torstai 31. joulukuuta 2015

Kissamaisen hyvää uutta vuotta! t. kisu

Olin tuossa jokunen tovi sitten hoitamassa soitonopettajani kissaa. Näiden hassujen kuvien kautta toivotan kaikille oikein riemukasta ja kissamaista uutta vuotta!


Purr! Sinä et mun leluani vie!

Annas kun mä venyttelen.



Olen linssikatti!



sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Luin: Tabu, Timo K. Mukka

Timo Mukka: Tabu

Gummerus, 1965 (uusittu painos 2014)


Tein ysiluokalla Timo K. Mukasta jonkun pienen kirjallisuusesitelmän, koska kukaan muu ei tahtonut sitä. Mukka liittyy mielessäni suomalaisten melankolisten taiteilijoiden joukkoon siinä missä liittyvät Unto Mononen, Uuno Kailas, Rauli Somerjoki ja monet muutkin. Olen aina kokenut heidät hyvin läheisiksi itselleni, koska inspiroidun melankoliasta, enkä yritäkään väittää kirjoittavani mitään muuta kuin realismia, jopa naturalismia, jos sille päälle satun.

Mukan tuotanto on aikanaan aiheuttanut paljonkin kohua. Uskonto, isänmaa ja puhtaat, suomalaiset arvot sekoittuvat Mukan romaaneissa irstauteen, seksuaalisuuteen ja lihallisuuteen. Tabussakin, aivan kuten klassikkoteoksessa Maa on syntinen laulu, on teemoja, jotka ovat varmasti aiheuttaneet pientä ja suurempaakin älämölöä.

Jos Jaakko Ilkka olisi ollut Suomen ensimmäinen kohujulkkis, ei Mukka olisi paljoakaan hävinnyt hänelle. 


Tabuista


Mukan tuotannossa on aina mukana kristillisyys, harras usko Jumalan johdatukseen. Milkan ja äidin elämässäkin uskonto näyttelee vahvaa osaa: Milka rukoilee usein ja pohdiskelee rukouksissaan suhdettaan Jumalaan ja miehiin. Kanttori Malmström kosiskelee ensin äitiä ja sitten – kun Milka äkisti niin haluaa – ottaa vaimokseen nuoren tyttären. Malmström puhuu hartaasti ja katsoo kauniisti – ja on hänkin himojensa orja, haluaa jo heti hääyönä Milkan povelle, vaikka tyttö ei jaksaisi

Nopea naimisiinmeno takaa sen, ettei Milkan lapsesta tule äpärälasta, aviotonta lasta, vaan kanttori ja nuori nainen menevät kunniakkaasti naimisiin ennen lapsen syntymään. Tämä toki viittaa historian havinaan ja tuohon aikaan niin kovin yleisiin moraalisääntöihin.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin juuri nämä kirjoittamattomat säännö, jotka kertovat paljon suomalaisten silloisesta moraalintajusta. Silloin ei sallittu aviotonta seksiä, ja miehet olivat perheen kuninkaita. Kanttorikin tuli kosimaan Milkan äitiä varmana siitä, että saisi hänestä vaimon itselleen. Kaikkea leimaa sovinistinen ilmapiiri, naiset eivät saisi päättää seksielämästään eivätkä siitä, kehen rakastuvat. Avioliitot näytetään järkiliittoina.

Mukan kieli pysyy koko romaanin hyvin samankaltaisena ja tasapaksuna, ilmeettömänä ja neutraalina kirjakielenä. Mukan vahvuus ei olekaan kielen värikkyydessä tai ilmeikkyydessä vaan ihan jossain muussa. Miehen vahvat lajit ovat tulkinnallisuus, symboliikka ja tunteiden esittäminen pienin elein. Ei tarvita suurta ja laajaa kerrontaa tai konstikkaasti kikkailtuja dialogeja, vaan pieniä ja herkkiä eleitä – Mukka laittaa ihmiset tekemään sen, mitä haluaa.

Tabu onkin karun kaunis kirja. Kylmä, kova mutta ei tunteeton. Nykylukijan silmää pistävät eniten Milkan ja äidin kehnot olot ja sovinistinen maailmankuva, missä naiset jäävät rannalle ruikuttamaan kadonnutta rakasta. Onko Mukka halunnut puuttua tähän maailmankuvaan? Vai onko hän halunnut olla itsekin osa sitä, näyttää, ettei rakkaus kannata vaan kannattaa ottaa miehekseen se, jolle kelpaa? Vai haluaako hän vain yksinkertaisesti kertoa yhden perheen traagisen tarinan? Yllättävän harvalla kirjalla on suoranaista teemaa tai syvempää merkitystä: lukijat luovat itse syvemmät merkitykset päässään.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Jee! Värityskirjoja!

No joo, myönnän olleeni trenditietoinen ja massaa, kun minäkin halusin itselleni tuon koko syksyn puhutuimman kirjauutuuden: aikuisten värityskirjan. Mutta koska olen koko ikäni ollut vastarannankiiski ja kaikkea muuta kuin massaa, niin annoin itselleni luvan tähän hemmotteluhetkeen.

Mikä olisikaan paras tapa aloittaa joulun pyhät kuin värittämällä! Pyysin joulupukilta kilttinä lapsena aikaistetun joululahjan, ja sain ihan oman värityskirjan! 



Nyt on vain pakko myöntää, että olen aivan surkea värittämään ja piirtämään. En koskaan ole ymmärtänyt esimerkiksi varjostuksia, perspektiiviä tai sitä, miten joku voi pystyä värittämään ilman että värittää reunojen yli! Oma tuherteluni näyttää aina kuin viisivuotiaan aikaansaannokselta. Oma poikaystävänikin osaa paremmin piirtää! Ja se on sentään insinööri!

Onneksi aikuisten värityskirjan tarkoituksena ei ole se, kuka on paras värittäjä tai edes se, kuinka nopeasti saa väritettyä, vaan värittämisen kuuluu olla rauhoittavaa ja rentouttavaa. Huomasin aivan aluksi, etten pysty siihen: en pysty tekemään jotain ilman vertailua toisiin tai ilman, että muistelen kuvisopejen oppeja. "Älkää värittäkö reunojen yli." "Muistakaa käyttää vastavärejä!" 

Peruskoulun ja lukion luovuutta tappava jälki on varsin murskaavaa. Kesti muutamankin kerran, ennen kuin oikeasti pystyin antamaan itselleni luvan olla olematta paras. Tai edes olla yrittämättä sitä.

Ja olihan se lopulta varsin rentouttavaa, vaikka olenkin kärsimätön, enkä jaksa ikinä värittää loppuun sitä mitä olen aloittanut. 


perjantai 18. joulukuuta 2015

Syksyn tapahtumien summaamista ja joululoma!


Auringonnousu Savossa 17.12. Vielä ainakin lunta!

Vihdoin alkoi se kaikkien pienten ja isojen lukiolaisten odottama asia - joululoma. Minulle se on viimeinen joululoma, jolloin voi oikeasti olla teini ja angstaava nuori ja dataava, koko jouluaaton koneella viettävä lukiolainen - ensi jouluna pitäisikin olla jo itsestään vastuun kantava yliopisto-opiskelija (hahah).

Koko teini-iän karikkoisten ja loskaisten jouluaattojen yli olen purjehtinut koneen äärellä milloin missäkin some-palvelussa. Se on minun tapani rentoutua. Kirjoittamaan ja lukemaankin pääsen, toivon mukaan, vaikka tässä vaiheessa haluan vain nukkua. Ja nukkua. Ja nukkua vaikka aattoon asti. 

On ollut kieltämättä raskas ja outo syksy. Olen joutunut olemaan sairaslomalla juuri silloin, kun pitäisi olla kaiken tiedon itseensä imevä abi. Se on hiertänyt sekä fyysistä että eritoten henkistä hyvinvointiani.

Olen myös joutunut aikuistumaan kuin yhdessä yössä, kun kertarysäyksellä rakastuin itseäni 15 vuotta vanhempaan mieheen - ja miehen mukanahan aina tulee anoppi. Minun anoppini on mukava ja hauska täti, ja perhepäivälliset hänen luonaan ovat olleet todella kivoja, mutta olen joutunut tarkoin pohtimaan omaa ikääni: vielä muutama kuukausi sitten minä olin se, joka poistui ruokapöydästä heti kun oli mahdollista omaan huoneeseensa, ja se, jolle voivoteltiin "oletpa sinä kasvanut" tai "kyllä se aika vain kuluu nopeasti".

Nyt minä olen se, joka istuu niin kuin aikuiset ruokapöydässä ja kuuntelee, kun poikaystäväni veljen lapsille voivotellaan kasvusta ja ajankulumisesta.

Olen myös pohtinut paljon sitä, kuinka pahasti elän kaksoiselämää, nyt pahemmin kuin koskaan. Elän lähes täysin aikuisena miehenä samaan aikaan, kun vanhempani luulevat minun olevan teini-ikäinen tyttö.

Valheiden verkkoa on vaikea purkaa...

Noh, se siitä sitten. Kahtena seuraavana viikkona voin oikeasti vain rentoutua ja tehdä mitä tahdon, mikä kuulostaa korviini varsin taivaalliselta.

Ihanaa (toivottavasti lumista) joulunaikaa kaikille, ja jatketaan aivan pian kirjojen parissa! Kunhan ehdin niitä lukeakin...

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kevään uutuudet 2016 - transmiehiä, trillereitä ja Tummaa

Ah! Uutuuskirjojen listaamisesta on tullut todella nautittava osa bloggaamista. Se on vähän niin kuin joulu, kun pääsee kahlaamaan eri kustantamojen uutuuksia. 

Jouluksi toivon lahjaksi Henri Alénin keittokirjaa Vuoden keittokirja. Twitterissä moni hehkuttaa sitä! Samaan syssyyn tahtoisin myös aikuisten värityskirjankin... Ihan sen kunniaksi, että olen kohta ollut puoli vuotta aikuinen (heh).

Tämän syksyn uutuuksista en ollutkaan niin tyytyväinen, joten toivoin ja odotin, että kevään kuvastoissa olisi jotain kivempaa. Ja niin olikin! Jouduin jopa karsimaan hieman listaani, kun en halunnut tästä liian pitkää. Tässä parhaimmat palat:


Otava


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (maaliskuu)

Tästä kirjasta olen jo puhunutkin ja sitä pohtinut: Osaako Kolu kirjoittaa transsukupuolisuudesta? Peetu eli syntymänimeltään Petra tietää olevansa poika, mutta Suomen idioottimaisten lakien mukaan kukaan alaikäinen ei voi korjata sukupuoltaan. Kirja kehittyy isä-poika-suhteen ympärille. Kirjoitan teille keväämmällä postauksen omasta, sekavasta tilanteestani, joka on lähes samanlainen kirjan tilanteen kanssa.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut (maaliskuu)

En yleensä pidä sukupolviromaaneista enkä "äiti sitä, äiti tätä" -tarinoista, mutta tämän voisin lukeakin. Kirjailija Marjatta Aallon poika, Jesse, on koko lapsuutensa tullut torjutuksi ja hylätyksi. Kun äiti kuolee, alkavat solmut aueta ja Jesse kerrata äiti-suhdettaan.

Kalle Lähde: Happotesti (tammikuu)

Happotesti pohjautuu Lähteen omiin kokemukseen alkoholismista. Synkäksi ja koskettavaksi kehuttu kirja kuvaa, miten alkoholistin elämä murtuu pala palalta. Työ, vaimo, elämä... Olen omassa elämässäni törmännyt niihin, jotka juovat koska ei ole muutakaan. Se on erittäin surullista.


Kati Hiekkapelto: Tumma (maaliskuu)

Kolmas Anna Fekete -tarina! Fekete matkustaa kotikaupunkiinsa Serbiaan ja törmää sielläkin salaisuuksien, historian ja rikoksien mutkikkaaseen maailmaan. Tätä odotan myös jännityksellä: Pitääkö Hiekkapellon ote vielä kolmannessakin kirjassa?

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (maaliskuu)

Metsästä löytyy kuollut pikkutyttö, jonka kaulassa roikkuu lappu: "Minä matkustan yksin." Pian löydetään toinenkin lapsi. Holger Munch ryhtyy tutkimaan tapausta, joka saattaa pian koskettaa hänen omaakin lapsenlastaan... 



WSOY


Mooses Mentula: Jääkausi (heinäkuu)

Kiusaamiseen liittyviä romaaneja ei ole koskaan liikaa. Kiusaaminen koskettaa jokaista meistä. Kiusatun Helmen ja keski-ikäisen opettaja-Juhan tarinat sotkeutuvat toisiinsa hämmentävin seurauksin. Mikä on ystävyys? Mikä on petos?

