sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Luin: Läpinäkyvä kuolema, M.G Soikkeli

Markku G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

Minerva, 2014

Luokitus: Antti Tuomaisen ystäville ja muille kokeilunhaluisille


Vertailua Antti Tuomaisen ja M.G Soikkelin välillä on vaikea vain skipata, niin selviä yhtäläisyyksiä miesten kirjoilla on. Soikkeli kirjoittaa tosin hieman laveammin, kuvailevammin, kun taas Tuomaisen vahvuutena ovat terävät, iskevät kohtaukset ja dialogit. Miesten kirjoilla, varsinkin Tuomaisen Parantajalla (täällä postausta siitä, hieno kirja), on paljon yhteistä: dystooppinen isoveli valvoo -scifiyhteisö ja siellä tapahtuva rikos.

Vai onko Soikkelin kuvaama yhteiskunta sittenkään dystooppinen? Onko se vapauttava, niin kuin kirjassa esiintyvät henkilöt siitä ajattelevat?


Big Brother


M.G. Soikkeli on pitkän linjan tieteiskirjailija. Eikä sitä tarvitse edes lukea kirjan etusivulta, jossa kirjailijakuvan lisäksi kerrotaan hieman miehestä itsestään, vaan sen pystyy päättelemään pelkästään lukemalla kirjaa: harva tunari, täysi amatööri, saa jotain hyvää aikaiseksi kuluneesta isoveli valvoo -ideasta. Soikkeli saa (mutta hän ei olekaan mikään amatööri) ja tekee sen vielä siten, että lukija uskoo siihen maailmaan.

Dammerburgin kaupunki Saksassa toteuttaa ideologiaa "tieto vapauttaa". Siellä kaikki tieto kaikista kansalaisista on kaikkien saatavilla. Tuhannet ja taas tuhannet valvontakamerat kuvaavat kaupunkilaisiaan herkeämättä, eikä kukaan pääse tekemään mitään ilman, että siitä jää jälki suureen Arkistoon.

Mutta sitten tapahtuu jotain, minkä piti olla mahdotonta: Kaupungissa tapahtuu murha, jonka tekijästä ei ole jäänyt jälkeäkään. Ei siis mitään. Komisario Richter, etsivä Jordan ja heidän sihteerinsä Carmen ovat kirjaimellisesti kovan paineen alaisena. Arkisto painostaa heitä ratkaisemaan rikoksen mahdollisimman nopeasti. Onko se edes mahdollista?


Kirjasta


Kirja rullaa mukavasti. Se sekoittaa taitavasti vanhaa kunnon dekkaria ja scifiä ja uudistaa vanhan lukitun huoneen mysteerin. Tässäkin kohtaa Tuomaisen Parantaja ja Soikkelin Läpinäkyvä maailma yhtenevät: kumpaakin kirjaa lukiessani tuli tunne, että kirjailija osaa hommansa, ja kummankin kirjan kohdalla olen ihastellut taitavaa yhdistelyä. Tuomainenkin yhdisteli hienosti dekkaria ja scifiä.

Ja kummassakin kirjassa on epäloogisuuksia, jotka eivät vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, mutta pistävät kokenutta lukijaa silmään:


Loogisuuden epäloogisuus


Kirjassa on kohtaus, jossa etsivä Jordan ja komisario Richter kohtaavat ensimmäistä kertaa kuolleen naisen ruumiin. Kumpikaan ei hätkähdä sitä sen kummemmin, mutta muutaman sivun jälkeen Jordan toteaa jotenkin varsin epämääräisesti: 


Kaiken sen jälkeen mitä Jordan oli kokenut poliisikoulussa, yksikään muitstikuva sieltä ei ollut niin paha kuin tämänpäiväinen näky murhapaikasta verilammikossa makaavine uhrineen. Syyllisten löytäminen ei riittäisi pyyhkimään kuvaa pois mielestä.

Soikkelin kerronta on taitavaa (ah, käytän tuota sanaa jatkuvasti). Hän piilottaa pieniä yksityiskohtia sinne tänne, kerronnan lomaan, kuin ohimennen. Se on näppärää, älykästä – mutta voi johtaa ongelmiin, jos lukija ei lue koko ajan silmä kovana ja pää terävänä. Minultakin varmaan lipsahti muutama oleellinen yksityiskohta huomaamatta ohi.

Mutta tässä nimenomaisessa kohtauksessa minua ihmetyttää, miksi etsivä Jordanin yökkäysreaktio tulee vasta niinkin myöhään, vasta seuraavassa luvussa. Se vaikuttaa jotenkin... päälleliimatulta, ihan kuin kustannustoimittajan möreä ääni olisi käskenyt laittaamaan sen siihen välittämättä siitä, että se tekee ko. kohtauksesta oudon ja irrallisen. Itse ruumiin äärellä kummatkin miehet ovat hyvin rauhallisia, jopa steriilejä, oudon tyyniä siihen verrattuna, etteivät he koskaan ole nähneet oikeaa, tapettua, veristä ruumista. 

En tiedä, onko tämä huomio pelkästään minun kuvitelmaani. Ehkä on. Olen tottunut kirjoja lukiessani huomioimaan nimenomaan syy-seuraussuhteet ja varsinkin niiden johdonmukaisuudet, loogisuudet. Syytä on seurattava seuraus; kun jotakin tapahtuu, on kirjan henkilön reagoitava siihen järjellisestä, ellei kyseessä ole dekkari, jossa leski onkin murhannut miehensä ja on yllättäen, poliisien häntä kuulustellessa, harvinaisen kylmä ja etäinen. Mutta sellaista ei tapahdu usein.

Ainakin sen tiedän, ettei kärpäsestä kannata tehdä härkästä; tällainen yksityiskohta ei vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, joten ehkäpä hyppäämme vähän muihin asioihin:


Lopuksi


Huhuh, tästähän tuli pitkä postaus. Oli vain niin kiva huomata, että Antti Tuomainen ei ole ainut, joka kirjoittaa näin kiehtovasti scifi-dekkareita. 

M.G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema on lukijalle kaikkea muuta kuin läpinäkyvä ja ennalta-arvattava: se pitää otteessaan loppuun asti. Samalla se pohtii, ja antaa pohdittavaksi, muutamia hyviä kysmyksiä: Mikä on oikeutus? Missä menee elollisuuden raja? Entä avoimen tiedon? Hyvin tyypillisiä kysymyksiä scifille, mutta samalla aina tuoreita.

Soikkelin luoma maailma jää kyllä hieman etäiseksi, kylmäksi, koskemattomaksi, mutta sen voi laittaa sen piikkiin, että kirjailija kuvaa henkilöitä ja niiden ajatuksia kauniisti ja vahvasti. Valitettavasti scifimaailmasta ei saa kokonaiskuvaa, lukija eksyy helposti. En ole oikeastaan vieläkään ihan varma siitä, millä tavalla juuri tuo yhteiskunta pyörii... Jäi vähän hämäräksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Scifi on vaikea laji – scifi-dekkari vieläkin vaikeampi. Itselleni juuri scifin ja dekkarin risteytyksestä on tullut läheinen muoto. Jatkoa, kiitos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti