaimmassa (tai pahimmassa) muodossa.

Novellikokoelman alkupuoli lentää ja vetää yllättävän hyvin, vaikka Liksomin tavaramerkkiä, ihanaa Lapin murretta, ei alussa kuullakaan. Ehkä sen takia Liksom on pystynyt keksimään myös uusia näkökulmia asioihin, sellaisia, jotka muuten hukkuisivat. Novellikokoelmassa Liksom on päässyt päästelemään höyryjä: hän kritisoi kaikkea, mikä liikkuu (huom. kirja on fiktiota, se ei välttämättä näytä Liksomin omia ajatuksia), kauneusleikkauksia, suomalaisten itsekästä ajattelua, työttömyyttä, globalisaatiota, alkoholismia...

Mitä vain voi keksiä.

Jotkut novelleista ovat jo niin kärkkäitä, että allekirjoittaneen oli niitä vaikea niellä. Se on totta kai kirjallisuuden ydinajatuskin: saada ihmiset ajattelemaan omia valintojaan ja mielipiteitään, ja eritoten kyseenalaistamaan niitä.


Murteesta


Onneksi mukaan ilmaantuu kirjan puolivälissä myös Lapin murre! Ai että, mie niin tykkään! Mikään Rosa Liksomin novelilikokoelma ei ole Liksomia, jos siinä ei ole Lapin kaunista, koruttoman ihanaa murretta. Olen tästä jo vuosi sitten puhunutkin, kun viimeksi kirjoitin Liksomista, mutta en voi lopettaa sen hehkuttamista. Soon niin kaunista.


Täti oli hevosmies. Silloin kläppinä ko aloin sen pojaksi, sain siltä oman konin. Sen nimi oli Sulo. Se eli kolmattakymmentä vuotta ja kuoli minun sylhiin. Soon ollu minun elämän kovin paikka, mutta mie piän, että taihvaassa kohtaama jälleen, vaikken uskokhaan taihvaaseen.
Sivulta 148-149

Mie lähin rapeassa kahenkymmenen iässä pareman elämän toivossa Ruothiin ko täälä Suomessa elethiin vielä silloin kuuskmmentäluvun alkupuolella sota-ajan jälkilöylyn tunnelmissa elikkä puutheessa ja kurjuuessa. Nyh mie jo valehtelen. Mie lähin Ruothiin ko täälä kotona piti raataa ko työhevonen. 
Sivulta 84 

Lopuksi 


Liksomin novellikokoelman ehkäpä ainut heikkous liittyy toistumiseen: samat teemat toistuvat, samanlaiset henkilöhahmot toistuvat, sama murre toistuu. Se puuduttaa jossain vaiheessa, mutta onneksi kirja alkaa olla jo siinä vaiheessa lopussa.

Väliaikaista on taattua Rosa Liksomia. Siihen ei koskaan kyllästy. Jos haluatte nauraa ja itkeä, hekottaa hervottomille, phäkähulluille jutuille, niin tämä on silloin valintanne.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Luin: Yhden promillen juttuja, Terhi Rannela

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Otava, 2012

Novellikokoelma


Suomalaisten alkoholikulttuuri on vähitellen länsimaalaistumassa: monet oppivat kaatokännien sijaan pienentämään kerta-annoksia ja nauttimaan juomistaan muussakin kuin kännimerkityksessä. Myös suomalaisnuorten alkoholikäyttäytyminen on pikku hiljaa muuttunut ja monien tutkimusten mukaan jopa hiipunut.

Silti yhä tänäkin päivänä yksi suurimmista nuorten liikenneonnettomuuksien syistä on alkoholi ja humala. Uusimpien tutkimusten mukaan Suomessa kuolee vuosittain 2000 ihmistä liiallisen juomisen takia.

Tehrääs poijjaat pontikkaa


Terhi Rannela on valinnut novellikokoelman aiheekseen suomalaisnuorten (ja vähän vanhempienkin) juomisen. Aihe on herkkä, särkyvä, sillä tällainen sivistävä ja samalla viihdyttävä kirjallisuus menee hyvin helposti holhouksen puolelle ja karkottaa näin mahdollisen lukijakunnan, nuoret, joiden mielestä "suomalainen holhousyhteiskunta on perseestä" ja jotka ajattelevat omaavansa täydellisen itsehallinnan ja -kontrollin mikä tulee juomiseen.

Rannela ei holhoa, onneksi, mutta jäin kyllä miettimään kirjan nimeä. Okei, se selvästi kertoo, minkälaisia novelleja on tulossa, mutta onko se silti hieman liian... noh... sellainen? Minä itse olin nimittäin vähällä jättää koko kirjan lukematta nimenomaan nimen vuoksi; se kuulosti hirveän holhoavalt ja osoittelevalta, että "juominen on pahasta".

Onneksi Rannela, monia nuortenromaaneja kirjoittaneena osaa pitää langat käsissään niin, että lukeva nuori janoaa lisää luettavaa. Novellit tuntuvat raikkailta ja uusilta, kieli on luovaa, nuorisokieltä, ja usein yllätyksellistäkin. Joissain kohdin kieli lipsahtaa liian "tekonuorisokieleksi", jopa lapselliseksi, mutta Rannela korjaa otettaan nopeasti.

Novellikokoelman kieli on parhaimmillaan nopeatempoisissa, hektisissä novelleissa, joita kokoelmasta löytyykin paljon. Erään ystävän mielestä "kännissä tulee diipimpää läppää" (täysosuma Rannelalta!) ja toinen miettii sairastaako "hoo ii veetä".


Vanha juju toimii


Novellikokoelman itseni mielestä paras novelli, Panttivankitilanne, toimii, vaikka juttu on tuttu monista nuortenkirjoista: nuori, epävarma poika haluaisi lähestyä kasvavia tyttöjä, mutta ei osaa eikä kehtaa. Tämä novelli on sikäli erilainen, että se näyttää juomisen hyvät, holhouksen sumentamat puoletkin. Alkoholista poika saa sekä tekosyyn että itsevarmuuden lähestyä nuoria naisia ja tehdä heidän kanssaan tuttavuutta.

Ja sanoohan pojan isoveli, kaksi vuotta erään Jannikan kanssa seurustellut, yhden vinkin, jota voi jokainen käyttää omassakin elämässä:
"- - sillä isoveli oli antanut tehtävän: puhu illan aikana kolmelle uudelle ihmiselle. Bileiden ihmismäärä ei ahdistanut, kun etukäteen päättää, että kolme uutta tuttavuutta riittää."
Varsin käytännöllinen vinkki kaikille ujoille ja muutenkin sellaisille, jotka haluaisivat tutustua uusiin ihmisiin, vaikka tuntevat sen vaikeaksi.


Darrapäivä


Yhden promillen juttuja on aika tavallinen, tosin raikas tuulahdus novellikokoelmien laajassa joukossa. Se on lyhyt, se on nopea luettava, se viihdyttää. Siitä huomaa, että se on ollut tekijälleen pieni välipala, makea herkku, ennen isoa projektia. Siihen ei ehkä olla käytetty hirveän paljon aikaa; se on nopeasti kustannettu ja kirjoitettu.

Tämän myötä on todella hyvä jäädä odottamaan Rannelan ihan tässä lähiaikoina ilmestyvää nuortenromaania Läpi yön. Itse asiassa Yhden promillen jutussa on jo vahvoja viitteitä tähän suuntaan: yhdessäkin novellissa kertojana toimii mietteliäs, jopa filosofinen kirjoittajasielu, joka pohtii nuoruuden syntyjä syviä. 

Läpi yöstä tulee lisää postausta, jahka saan ko. kirjan käsiini.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Millainen on vänrikki Koskela masentuneena?

Hups, meinasi livahtaa ihan kokonaan ohi! Uusittu, uudella otteella kirjoitettu radiokuunnelmasarja Tuntemattomasta sotilaasta sai ensiesityksensä eilen! Herranjestas! Hienoa! 

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan vaikka kuinka monta kertaa, ja kuunnellut siitä 60-luvulla tehdyn kuunnelmasarjankin. Olen kiertänyt Venäjän Karjalaa Väinö Linnan hengessä ja ihaillut Linnan taidokasta kirjoitustyötä. Kaiken lisäksi olen tehnyt äidinkielen kurssilla kirjallisuustyön ko. kirjasta.

Jo keväällä kohun aiheuttanut kuunnelmasarja alkoi siis eilen Ylellä. Siinä on mukana valtava joukko suomalaisia huippunäyttelijöitä Esko Salmisesta Aku Hirviniemeen saakka. Mukana on myös Leea Klemola, jonka tunnen erityisen hyvin hänen hienosta roolistaan elokuvassa Kerron sinulle kaiken.

Ylelläkin loikattiin raflaavaan otsikointiin jo kevätpuolella; silloin otsikko kertoi "Masentunut Koskela ja parittaja Rahikainen" (tästä linkkiä tuohon juttuun).

Nyt näin kirjan moneen kertaan selanneena voin todeta, että nämä pohdinnat voivatkin olla aivan oikein. Vänrikki Koskela (uh, itseni lemppari, mies minun makuuni) oli varsin depressiivinen ihan kuolemaansa saakka; kohtauksena tuo Koskelan kuoleminen on muuten hienoimpia sotakirjallisuudessa nähtyjä, ihan heti alikersantti Lehdon haavoittumis-itsemurha-kohtauksen jälkeen.

Se Lehdon kuolema on muuten oikeasti järisyttävä kohtaus. On pakko tässä sitä nyt näin siteerata:
"Hiljaa hän hivutti kätensä kädensijalle ja sormen liipaisimelle. Ilman mitään tilityksiä, ilman pelon hiventäkään hän painoi liipasinta. 
Laukaus pelästytti vihollisen. Pikakivääri papatti pari lipasta, käsikranaatti tömähti tien yli. Sitten oli äänetöntä, ja niin oli eräs suomalainen sankaritarina päättynyt." 
Mutta Koskelasta pidän todellakin erityisen paljon. Miehessä on jotain perin synkkää, upean suomalaista melankoliaa. Ehkä siksi tuo tulkinta Koskelan masennuksesta ei hätkähdyttänyt minua.

