maanantai 8. joulukuuta 2014

Luin: Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like, 2013


Näin joulukuun kunniaksi ajattelin postata vähän jännitystä teille rakkahille lukijoille. Antti Tuomainen vei synkän sydämeni mukanaan jo lukiessani viime vuonna hänen kirjaansa Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010). Synkkä niin kuin sydämeni on suoraa jatkumoa tälle jännitysmäiselle dekkarille, tosin scifi-efekti puuttuu. Parantajassa liikuttiin lähitulevaisuuden Helsingissä, mutta tässä Tuomaisen uusimmassa tapahtumapaikkana toimiikin vanha kartano ja sen ympäristö.


Aleksi Kiven (hah, mikä nimi!) äiti katoaa sinä vuonna kun poika on kolmetoista.  Yhtenä hetkenä äiti on kotona, pian hän ei olekaan. Kahdenkymmenen vuoden päästä poika lähtee kostoretkelle, kostamaan sille, jonka hän uskoo olevan vastuussa äitinsä katoamisesta: mies nimeltä Henrik Saarinen, jonka omistuksessa on kokonainen kartano isoine pihoineen ja jylhine maisemineen. Kosto on suloinen - kunnes Aleksi tajuaa olevansa hemmetinmoisessa kusessa.


Mihin sä menet?
Äidin katse kimpoaa peilistä kuin kaukalon laitaan lyöty kiekko
Käyn ulkona.
Kenen kanssa?
Tuttavan. Olen kotona suurin piirtein samaan aikaan kuin sinä. Syödään sitten.
Mikset sä vieläkään kerro sen tuttavan nimeä? 
Vanha kartano, vanha mysteeri, loppuun tihenevä jännitys. Tuomainen jatkaa tässäkin kirjassaan dekkari-perinteiden jalanjäljillä. Jo Parantajassa oli selvästi havaittavissa, että on se Tuomaisen poika dekkarinsa lukenut. Hän onnistui hyvin yhdistelemään scifiä, jännitystä ja vanhaa dekkari-perinnettä.

Pystyykö hän nyt samaan?


Maa on niin kaunis


Noo... En minä olisi Tuomaisen fani, jollen pystyisi sanomaan että kyllä, hän kykenee siihen ja kyllä, olen yhä enemmän koukussa hänen kirjoitustyyliinsä. Synkkä niin kuin sydämeni alkaa aika angstisesti ja loppuu hieman sekavasti. Välillä mennään kovaa ja korkealta, niin ettei lukija oikein ymmärrä missä mennään, välillä hengitys pääsee tasaantumaan. Tykkäsin kyllä kovasti, mielestäni Tuomaisen terävä tyyli hioutuu kirja kirjalta yhä terävämmäksi.

Tosin... Kirjan juoni oli aika ennalta-arvattava. En tiedä, oliko se Tuomaisen tarkoituksenakin, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, vai oliko tämä vain sattumaa, mutta kyllä... Minä arvasin ainakin jo vähän yli puolen välin, että mitä tulee tapahtumaan. Loppu oli totta kai sellaista tykitystä, ettei sitä kukaan olisi pystynyt arvaamaan, sen myönnän, ja siitä pisteet Tuomaiselle. Yllätti minut ainakin, vaikka pääpiirteittäin luulinkin tietäväni tapahtumien kulun. Vaikka fraasi "tihenevä loppu" onkin jännitysmaailmassa varsinainen klisee, kyllä hyvin kuvaa kirjan tunnelmaa. Pidin.

Loppu ei, thank God, jää niin mielenkiintoiseen, avonaiseen kohtaan niin kuin Parantajassa, ei lukijaparka olisi kestänyt, jos olisi sellaiseen törmännyt. Tuomainen teki Parantajan lopusta upean, upeasti vihjailevan, avonaisen ja kauniin, synkän ja tumman, ja vaikka tähänkin kirjaan se olisi sopinut, en ehkä sitä olisi kaivannut. Tämän kirjan piti loppua oikeasti.


Synkkää ja tummaa


Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni on kokonaisuudessaan tosi hienoa jännitystä. Se ei ole niin synkkä ja raskas kuin nimi ja kansikuva vihjaavat, itse asiassa vähän harmi jopa... Olisin toivonut jotain kunnon angstia. Nojaa... Ei Tuomaista turhaan ole kehuttu, enkä minä ole häntä turhaan kehunut. Innolla odotamme jatkoa. Minkälainen helmi Tuomaisesta oikein tulekaan! Ainakin komea hän on...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti