keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Marja Björkille Nuori Aleksis -palkinto!

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Poika, paljon onnea vaan! Marja Björkin viime vuonna minua liikuttanut Poika-romaani (täällä on siitä postausta) on tullut valituksi tämän vuoden Nuori Aleksis -palkinnon saajaksi! 

Lukiolaisista koottu ryhmä päätti hyvinkin yksimielisesti, että transsukupuolisesta Makesta kertova kirja saa arvoisensa palkinnon. Hienoa! Jes! Tuuletin jo twitterissäkin tätä voittoa sanoin: "Olette tärkeällä asialla!" Transsukupuolisuudesta kertominen on lähellä sydäntä, ja kuinka sen voisikaan tehdä paremmin kuin kirjoittamalla. Kiitos!

Nuori Aleksis -palkintohan ei ole mikä tahansa palkinto: sen ovat aiemmin saaneet mm. Emmi Itäranta kirjallaan Teemestarin kirja sekä Johanna Sinisalo Enkelten verta

maanantai 27. lokakuuta 2014

Luin: Miesmarras, Sari Kaarniranta

Mua vaivaa ikävistä ikävin. Milloin beibi palaat takaisin? Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu?
Marraskuu, Miljoonasade 
Pimeä, kylmä Lappi. Valoton marraskuu. Suomi paljaana ja alastomana. Siihen maisemaan änkeytyy kolme varsin erilaista miestä: hiljainen Vesa, machomies Jari ja levoton Risto. Kaikki kolme miestä pitävät sisällään ahdistusta ja salaisuuksia, jotka pääsevät purkautumaan Lapin hyiseen talviyöhön. Milloin vaivaa naiset, milloin duunipaikka. Kuka haluaa pois parisuhteesta, kuka parisuhteeseen. 

Loman loppuessa kaikki on muuttunut. Kuka selviää voittajana? Kuka putoaa kelkasta lumihankeen ja jää siihen makaamaan?

Ja elämä on päivästä päivään...


Sari Kaarnirannan (jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, olen pahoillani) Miesmarraksen huomaa helposti muiden kirjojen joukosta: yksinkertainen, kuulas, raaka kansi vetää puoleensa kuin Lapin ruska vaeltajia. Mielettömän kaunis kansi, tähän kirjaan täydellinen, sopivan marraskuinen, paljas, lähes alaston kansi.

Kirja on ylipäätään hyvin mielenkiintoinen. Aihe, keski-ikäisten miesten kasvutarina, ei toki ole uusi eikä freshi, mutta Lappi maisemineen tekee siitä tuoreen tuntuisen. Miesmarraksessa on joitain käsittämättömän kauniita kohtauksia, joita piti lukea uudelleen ja uudelleen. Kaarnirannan käyttämä kieli on värikästä ja nautittavaa. Joskus naisen ydinajatus tuppaa jäämään kaiken selittämisen alle, mutta useimmiten henkilöt saavat puhua rauhassa puolestaan, ja kirja toteuttaa ajatusta "näytä, älä selitä".

Noh, annetaan kirjan sitten näyttää ja kertoa itsestään:
Tuollainen minäkin haluaisin olla, rohkea, tuollaisia minun kaikki kouluaikaiset kaverini olivat. Nekin pitivät minua hyvänä ja luotettavana jätkänä, vaikka minä olin sellainen vain siksi, etten uskaltanut olla muuta. Olisin milloin vain vaihtanut rooleja Iron Maiden -Aten kanssa, jonka räkäiset jutut naurattivat koko luokkaa ja joka tuli maanantaina kouluun kaula sinipunaiseksi imeskeltynä.
Tässä puhuu Vesa, se hiljainen hissukka, joka on kyllästynyt omaan, nössöön elämäänsä. Vesa on paras, pakko myöntää. Tunsin heti yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Miehellä on paljon hyviä ajatuksia, joiden kanssa olen samaa mieltä.

Muihinkin kirjan henkilöihin on selvästi panostettu. Hahmoja on aika paljon, ja niiden nimet ovat varsin samanlaisia (Merja, Maija, Maya...), joten sekaannuksilta ei voi välttyä, mutta onneksi henkilöiden persoonat välittyvät lukijalle hyvin. Varsinkin Vesa, jonka näkökulmaa on kerrottu eniten, on todella symppis tyyppi. Muut miehet jäävät salaisuuksineen ehkä hieman varjoon (ja varmaan ihan tarkoituksellakin), kun Vesa päästetään "tulille". 

Hahmot ovat aika aidon tuntuisia, mutta jotakin voisin hieman kritisoida. Nimittäin liian kapeaa mieskuvausta: muut miehet ihailevat salaa Jaria, joka pyörittää kahta naista yhtä aikaa ja jonka kroppa on kuin kreikkalaisesta jumaltarustosta. Miesten mielet pyörivät ainoastaan viinan ja pillun perässä ihan kuin miehisyys ei olisikaan mitään muuta.

Muutenkin Kaarnirannalla tuntuu olevan kova tarve viljellä rivouksia jokaisen suuhun. Joissain kohdin se menee jopa melkein överiksi, yli, kun tuntuu, että lukija lukee pikemminkin farssia kuin kaunokirjallisuutta. Onneksi tämän voi unohtaa nopeasti ja voi vain nauttia Kaarnirannan tekstistä.

Lopuksi


Sari Kaarnirannan toinen romaani jaksaa pitää otteessaan. Loppu on itseni mielestä liian venytetty, räjähdyspiste tulee liian kaukana lopusta ja oikeastaan loppu on vain jämien keräämistä takaisin paikoilleen. Joka tapauksessa se kutkutti minua jollain kummallisella tavalla. Se ei hapeile eikä kumartele, se koukutti, puhuu asioista suoraan. Viihdyin kirjassa parissa mainiosti. 


Lauantaina se jo alkaakin, nimittäin marraskuu. Joulun odottamista siis!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Etelään! Eletään!

Suomalaisen mieli halajaa aina sinne, missä on aurinkoa ja lämpöä. Onnekseni pääsen sinne aivan pian, sillä olen lähdössä kutakuinkin kymmenen tunnin päästä etelän aurinkorantojen luo!

Siispä toivotan kaikille oikein mukavaa viikkoa täällä kylmässä mutta pirun kauniissa Suomessa! Tämä poika lähtee lomalle!

Ps. Lomalukeminen on tarkoin harkittua: Maria Peuran uutuus, Ja taivaan tähdet putoavat, sekä Sari Kaarnivirran Miesmarras. Kummatkin vaikuttavat uskomattoman hyviltä. Nautin niistä!

torstai 16. lokakuuta 2014

Muoti vaihtuu – tyylikkyys on ikuista

Olen jo pitkään pohtinut kirjoittavani blogipostauksen tyyli-ikoneistani, henkilöistä, joiden tyyli on inspiroinut ja ihastuttanut minua. Oma tyylini on vasta saavuttamassa huippuaan, mutta jo nyt on nähtävillä kaksi selvää suuntausta, joiden vaikutus näkyy ja tulee näkymään pukeutumisessani: fiftari ja klassinen miesten muoti lisättynä 30- ja 40-lukujen mausteilla. Kasarimuotikin houkuttaisi, mutta se on hieman liian räväkkää ja noh... retroa. Ja liian lähimenneisyyttä; eihän sitä viitsi näyttää samalta kuin omat vanhempansa kolmekymppisinä.

Ja joo, nyt tuntuu ihan lifestylebloggarilta. Myönnetään. Ehkä olenkin lifestylebloggari kirjabloggarin vaatteissa.



Modern Talkingin Thomas Anders (kuvassa vas.) oli 80-luvulla yksi kauneimmista miehistä. Herkkä, säteilevä, kaunisääninen... Uh. Kasari-Anders on paras Anders, mutta ei mies nykyäänkään näytä pahalta, hiukset ovat vain "vähän" lyhentyneet.





Se on kuule mielenkiintoista, että John Thawin näyttelemä ylikomisario Endeavour Morse koukuttaa minua yhä, vaikka miehen kuolemastakin on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja telkkarisarjan jaksoissa liikutaan 80- ja 90-luvuilla. Mutta komea mies se Thaw oli, näyttelipä sitten ketä. (Huomatkaa kuolattavan ihana Jaguar, joka totta kai oli Morsen tunnusmerkki.)





Ja tässä sitä 40-lukua: Michael Kitchenin näyttelemä Christopher Foyle on ehdottomasti yksi komeimmista, tyylikkäimmistä ja karismaattisimmista hahmoista brittidekkareissa. Sarjasta Foylen sota, joka kertoo nimensä mukaisesti toisen maailmansodan aikaisesta Britanniasta. Miesten puvut ovat parhaat!




Jani Forsman on sitten näitä laulajamiehiä. Kyseisen miehen bändi, Jani & Jetsetters, edustaa suomalaista fiftari-iskelmää, johon kuuluu musiikin lisäksi 50-luvun tyylin mukaileminen. Kaunista, komeaa, tyylikästä. Geeliä kuluu hiuksiin varmaan enemmän kuin minulla konsanaan, mutta komeaa se silti on. Nämä promokuvat on muuten oikeasti tosi edustavia.





Ja sitten on Pate. Oih Pate. Pate Mustajärvi on rauhoittanut tyyliään sitten hurjan 80-luvun, ja parempaan päin ollaan menty ja hurjasti. Promokuvissahan se ei edes näy; pitää mennä kuuntelemaan livenä. Aivan mahtavia esiintymisasuja! Jag gillar. 


Näiden viiden lisäksi on totta kai vielä suuri joukko muitakin tyyli-ikoneja ja karismaattisia hahmoja, joista voin mainita Simo Silmun, Ressu Redfordin ja Kalle Laitelan (joo, olen salkkarifani).

lauantai 11. lokakuuta 2014

Luin: Läpi yön, Terhi Rannela

Terhi Rannela: Läpi yön

Otava, 2014

Luokitus: Nykynuorisorealismin sanansaattaja itkettää taas


Nuo hetket syntymästä kuolemaan, kun silmäluomiin heijastuu. Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan tai mihin vaan. Muttei kuitenkaan tähän maailmaan.
Laulusta Joutsenlaulu,

Diagnoosi: olen masentunut. Tuntuu kummalta, koska en tunnista sanoista itseäni. Kuinka monena vuonna ala-asteella sain Hymytyttö-patsaan?
Ja samaan aikaan tuntuu huojentavalta: maailmassa on yksi, joka näkee sydämeni pohjaan asti. Siellä kelluu mustaa vettä.
Kirjasta Läpi yön

Maria on kympin tyttö, jonka todistuksessa ei paljon vaihtuvuutta ole. Hänellä on mukavia ystäviä ja vaihtuvia poikaystäviä. Päällisin puolin kaikki on hyvin – ja silti tytön sisällä muhii pimeys, tummuus, joka ajaa hänet masennukseen ja itsemurhayritykseen. Se on käännepiste. Maria tajuaa, että hänellä on unelma, unelma, jota kohti hän haluaa kaikin tavoin ponnistella: hän tahtoo kirjailijaksi. Hän tahtoo kirjoittaa itsensä terveeksi ja vahvaksi.


Yhtäläisyyksiä


Mariassa ja minussa on pelottavan paljon samaa. Se oli ensimmäinen huomio jo silloin, kun kirjan esittely ilmestyi Otavan katalogeihin. Siksi kirjan lukeminen oli rankkaa. Itkin koko lukemisen ajan. Rannela... Hän sanoo itsekin takasivulla kirjan olevan syvempi ja henkilökohtaisempi kuin yksikään hänen aiemmista kirjoistaan. Arvailuksi jää, onko Rannela käyttänyt kirjassaan omaa nuoruuttaan. Olisiko hän pystynyt kirjoittamaan näin raastavasti ja pieniä yksityiskohtia painottaen, jos ei olisi? 

Olen lukenut jonkin verran Rannelan aiempia romaaneja ja pystyn jopa arvaamaan, että ainakin moni yksityiskohta kirjassa on hänen omaa nuoruuttaa – Mariakin rakastuu jossain vaiheessa Ulrike Meinhofiin, jonka nimen mainitseminen muistuttaa minua Rannelan Taivaan tuuliin -romaanista. Kirjan kirjoittaminen on ollut Rannelallekin varmasti palkitsevaa.

Blogin puolella en hirveästi ole omaa menneisyyttäni avannut, eikä se kai ole tarpeenkaan. Silti haluan avautua ja kertoa, että kirjan teemat – kirjailijahaave, masennus, halu olla vapaa kahleista sekä suuren suuri painava asia tuolla sisällä jossain – ovat itselleni harmillisen tuttuja. Itsemurha on oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Jossakin vaiheessa en ole kyennyt muuhun kuin ajattelemaan "tänään kaikki päättyy".

Olen onnellinen ja kiitollinen, ettei se mennytkään niin.


Kirjasta


Rannelan oma runotyttö-nuoruus pulpahtelee pintaan monissa kirjan yksityiskohdissa; hän kertoo Marian musiikkimausta, lempibiiseistä, bändeistä, lempifarkuista ja kaikesta tällaisesta, joita yleensä ei nuortenkirjallisuudessakaan näy ja joita usein voitaisiin ajatella "turhina lisätietoina". Siis lyhyesti sanottuna: kirja personoituu hyvin, kun siihen on liitetty mukaan oikeita bändejä ja oikeita kirjailijoita (Maria muun muassa tunnustaa ihailevansa Leena Lehtolaista). Se tekee siitä totta, faktasta fiktiota ihan erityislaatuisella tavalla.

Olen aina karsastanut Rannelan kirjassaan käyttämää päiväkirja-muotoa, joka katkoo mielestäni liikaa itse lukukokemusta. Asiasta voi tässäkin kirjassa olla montaa mieltä, mutta etupäässä olen aika tyyväinen, että Rannela kirjoitti kirjansa juuri tähän muotoon.

Ehkä asian arkuutta ja vaikeutta on helpompi käsitellä, kun kirja ei ole pelkästään suoraa tekstiä, vaan välissä on teinitytölle tyypillistä "omg, hihihih, se pussas mua!!" -tyyppistä hehkutusta. Se tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja uskottavan; onhan masentuneenkin elämässä muitakin asioita kuin masennus.

Yksi ehdottomasti kauneimmista kohtauksista tulee ihan lopussa, kun Maria kohtaa entisen poikaystävänsä, ensirakkautensa Maston. 


Törmäsin Mastoon keskellä Hämeenkatua. Kyllä. Luit oikein. Törmäsin ex-poikaystävääni, josta kirjoitin liian monta sivua vuosina 1996-1997. – –  
"Menen naimisiin kuukauden päästä." 
Vaikka en ollut nähnyt Mastoa vuosiin, sanat osuivat kuin avokämmenisku. – – Salaisen mustasukkaisuuden ja verhotun katkeruuden alta kömpi esiin uusi tunne: onni toisen puolesta.

Minun tekisi mieli kirjoittaa koko kohtaus tähän, se on niin herkkä ja kaunis. Mastoa kuvataan kirjan keskivaiheilla aika paljon, Marian ja Maston rakkautta kuvataan herkästi. Joo, pillitin taas. Nenänaluseni näyttää ihan siltä kuin olisin ollut viikon flunssassa.

Lopuksi


Kirjassa on tärkeä aihe. Hyvin tärkeä. Eräs ystäväni ei oikein ymmärrä, miksi luen näin itkettäviä kirjoja. Sanon aina, että se vapauttaa. Tämä on hyvää vertaistukea; tajuaa, ettei ole ainoa.

Terhi Rannelan uutuus ei turhaan ole ollut kirjalistani ykkösenä jo siitä asti, kun sain kuulla, että kyseiseltä kirjailijalta ilmestyy tänä syksynä kirja. Rannela on pitkään ollut yksi Suomen parhaimmista nuorisorealismin kuvaajista.

Läpi yön on hämmästyttävän samanlainen kuin oma elämäni. Ehkä siitä syystä se iski minuun aivan erityisellä tavalla. Ja ehkä siitä syystä en ole oikea ihminen tätä kirjaa arvioimaan objektiivisesti, puolueettomasti. Uskon silti kaikkien olevan samaa mieltä kanssani, jos väitän, että Rannelan kaltainen nuortenkirjailija on suuri lahja suomalaiselle kirjallisuudelle. Nuorisorealismin taitajia on Suomessa valitettavan vähän. Tässä on yksi hyvä syy uskoa siihen, että nuorisorealismi voi myydä ja olla yhtä mediaseksikästä kuin spefi-kirjallisuuskin.

Ja vielä viimeiseksi yksi vuoden ehdottomasti kauneimmista virkkeistä by Terhi Rannela:
Me olimme kerran, mutta emme ole koskaan enää, ja juuri näin sen kuuluukin olla.
Tämän virkkeen aion muuten lähettää tekstarina entiselle poikaystävälleni, kun meidän erosta tulee ensi kuussa kuluneeksi vuosi. 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Luin: Läpinäkyvä kuolema, M.G Soikkeli

Markku G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

Minerva, 2014

Luokitus: Antti Tuomaisen ystäville ja muille kokeilunhaluisille


Vertailua Antti Tuomaisen ja M.G Soikkelin välillä on vaikea vain skipata, niin selviä yhtäläisyyksiä miesten kirjoilla on. Soikkeli kirjoittaa tosin hieman laveammin, kuvailevammin, kun taas Tuomaisen vahvuutena ovat terävät, iskevät kohtaukset ja dialogit. Miesten kirjoilla, varsinkin Tuomaisen Parantajalla (täällä postausta siitä, hieno kirja), on paljon yhteistä: dystooppinen isoveli valvoo -scifiyhteisö ja siellä tapahtuva rikos.

Vai onko Soikkelin kuvaama yhteiskunta sittenkään dystooppinen? Onko se vapauttava, niin kuin kirjassa esiintyvät henkilöt siitä ajattelevat?


Big Brother


M.G. Soikkeli on pitkän linjan tieteiskirjailija. Eikä sitä tarvitse edes lukea kirjan etusivulta, jossa kirjailijakuvan lisäksi kerrotaan hieman miehestä itsestään, vaan sen pystyy päättelemään pelkästään lukemalla kirjaa: harva tunari, täysi amatööri, saa jotain hyvää aikaiseksi kuluneesta isoveli valvoo -ideasta. Soikkeli saa (mutta hän ei olekaan mikään amatööri) ja tekee sen vielä siten, että lukija uskoo siihen maailmaan.

Dammerburgin kaupunki Saksassa toteuttaa ideologiaa "tieto vapauttaa". Siellä kaikki tieto kaikista kansalaisista on kaikkien saatavilla. Tuhannet ja taas tuhannet valvontakamerat kuvaavat kaupunkilaisiaan herkeämättä, eikä kukaan pääse tekemään mitään ilman, että siitä jää jälki suureen Arkistoon.

Mutta sitten tapahtuu jotain, minkä piti olla mahdotonta: Kaupungissa tapahtuu murha, jonka tekijästä ei ole jäänyt jälkeäkään. Ei siis mitään. Komisario Richter, etsivä Jordan ja heidän sihteerinsä Carmen ovat kirjaimellisesti kovan paineen alaisena. Arkisto painostaa heitä ratkaisemaan rikoksen mahdollisimman nopeasti. Onko se edes mahdollista?


Kirjasta


Kirja rullaa mukavasti. Se sekoittaa taitavasti vanhaa kunnon dekkaria ja scifiä ja uudistaa vanhan lukitun huoneen mysteerin. Tässäkin kohtaa Tuomaisen Parantaja ja Soikkelin Läpinäkyvä maailma yhtenevät: kumpaakin kirjaa lukiessani tuli tunne, että kirjailija osaa hommansa, ja kummankin kirjan kohdalla olen ihastellut taitavaa yhdistelyä. Tuomainenkin yhdisteli hienosti dekkaria ja scifiä.

Ja kummassakin kirjassa on epäloogisuuksia, jotka eivät vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, mutta pistävät kokenutta lukijaa silmään:


Loogisuuden epäloogisuus


Kirjassa on kohtaus, jossa etsivä Jordan ja komisario Richter kohtaavat ensimmäistä kertaa kuolleen naisen ruumiin. Kumpikaan ei hätkähdä sitä sen kummemmin, mutta muutaman sivun jälkeen Jordan toteaa jotenkin varsin epämääräisesti: 


Kaiken sen jälkeen mitä Jordan oli kokenut poliisikoulussa, yksikään muitstikuva sieltä ei ollut niin paha kuin tämänpäiväinen näky murhapaikasta verilammikossa makaavine uhrineen. Syyllisten löytäminen ei riittäisi pyyhkimään kuvaa pois mielestä.

Soikkelin kerronta on taitavaa (ah, käytän tuota sanaa jatkuvasti). Hän piilottaa pieniä yksityiskohtia sinne tänne, kerronnan lomaan, kuin ohimennen. Se on näppärää, älykästä – mutta voi johtaa ongelmiin, jos lukija ei lue koko ajan silmä kovana ja pää terävänä. Minultakin varmaan lipsahti muutama oleellinen yksityiskohta huomaamatta ohi.

Mutta tässä nimenomaisessa kohtauksessa minua ihmetyttää, miksi etsivä Jordanin yökkäysreaktio tulee vasta niinkin myöhään, vasta seuraavassa luvussa. Se vaikuttaa jotenkin... päälleliimatulta, ihan kuin kustannustoimittajan möreä ääni olisi käskenyt laittaamaan sen siihen välittämättä siitä, että se tekee ko. kohtauksesta oudon ja irrallisen. Itse ruumiin äärellä kummatkin miehet ovat hyvin rauhallisia, jopa steriilejä, oudon tyyniä siihen verrattuna, etteivät he koskaan ole nähneet oikeaa, tapettua, veristä ruumista. 

En tiedä, onko tämä huomio pelkästään minun kuvitelmaani. Ehkä on. Olen tottunut kirjoja lukiessani huomioimaan nimenomaan syy-seuraussuhteet ja varsinkin niiden johdonmukaisuudet, loogisuudet. Syytä on seurattava seuraus; kun jotakin tapahtuu, on kirjan henkilön reagoitava siihen järjellisestä, ellei kyseessä ole dekkari, jossa leski onkin murhannut miehensä ja on yllättäen, poliisien häntä kuulustellessa, harvinaisen kylmä ja etäinen. Mutta sellaista ei tapahdu usein.

Ainakin sen tiedän, ettei kärpäsestä kannata tehdä härkästä; tällainen yksityiskohta ei vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, joten ehkäpä hyppäämme vähän muihin asioihin:


Lopuksi


Huhuh, tästähän tuli pitkä postaus. Oli vain niin kiva huomata, että Antti Tuomainen ei ole ainut, joka kirjoittaa näin kiehtovasti scifi-dekkareita. 

M.G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema on lukijalle kaikkea muuta kuin läpinäkyvä ja ennalta-arvattava: se pitää otteessaan loppuun asti. Samalla se pohtii, ja antaa pohdittavaksi, muutamia hyviä kysmyksiä: Mikä on oikeutus? Missä menee elollisuuden raja? Entä avoimen tiedon? Hyvin tyypillisiä kysymyksiä scifille, mutta samalla aina tuoreita.

Soikkelin luoma maailma jää kyllä hieman etäiseksi, kylmäksi, koskemattomaksi, mutta sen voi laittaa sen piikkiin, että kirjailija kuvaa henkilöitä ja niiden ajatuksia kauniisti ja vahvasti. Valitettavasti scifimaailmasta ei saa kokonaiskuvaa, lukija eksyy helposti. En ole oikeastaan vieläkään ihan varma siitä, millä tavalla juuri tuo yhteiskunta pyörii... Jäi vähän hämäräksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Scifi on vaikea laji – scifi-dekkari vieläkin vaikeampi. Itselleni juuri scifin ja dekkarin risteytyksestä on tullut läheinen muoto. Jatkoa, kiitos!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Luin: Kummallisen kirjoittajat

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Anne Leinonen (toim.):

Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2014


Kirjoittamisoppaita, hyviä sellaisia, julkaistaan harvoin, niiden painosmäärät ovat pieniä ja lukijan itse pitää tehdä hieman töitä löytääkseen niitä. Kirjastoissa kirjoittamisoppaat ovat usein tungettu johonkin pieneen nurkkaan, pölyiseen ja tunkkaiseen sellaiseen, josta lukijan on kaivettava ne esille.

Mistä tunnistaa hyvän kirjoittamisoppaan? Siitä, ettei se tuputa tietoa vaan myöntää, että jokainen kirjoittaja on uniikki yksilö, jolle sopivat omat, henk.koht. kirjoittamistapansa. Hyvän kirjoitusopppaan tyyli on tukeva, opastava ja monia vaihtoehtoja antava. Ihan sama, kerrotaanko kirjassa vain yhdestä kirjoittamisen osa-alueesta (esim. julkaiseminen tai muokkaaminen) vai antaako opas kokonaiskuvan koko kirjoittamisprosessista (ideoinnin kautta kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja lopulta julkaisemiseen), se on se ja sama, kunhan taso pysyy korkealla.

Koska huono opas tuhoaa kirjoittajan itesetuntoa ja motivaatiota.


Kirjasta


Kirjoittajan viisi käskyä (by Saara Henriksson, lyhennetty kirjasta)
1. Kirjailijan tärkein työvöline on aika. Tarvitaan aikaa.
 2. Kirjoittaminen on työtä.
3. Opettele luopumaan.
4. Opi kirjoittamaan odottamatta suotuisia olosuhteita, apurahoja, äitiyslomaa, eläkettä.
5. Mene ulos. Liiku. Jaksat paremmin.  
Kummallisen kirjoittajat on kirjoittamisopas minun makuuni. Siinä on haastateltu monia suomalaisen spefin kärkinimiä, jotka auliisti jakavat omat vinkkinsä meille muille. Kirjan aihealue on laaja: se kuvaa spefi-kirjallisuuden yhteiskuntaa ja politiikkaa, romantiikkaa, ideointia, julkaisua, antaa ohjeita jännitteiden luomiseen, lukijan hämäämiseen... Kaikkeen. 

Kirja on siis nimenomaan tarkoitettu spefiä kirjoittaville, mutta myös tällainen realismia kirjoittava, niin kuin minä, saa siitä paljon irti, kiitos hyvien esimerkkien ja kaikenlaiseen kirjoittamiseen sopivien vinkkien. Vain joitakin lukujen nimiä mainitekseni: Historiallisen spefin kirjoittaminen (sopii kaikenlaiseen kaunokirjalliseen historiatekstiin), Routasisarusten maailman rakentaminen (kaikille Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen faneille).

Tuli muuten jopa iloinen yllätys! Olen juuri tällä hetkellä lukemassa M.G. Soikkelin kirjaa Läpinäkyvä kuolema, ja kuka muukaan se on kirjoittamassa täällä yksityiskohdista kuin Soikkeli itse! Tämähän on vähän niin kuin tuttuja tapaisi kadulla.

Kummallisen kirjoittajat on siitä harvinaislaatuinen kirjoittamisopas, että se on aidosti suomalainen ja nimenomaan spefi-kirjallisuuteen painottuva. Minä en ainakaan tiedä yhtään toista näin laajaa teosta kuin tämä (?).


Lopuksi


Kannatti kaivaa sitä kirjaston pölyisintä nurkkaa; sieltä löytyi herkkupala, josta on iloa pitkään. Ehkä ainoa miinus kirjassa on vaatimaton, jopa karu ulkonäkö. Siihen olisi ehdottomasti kannattanut panostaa hieman enemmän, jotta kirjasta olisi saanut miellyttävän näköisen ja yhtä kiinnostavan tuntuisen kuin se oikeasti onkin. Muuten Kummallisen kirjoittajat on kattava, tarpeeksi laaja ja hyvin asiansa tiivistävä kirjoitusopas.

Syksyn sävel

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Kun tulen kiinni sinuun, jumalatkin uskoo minuun, vaikka itse aina usko en. En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan.
Suomalainen melankolisuus kulminoutuu aika pitkälti syksyyn ja talven harmaaseen, kylmään ja toivottoman pitkän tuntuiseen kauteen. Jo Juhani eli Juice Leskinen sen tiesi. Juice osasi koskettaa suomalaista ihmistä, miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia. 

Kiitos Juice. Sinun ansiostasi suomalaisen ihmisen kurjaakin kurjempi elämä alkoi tuntua jopa mediaseksikkäältä ja aidolta suomalaisuudelta.

Hyvää lokakuuta ystävät! Älkääkä vaipuko melankolisuuden syviin vesiin liian syvälle! Joulukin on jo kohta ovella...

(ps. Parin päivän päästä tulee uutta kirjapostausta aiheesta M.G Soikkeli ja Läpinäkyvä kuolema.)