lauantai 11. lokakuuta 2014

Luin: Läpi yön, Terhi Rannela

Terhi Rannela: Läpi yön

Otava, 2014

Luokitus: Nykynuorisorealismin sanansaattaja itkettää taas


Nuo hetket syntymästä kuolemaan, kun silmäluomiin heijastuu. Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan tai mihin vaan. Muttei kuitenkaan tähän maailmaan.
Laulusta Joutsenlaulu,

Diagnoosi: olen masentunut. Tuntuu kummalta, koska en tunnista sanoista itseäni. Kuinka monena vuonna ala-asteella sain Hymytyttö-patsaan?
Ja samaan aikaan tuntuu huojentavalta: maailmassa on yksi, joka näkee sydämeni pohjaan asti. Siellä kelluu mustaa vettä.
Kirjasta Läpi yön

Maria on kympin tyttö, jonka todistuksessa ei paljon vaihtuvuutta ole. Hänellä on mukavia ystäviä ja vaihtuvia poikaystäviä. Päällisin puolin kaikki on hyvin – ja silti tytön sisällä muhii pimeys, tummuus, joka ajaa hänet masennukseen ja itsemurhayritykseen. Se on käännepiste. Maria tajuaa, että hänellä on unelma, unelma, jota kohti hän haluaa kaikin tavoin ponnistella: hän tahtoo kirjailijaksi. Hän tahtoo kirjoittaa itsensä terveeksi ja vahvaksi.


Yhtäläisyyksiä


Mariassa ja minussa on pelottavan paljon samaa. Se oli ensimmäinen huomio jo silloin, kun kirjan esittely ilmestyi Otavan katalogeihin. Siksi kirjan lukeminen oli rankkaa. Itkin koko lukemisen ajan. Rannela... Hän sanoo itsekin takasivulla kirjan olevan syvempi ja henkilökohtaisempi kuin yksikään hänen aiemmista kirjoistaan. Arvailuksi jää, onko Rannela käyttänyt kirjassaan omaa nuoruuttaan. Olisiko hän pystynyt kirjoittamaan näin raastavasti ja pieniä yksityiskohtia painottaen, jos ei olisi? 

Olen lukenut jonkin verran Rannelan aiempia romaaneja ja pystyn jopa arvaamaan, että ainakin moni yksityiskohta kirjassa on hänen omaa nuoruuttaa – Mariakin rakastuu jossain vaiheessa Ulrike Meinhofiin, jonka nimen mainitseminen muistuttaa minua Rannelan Taivaan tuuliin -romaanista. Kirjan kirjoittaminen on ollut Rannelallekin varmasti palkitsevaa.

Blogin puolella en hirveästi ole omaa menneisyyttäni avannut, eikä se kai ole tarpeenkaan. Silti haluan avautua ja kertoa, että kirjan teemat – kirjailijahaave, masennus, halu olla vapaa kahleista sekä suuren suuri painava asia tuolla sisällä jossain – ovat itselleni harmillisen tuttuja. Itsemurha on oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Jossakin vaiheessa en ole kyennyt muuhun kuin ajattelemaan "tänään kaikki päättyy".

Olen onnellinen ja kiitollinen, ettei se mennytkään niin.


Kirjasta


Rannelan oma runotyttö-nuoruus pulpahtelee pintaan monissa kirjan yksityiskohdissa; hän kertoo Marian musiikkimausta, lempibiiseistä, bändeistä, lempifarkuista ja kaikesta tällaisesta, joita yleensä ei nuortenkirjallisuudessakaan näy ja joita usein voitaisiin ajatella "turhina lisätietoina". Siis lyhyesti sanottuna: kirja personoituu hyvin, kun siihen on liitetty mukaan oikeita bändejä ja oikeita kirjailijoita (Maria muun muassa tunnustaa ihailevansa Leena Lehtolaista). Se tekee siitä totta, faktasta fiktiota ihan erityislaatuisella tavalla.

Olen aina karsastanut Rannelan kirjassaan käyttämää päiväkirja-muotoa, joka katkoo mielestäni liikaa itse lukukokemusta. Asiasta voi tässäkin kirjassa olla montaa mieltä, mutta etupäässä olen aika tyyväinen, että Rannela kirjoitti kirjansa juuri tähän muotoon.

Ehkä asian arkuutta ja vaikeutta on helpompi käsitellä, kun kirja ei ole pelkästään suoraa tekstiä, vaan välissä on teinitytölle tyypillistä "omg, hihihih, se pussas mua!!" -tyyppistä hehkutusta. Se tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja uskottavan; onhan masentuneenkin elämässä muitakin asioita kuin masennus.

Yksi ehdottomasti kauneimmista kohtauksista tulee ihan lopussa, kun Maria kohtaa entisen poikaystävänsä, ensirakkautensa Maston. 


Törmäsin Mastoon keskellä Hämeenkatua. Kyllä. Luit oikein. Törmäsin ex-poikaystävääni, josta kirjoitin liian monta sivua vuosina 1996-1997. – –  
"Menen naimisiin kuukauden päästä." 
Vaikka en ollut nähnyt Mastoa vuosiin, sanat osuivat kuin avokämmenisku. – – Salaisen mustasukkaisuuden ja verhotun katkeruuden alta kömpi esiin uusi tunne: onni toisen puolesta.

Minun tekisi mieli kirjoittaa koko kohtaus tähän, se on niin herkkä ja kaunis. Mastoa kuvataan kirjan keskivaiheilla aika paljon, Marian ja Maston rakkautta kuvataan herkästi. Joo, pillitin taas. Nenänaluseni näyttää ihan siltä kuin olisin ollut viikon flunssassa.

Lopuksi


Kirjassa on tärkeä aihe. Hyvin tärkeä. Eräs ystäväni ei oikein ymmärrä, miksi luen näin itkettäviä kirjoja. Sanon aina, että se vapauttaa. Tämä on hyvää vertaistukea; tajuaa, ettei ole ainoa.

Terhi Rannelan uutuus ei turhaan ole ollut kirjalistani ykkösenä jo siitä asti, kun sain kuulla, että kyseiseltä kirjailijalta ilmestyy tänä syksynä kirja. Rannela on pitkään ollut yksi Suomen parhaimmista nuorisorealismin kuvaajista.

Läpi yön on hämmästyttävän samanlainen kuin oma elämäni. Ehkä siitä syystä se iski minuun aivan erityisellä tavalla. Ja ehkä siitä syystä en ole oikea ihminen tätä kirjaa arvioimaan objektiivisesti, puolueettomasti. Uskon silti kaikkien olevan samaa mieltä kanssani, jos väitän, että Rannelan kaltainen nuortenkirjailija on suuri lahja suomalaiselle kirjallisuudelle. Nuorisorealismin taitajia on Suomessa valitettavan vähän. Tässä on yksi hyvä syy uskoa siihen, että nuorisorealismi voi myydä ja olla yhtä mediaseksikästä kuin spefi-kirjallisuuskin.

Ja vielä viimeiseksi yksi vuoden ehdottomasti kauneimmista virkkeistä by Terhi Rannela:
Me olimme kerran, mutta emme ole koskaan enää, ja juuri näin sen kuuluukin olla.
Tämän virkkeen aion muuten lähettää tekstarina entiselle poikaystävälleni, kun meidän erosta tulee ensi kuussa kuluneeksi vuosi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti