maanantai 27. lokakuuta 2014

Luin: Miesmarras, Sari Kaarniranta

Mua vaivaa ikävistä ikävin. Milloin beibi palaat takaisin? Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu?
Marraskuu, Miljoonasade 
Pimeä, kylmä Lappi. Valoton marraskuu. Suomi paljaana ja alastomana. Siihen maisemaan änkeytyy kolme varsin erilaista miestä: hiljainen Vesa, machomies Jari ja levoton Risto. Kaikki kolme miestä pitävät sisällään ahdistusta ja salaisuuksia, jotka pääsevät purkautumaan Lapin hyiseen talviyöhön. Milloin vaivaa naiset, milloin duunipaikka. Kuka haluaa pois parisuhteesta, kuka parisuhteeseen. 

Loman loppuessa kaikki on muuttunut. Kuka selviää voittajana? Kuka putoaa kelkasta lumihankeen ja jää siihen makaamaan?

Ja elämä on päivästä päivään...


Sari Kaarnirannan (jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, olen pahoillani) Miesmarraksen huomaa helposti muiden kirjojen joukosta: yksinkertainen, kuulas, raaka kansi vetää puoleensa kuin Lapin ruska vaeltajia. Mielettömän kaunis kansi, tähän kirjaan täydellinen, sopivan marraskuinen, paljas, lähes alaston kansi.

Kirja on ylipäätään hyvin mielenkiintoinen. Aihe, keski-ikäisten miesten kasvutarina, ei toki ole uusi eikä freshi, mutta Lappi maisemineen tekee siitä tuoreen tuntuisen. Miesmarraksessa on joitain käsittämättömän kauniita kohtauksia, joita piti lukea uudelleen ja uudelleen. Kaarnirannan käyttämä kieli on värikästä ja nautittavaa. Joskus naisen ydinajatus tuppaa jäämään kaiken selittämisen alle, mutta useimmiten henkilöt saavat puhua rauhassa puolestaan, ja kirja toteuttaa ajatusta "näytä, älä selitä".

Noh, annetaan kirjan sitten näyttää ja kertoa itsestään:
Tuollainen minäkin haluaisin olla, rohkea, tuollaisia minun kaikki kouluaikaiset kaverini olivat. Nekin pitivät minua hyvänä ja luotettavana jätkänä, vaikka minä olin sellainen vain siksi, etten uskaltanut olla muuta. Olisin milloin vain vaihtanut rooleja Iron Maiden -Aten kanssa, jonka räkäiset jutut naurattivat koko luokkaa ja joka tuli maanantaina kouluun kaula sinipunaiseksi imeskeltynä.
Tässä puhuu Vesa, se hiljainen hissukka, joka on kyllästynyt omaan, nössöön elämäänsä. Vesa on paras, pakko myöntää. Tunsin heti yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Miehellä on paljon hyviä ajatuksia, joiden kanssa olen samaa mieltä.

Muihinkin kirjan henkilöihin on selvästi panostettu. Hahmoja on aika paljon, ja niiden nimet ovat varsin samanlaisia (Merja, Maija, Maya...), joten sekaannuksilta ei voi välttyä, mutta onneksi henkilöiden persoonat välittyvät lukijalle hyvin. Varsinkin Vesa, jonka näkökulmaa on kerrottu eniten, on todella symppis tyyppi. Muut miehet jäävät salaisuuksineen ehkä hieman varjoon (ja varmaan ihan tarkoituksellakin), kun Vesa päästetään "tulille". 

Hahmot ovat aika aidon tuntuisia, mutta jotakin voisin hieman kritisoida. Nimittäin liian kapeaa mieskuvausta: muut miehet ihailevat salaa Jaria, joka pyörittää kahta naista yhtä aikaa ja jonka kroppa on kuin kreikkalaisesta jumaltarustosta. Miesten mielet pyörivät ainoastaan viinan ja pillun perässä ihan kuin miehisyys ei olisikaan mitään muuta.

Muutenkin Kaarnirannalla tuntuu olevan kova tarve viljellä rivouksia jokaisen suuhun. Joissain kohdin se menee jopa melkein överiksi, yli, kun tuntuu, että lukija lukee pikemminkin farssia kuin kaunokirjallisuutta. Onneksi tämän voi unohtaa nopeasti ja voi vain nauttia Kaarnirannan tekstistä.

Lopuksi


Sari Kaarnirannan toinen romaani jaksaa pitää otteessaan. Loppu on itseni mielestä liian venytetty, räjähdyspiste tulee liian kaukana lopusta ja oikeastaan loppu on vain jämien keräämistä takaisin paikoilleen. Joka tapauksessa se kutkutti minua jollain kummallisella tavalla. Se ei hapeile eikä kumartele, se koukutti, puhuu asioista suoraan. Viihdyin kirjassa parissa mainiosti. 


Lauantaina se jo alkaakin, nimittäin marraskuu. Joulun odottamista siis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti