perjantai 5. syyskuuta 2014

Luin: Psykologista, hyytävää trilleriä

Petri Karra: Kohtalonohjaaja

Gummerus, 2011


Surrealistinen.

Hengästyttävä.

Välillä jopa kauhua.

Pakko myöntää, että Petri Karran Kohtalonohjaaja oli ensimmäisiä psykologisia trillereitä, joita olen koskaan lukenut. Että näistä hommista en hirveästi tiedä, jopa voisi sanoa, että tiedän enemmän runoudesta (?!!) kuin psykologisista trillereistä.

Mutta ovat ne silti ihan yhtä nautittavia joka kerta, vaikka niitä nauttisikin sillä tavalla hitaasti; yhden silloin, toisen tällöin.

Kohtalonohjaajan juoni on simppeli: Peterin ja hänen vaimonsa Lisan poika katoaa kanoottiretkellä.

Niin, siinä se oikeastaan oli.

Koko kirja perustuu siihen, että Peter tahtoo välttämättä tietää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut ja miksi. Heidän jäljelle jäänyttä perhettään rupeaa vainoamaan joku, joka on identtisen näköinen Peterin itsensä kanssa. Oikeastaan vainoaja on hän, joku, joka on täysin hänenkaltainen, identtinen. Yllättäen Peter huomaa, ettei hän voi luottaa kehenkään; ei siihen, kuka on kuka, ei siihen, mitä on pojastaan luullut  eikä edes siihen, kuka hän itse on.

Kaikelle pitää olla looginen selitys. Vai pitääkö?


Kaksoisolentoja ja verta


Näitä kahta esiintyy Karran kirjassa runsain mitoin. Vaikka väkivaltakuvauksilla ei mässäillä mitenkään erityisen paljon, tottumattoman lukijan kannattaa silti välttää kirjan lukemista kello 22 jälkeen  jotkut kohtaukset saattavat suoraan sanoen ällöttää. 

Kohtalonohjaaja herättelee lukijaa trillereille tyypillisellä "Kuka minä olen? Mikä on minuus?" -teemalla. Kannattaa siis varautua siihen, että lukija on yhtä pyörällä päästään kuin Peter itse. Lukijaa johdetaan suoraan ja sitten sivulle, väärlle polulle, hups, taas takaisin raiteille ja kohta ulos ojanpohjalle. 

Kirja on  yllättäen kyllä  yllättävämpi ja jännittävämpi verrattuna siihen, mitä alun perin kirjasta oletin. Tässä on hyvä esimerkki siis myös siitä, minkä takia kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus vielä ensimmäisten kahdenkymmenenkin sivun jälkeen. Karran kirjoitustyyli on nopeatempoinen ja lyhytvirkkeinen, mikä totta kai sopii vallan mainiosti action-kirjan tunnelmaan. Virkkeitä on siellä, toisia täällä. 

Aina lauseissa ei ole edes verbiä, mikä kertoo hyvästä rytmiikan tajusta. Verbittömät lauseet voivat olla todella mainioita tehokeinoja, jos osaa käyttää rytmitystä (niin kuin Karra osaa hienosti!)  tai sitten niistä voi tulla katastrofi, jos ei hallitse sitä, miten lukija lukee, mitä sanoja lukija poimii silmillään, mihin kohtiin pysähtyy. Monille nuorille kirjailijanaluille on äidinkielen tunneilla taottu päähän sääntö, jonka mukaan:
Siellä lause missä verbi.
Mutta tämähän ei pidä paikkaansa, ei kaunokirjallisuudessa, ei aina. Joillekin aloitteleville kirjailijoille on vaikeaa sen tajuaminen, että kaunokirjallisuudessa saa kirjoittaa "Katto. Katon reikä. Vuotava hana".


Lopuksi 


Taisin harhautua mielenkiintoisille poluille... Joka tapauksessa voin lyhyesti sanoa, että Petri Karran romaani oli uudenlainen kokemus, virkistävä suihku, vaikka psykologisia trillereitä paljon lukeneet saattaisivat sanoa sitä tylsäksi ja kuluneeksi. Se kun ei kuitenkaan keksi mitään hirveän omaperäistä tai uutta.

Se on hyytävä, jännittävä ja surrealistinen. Ihan ookoo kirja. Ei sellainen, jonka muistaisin vielä puolen vuoden päästäkin, mutta ihan jees.

Tällainen trilleri koukuttaa pahasti. Tiedättekö joitain hyviä psykologisia trillereitä, joita tällainen suht amatööri trillerinlukija voisi lukaista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti