tiistai 16. syyskuuta 2014

Luin: Väliaikaista, Rosa Liksom

Rosa Liksom: Väliaikaista

Like, 2014


Sirpan kanssa töitäkin haettiin. Työkkärin tiskillä meille naurettiin. Tää kylä oli ollut duuniton jo ennen kautta Mauno Koiviston. Viimeinenkin haave romuttui.
Verannalla nyyhkytin iltaisin. Slaavikyykyssä yksin rukoilin. Sirpa kävi suihkussa viikottain, ihottuman selkään sieltä sai. Seinän pilkut homeeks paljastui.
Tämä siteeraus ei ole Rosa Liksomin uutuuskirjasta vaan Arttu Wiskarin uudesta sinkusta Sirpa. Se sopii vallan mainiosti Liksomin novellikokoelman teemaan. 

Väliaikaista on novellikokoelma minun makuuni. Rosa Liksomia ei turhaan kehuta kirjan takakannessa lyhytproosan äidiksi, sen kehittäjäksi ja suomalaisen elämänmenon tarkaksi kuvaajaksi. Lyhytproosa terminä on tähän juuri sopiva; osa novelleista on alle sivun mittaisia, pieniä, tarkasti kuvattuja palasia suomalaisen ihmisen arjesta.

Kun lokakuussa öisin pakastaa


Wiskarin biisin lyriikka on koskettavaa mutta samalla itseironisuudessaan täysin naurettavia. Pakko on nauruun purskahtaa. Biisin sanat lähestyvät jo Gösta Sundqvistin parhampien biisien lyriikoita. Tästä hyvänä esimerkkinä on kipale nimeltä Pohjois-Karjalaan, joka kuvaa hyvin lama-Suomen ajatuksia.

Samaa sarjaa jatkaa Liksom: elämä kulkee, vaikka rahaa ei ole, viinaa sitäkin enemmän ja vaimokin jättää. Vaikka talo ja työ viedään jalkojen alta ja lapsistakin kasvaa niiskuttavia räkänokkia. Liksomin terävä kynä kuvaa suomalaista melankolisuutta sen parhaimmassa (tai pahimmassa) muodossa.

Novellikokoelman alkupuoli lentää ja vetää yllättävän hyvin, vaikka Liksomin tavaramerkkiä, ihanaa Lapin murretta, ei alussa kuullakaan. Ehkä sen takia Liksom on pystynyt keksimään myös uusia näkökulmia asioihin, sellaisia, jotka muuten hukkuisivat. Novellikokoelmassa Liksom on päässyt päästelemään höyryjä: hän kritisoi kaikkea, mikä liikkuu (huom. kirja on fiktiota, se ei välttämättä näytä Liksomin omia ajatuksia), kauneusleikkauksia, suomalaisten itsekästä ajattelua, työttömyyttä, globalisaatiota, alkoholismia...

Mitä vain voi keksiä.

Jotkut novelleista ovat jo niin kärkkäitä, että allekirjoittaneen oli niitä vaikea niellä. Se on totta kai kirjallisuuden ydinajatuskin: saada ihmiset ajattelemaan omia valintojaan ja mielipiteitään, ja eritoten kyseenalaistamaan niitä.


Murteesta


Onneksi mukaan ilmaantuu kirjan puolivälissä myös Lapin murre! Ai että, mie niin tykkään! Mikään Rosa Liksomin novelilikokoelma ei ole Liksomia, jos siinä ei ole Lapin kaunista, koruttoman ihanaa murretta. Olen tästä jo vuosi sitten puhunutkin, kun viimeksi kirjoitin Liksomista, mutta en voi lopettaa sen hehkuttamista. Soon niin kaunista.


Täti oli hevosmies. Silloin kläppinä ko aloin sen pojaksi, sain siltä oman konin. Sen nimi oli Sulo. Se eli kolmattakymmentä vuotta ja kuoli minun sylhiin. Soon ollu minun elämän kovin paikka, mutta mie piän, että taihvaassa kohtaama jälleen, vaikken uskokhaan taihvaaseen.
Sivulta 148-149

Mie lähin rapeassa kahenkymmenen iässä pareman elämän toivossa Ruothiin ko täälä Suomessa elethiin vielä silloin kuuskmmentäluvun alkupuolella sota-ajan jälkilöylyn tunnelmissa elikkä puutheessa ja kurjuuessa. Nyh mie jo valehtelen. Mie lähin Ruothiin ko täälä kotona piti raataa ko työhevonen. 
Sivulta 84 

Lopuksi 


Liksomin novellikokoelman ehkäpä ainut heikkous liittyy toistumiseen: samat teemat toistuvat, samanlaiset henkilöhahmot toistuvat, sama murre toistuu. Se puuduttaa jossain vaiheessa, mutta onneksi kirja alkaa olla jo siinä vaiheessa lopussa.

Väliaikaista on taattua Rosa Liksomia. Siihen ei koskaan kyllästy. Jos haluatte nauraa ja itkeä, hekottaa hervottomille, phäkähulluille jutuille, niin tämä on silloin valintanne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti