keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Luin: The only gay in the village

Elias Koskimies: Ihmepoika

Gummerus, 2014


Elias Koskimiehen lapsuus ja nuoruus oli hyvin samankaltainen kuin muiden saman ikäluokan homojen: täynnä epävarmuutta, pelkoa ja homokammoisuuden kohtaamista.

Toisaalta moni erilaiseksi itsensä tuntenut nuori on pystynyt hyödyntämään tuntemuksiaan. He ovat pystyneet asettumaan kuin ulkopuolisiksi omaan elämäänsä, katsomaan asioita objektiivisesti, ja myöhemmin he ovat vetäneet siitä mahtavaa huumoria, itseironista ja tummaa. Ihan niin kuin Koskimies kirjassaan tekee.

Koskimies, näin lyhyesti sanottuna, on monitoimimies. Hän on arvostettu ohjaaja ja käsikirjoittaja, varsinkin HLBTI-kansan keskuudessa, ja hän on saanut arvostusta ihan ulkomaita myöten. Hänen elämänpolkunsa alkoi kuitenkin jostain aivan muualta kuin loistelamppujen loisteista: 80-luvun pienestä kylästä. 

Näistä aineksista Koskimies on punonut omaelämäkerrallisen romaanin, joka kuvaa armottomasti muttei itsesäälissä rypien nuoren, muiden mielestä oudon pojan tuntemuksia.


Purppuranvärisiä unelmia ja sateenkaarensävyistä hattaraa


Pojalla on kiilakorot, hassuja hattuja ja Madonnan kuvia seinällään. Kotipiha näyttäytyy hänelle milloin suurena viidakkona, milloin sirkustelttana tirehtööreineen ja tiikereineen. Hän elää pienessä sirkusmaailmassaan sillä aikaa, kun muilla pojilla on Popedan ja testosteronin huuruisia pilluralleja, Pate Mustajärven kähisevää ääntä, naisia ja viinaa. Kun teiniangstissaan rypevät tytöt itkevät yhdessä, ryhmähalailevat ja panevat diskoillan jälkeen kaikkein kännisimpiä jätkiä. Kun jokaisella tuntuu olevan kiire elää, elää täysillä, nähdä maailmaa ja upota sitten teatraaliseen masennukseen.

Eletään 80-luvun loppua pienessä pohjanmaalaisessa kylässä, jossa viikot kuluvat kaupan kassan juoruja kuunnellen ja päivitellen naapureiden outoa käytöstä. Siinä ahtaassa kylässä tulevaisuuttaan rakentaa nuori poika, jolle isän äkillinen poismeno on sekä uuden alku että vanhan loppu: Pystyykö hän vihdoin myöntämään sekä itselleen että muille, kuka on ja kuka haluaa olla?


Kirjasta


Aluksi mainitsinkin tuosta itseironisuudesta ja ulkopuolisuudesta, ja ne näkyvät aivan mahtavalla tavalla Koskimiehen kirjassa. Varsinkin päähenkilö-pojan ja hänen parhaan ystävänsä Sutun kahdenkeskiset dialogit ovat täynnä kasaria, kasaritunnelman ironisointia, sille hyväntahtoista naureskelua.


"Onks jollain pilleet?"
"Pakko olla!" 
"Kellä on?"
"Onks varppina tulossa viinaa?"
"Jannis, pijä pilleet!"
"En pijä!"
"Onks Paude puhunu viinasta?" 
Siis oikeesti, Koskimies vetää ne NIIIN yli! Ihan sigamageeta!!!!

Hän antaa kynänsä laulaa ja käyttää huutomerkkejä, Pohjanmaan murretta ja 80-luvun nuorisokieltä sujuvasti ja vetää koko sopan ihan överiksi. Kielellisestihän kirja on ihan laatuluokkaa: eri puhetyylit sekoittuvat maistuvaksi keitokseksi. Koskimies alleviivaa nuorison halua olla jotain enemmän, jotain aikuista ja itsevarmaa, vaikka kirjan henkilöistä – myös niistä pilluralli-jätkistä – huokuu nuoruuden epävarmuutta, pelkoa ja haurautta.

Tämä lieneekin kirjan parhain anti: se piirtää hienon kuvan nuoruudesta ja varsinkin nuoruudesta ajalla, jolloin kommunismi mureni, Berliinin muuri kaatui ja huumeet vaihtuivat pienestä pilvenpoltosta suonensisäisiin. Minua itseäni kiinnosti paljon enemmän Koskimiehen kuvaus nuorisosta kuin siitä, millä tavalla juuri päähenkilö nuoruudestaan selviää.

Päähenkilöstä puheenollen: hänhän on mitä samaistuttavin. Juuri päähenkilöstä huomaa, että romaanilla on omaelämäkerrallinen pohja; poika ei ole pelkkä kaksiulotteinen pahvi,
 vaan hänessä on monia eri puolia. Herkkyys vs. itsevarmuus. Superkiltteys, suoranainen nöyryys vs. "haluan kohauttaa, olla paha poika". Poika haluaisi muttei uskalla. Tahtoisi muttei osaa? 

Itse tunsin hyvin vahvaa yhteenkuuluvuutta päähenkilön (ja siinä samalla Koskimiehen nuoruuden minän) kanssa; elämmehän molemmat sellaista vaihetta, josta tahtoisimme vain ulos, pois, oikeaan elämään ja maailmaan. Minäkin tunnen olevani loukussa pikkukyläpahasessa (joka ei onnekseni ole niin pieni kuin kirjan kylä), ja minäkin tunnen tarvetta olla oma itseni vaikken oikein uskalla.


Lopuksi


Elias Koskimiehen esikoisromaani naurattaa, ihastuttaa - ja itkettääkin. Kirjasta huomaa, ettei kirjallisuus ole Koskimiehelle mikään vieras ja uusi laji, vaan romaani on tasavahva kaikilta osa-alueilta. Ihan alussa on itseni mielestä hieman liikaa löysiä virkkeitä, tiettyä löysyyttä, kun kuvataan kuinka isän sairaus "astelee" taloon. Olisiko riittänyt lyhyempikin kuvaus, kun kaikki kuitenkin tietävät sen olevan juuri sairaus?

Noh, olipas taas pilkunviilausta. Loppupeleissä Elias Koskimiehen uutuus on miellyttävää luettavaa. Olin oikein, oikein tyytyväinen. Jotkut kirjabloggaajat (ainakin Lukutoukka Krista) ovat sanoneet kirjaa jopa syksyn parhaimmaksi. Kiitos, Elias. Olet teoillasi (taas) muuttanut maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi elää.

4 kommenttia:

  1. Oi, tämä täytyy lukea! Kiitos kirjavinkistä :)

    VastaaPoista
  2. Muuten oikeen hyvä kirjoitus ja sai kiinnostumaan kirjasta, mutta mun on pakko sanoa, että mää en ainakaan annetussa lainauksessa nää mitään erityisen kasaria tai ylilyövää. En nyt tiedä, että johtuuko tämä sitten siitä, että olen Oulun suunnalta, joten tuollainen puhetyyli on vieläkin aika tavallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa :D Sattaapi johtua juuri siitä, että täälläpäin Suomea ei oikein kukaan puhu millään murteella; murteet ovat melkein jopa kuihtuneet, harmi sinänsä.

      Johtuu tosin myös siitä, että lainaukseni ei ollut paras mahdollinen. Kirjasta löytyy paljon muitakin.

      Poista