Ei tosin Rahikaisen parituskaan: Rahikainen oli aina se kauppamies, jolle mikä tahansa oli käypää kauppatavaraa.

Odotan innolla, millainen kokonaisuus Linnan monesti siteeratusta ja monesti erilaisina versioina tehdystö kirjasta on saatu aikaan! Linnan upea kuvaus ja aivan fantastiset murredialogit saavat toivottavasti arvoisensa kohtelun, vaikka kyseessä onkin moderni tulkinta.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Luin: Psykologista, hyytävää trilleriä

Petri Karra: Kohtalonohjaaja

Gummerus, 2011


Surrealistinen.

Hengästyttävä.

Välillä jopa kauhua.

Pakko myöntää, että Petri Karran Kohtalonohjaaja oli ensimmäisiä psykologisia trillereitä, joita olen koskaan lukenut. Että näistä hommista en hirveästi tiedä, jopa voisi sanoa, että tiedän enemmän runoudesta (?!!) kuin psykologisista trillereistä.

Mutta ovat ne silti ihan yhtä nautittavia joka kerta, vaikka niitä nauttisikin sillä tavalla hitaasti; yhden silloin, toisen tällöin.

Kohtalonohjaajan juoni on simppeli: Peterin ja hänen vaimonsa Lisan poika katoaa kanoottiretkellä.

Niin, siinä se oikeastaan oli.

Koko kirja perustuu siihen, että Peter tahtoo välttämättä tietää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut ja miksi. Heidän jäljelle jäänyttä perhettään rupeaa vainoamaan joku, joka on identtisen näköinen Peterin itsensä kanssa. Oikeastaan vainoaja on hän, joku, joka on täysin hänenkaltainen, identtinen. Yllättäen Peter huomaa, ettei hän voi luottaa kehenkään; ei siihen, kuka on kuka, ei siihen, mitä on pojastaan luullut  eikä edes siihen, kuka hän itse on.

Kaikelle pitää olla looginen selitys. Vai pitääkö?


Kaksoisolentoja ja verta


Näitä kahta esiintyy Karran kirjassa runsain mitoin. Vaikka väkivaltakuvauksilla ei mässäillä mitenkään erityisen paljon, tottumattoman lukijan kannattaa silti välttää kirjan lukemista kello 22 jälkeen  jotkut kohtaukset saattavat suoraan sanoen ällöttää. 

Kohtalonohjaaja herättelee lukijaa trillereille tyypillisellä "Kuka minä olen? Mikä on minuus?" -teemalla. Kannattaa siis varautua siihen, että lukija on yhtä pyörällä päästään kuin Peter itse. Lukijaa johdetaan suoraan ja sitten sivulle, väärlle polulle, hups, taas takaisin raiteille ja kohta ulos ojanpohjalle. 

Kirja on  yllättäen kyllä  yllättävämpi ja jännittävämpi verrattuna siihen, mitä alun perin kirjasta oletin. Tässä on hyvä esimerkki siis myös siitä, minkä takia kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus vielä ensimmäisten kahdenkymmenenkin sivun jälkeen. Karran kirjoitustyyli on nopeatempoinen ja lyhytvirkkeinen, mikä totta kai sopii vallan mainiosti action-kirjan tunnelmaan. Virkkeitä on siellä, toisia täällä. 

Aina lauseissa ei ole edes verbiä, mikä kertoo hyvästä rytmiikan tajusta. Verbittömät lauseet voivat olla todella mainioita tehokeinoja, jos osaa käyttää rytmitystä (niin kuin Karra osaa hienosti!)  tai sitten niistä voi tulla katastrofi, jos ei hallitse sitä, miten lukija lukee, mitä sanoja lukija poimii silmillään, mihin kohtiin pysähtyy. Monille nuorille kirjailijanaluille on äidinkielen tunneilla taottu päähän sääntö, jonka mukaan:
Siellä lause missä verbi.
Mutta tämähän ei pidä paikkaansa, ei kaunokirjallisuudessa, ei aina. Joillekin aloitteleville kirjailijoille on vaikeaa sen tajuaminen, että kaunokirjallisuudessa saa kirjoittaa "Katto. Katon reikä. Vuotava hana".


Lopuksi 


Taisin harhautua mielenkiintoisille poluille... Joka tapauksessa voin lyhyesti sanoa, että Petri Karran romaani oli uudenlainen kokemus, virkistävä suihku, vaikka psykologisia trillereitä paljon lukeneet saattaisivat sanoa sitä tylsäksi ja kuluneeksi. Se kun ei kuitenkaan keksi mitään hirveän omaperäistä tai uutta.

Se on hyytävä, jännittävä ja surrealistinen. Ihan ookoo kirja. Ei sellainen, jonka muistaisin vielä puolen vuoden päästäkin, mutta ihan jees.

Tällainen trilleri koukuttaa pahasti. Tiedättekö joitain hyviä psykologisia trillereitä, joita tällainen suht amatööri trillerinlukija voisi lukaista?