Maritta Lintunen: Takapiru (helmikuu)

Mahtavaa, novelleja! Lintusen novelleissa häilytään ikuisen kysymyksen äärellä: Mikä on oikein ja mikä väärin? Ihmiset ovat arvaamattomia, itsekkäitä ja ahneita aina traagiseen loppuun saakka.

Aapo Roselius, Oula Silvennoinen, Marko Tikka: Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet

Lapuan liike, IKL... Suomalainen fasismi oli kauan tabu aihe, mutta aikanaan sillä oli paljonkin kannattajia. Suomalaisen fasismin historiaa. Odotan tätä teosta enemmän kuin innolla!

Tammi


Katri Lipson: Detroit (maaliskuu)

19-vuotias Timothy halvaantuu jääkiekkopelissä vakavasti. Romaanissa on mukana skandaaleja, ystävyyttä ja petosta. Ei mikään ihan tavallinen kiekkokirja siis... Mielestäni yksi tämän kevän must-luettavista. Voiko ystävyys loppua, kun kaveria ei kiinnostakaan Timothyn ongelmat?

Gummerus


Mila Keränen: Kapteeni (tammikuu)

Johan on merta ja seikkailuja kaipaava merimies, johon Greta rakastuu. He menevät naimisiin, mutta Johanin mieli kaipaa meren ääreen, johonkin tuntemattomaan. Vuosia kestävä rakkaustarina, meri ja saaristo. Jos merimies ei tule meren luo, meri menee miehen luo...

Karisto

Marja Leena Virtanen: Verho (helmikuu)

Olan vanhemmat ovat kuolleet, ja nyt hän asuu isoisänsä ja mummin kanssa. Jokin vanhempien kuolemassa kuitenkin hiertää, mutta Ola ei tahdo muistaa, ei tahdo tietää. Ankarasta ja tiukasta isoisästä kuiskitaan kylällä kaikenlaista... Mikä on totta? Tragedia paljastuu vähitellen.


Like


Juha Siro: Idoli (helmikuu)

Epätoivoinen ja raastava rakkaustarina, joka pakkomielteisyydessään ajaa hulluksi. Malli Maria ja entinen huippustara, laulaja Tuomas päätyvät suhteeseen, joka ei voi päättyä hyvin.

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli (helmikuu)

Pyhän Antoniuksen tuli on hieman erilainen, kauas historiaan sijoittuva mysteeritarina. Pekkola on lukenut itsensä ihan tohtoriksi asti historian alalta, joten tuntemusta asiaan löytyy. Euroopassa leviää mysteerinen tauti - myöhemmin rutoksi kutsuttu - joka tappaa kaikki, sekä syntiset että hurskaat. Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan ja ryhtyy kamppailemaan pakanoita vastaan.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Polyromanttisuus - ei moniavioisuutta

Polygamia: moniavioisuus, joka perustuu usein uskonnollisiin syihin. Yksi isäntä (voi olla nainenkin, mutta tooosi harvoin) nai monia vaimoja, jotka eivät ole keskenään suhteessa. Naisilla ei saa olla muita suhteita muihin miehiin. Polygamiaa on usein syytetty naisten oikeuksien polkemisesta, minkä takia se on monissa maissa kielletty.

Polyamoria eli polyromanttisuus: Perustuu kaikkien osapuolten kunnioittamiseen ja aitoon välittämiseen. Tarkoittaa monisuhteisuutta, jossa suhteessa on enemmän kuin kaksi jäsentä. Voivat olla siis ns. kolmiosuhteita, joissa kaikki ovat keskenään suhteessa, tai sitten osapuolilla on toisistaan erillisiä seksi- ja/tai rakkaussuhteita.  

No niin, kässäsittekö?

Olen viime aikoina joutunut yllättävän usein selittämään, mitä polyamorisuus tarkoittaa. Monet toteavat sen olevan täysin syntistä ja sairasta, koska "sehän on sama kuin moniavioisuus". Mutta kun se ei ole läheskään sama asia. 

En tiedä, mistä minulle tuli halu selittää tätä teille, lukijat. Olen itsekin vasta näkemässä ja hyväksymässä tämän puolen itsessäni. Olen jo kauan rakastunut moneen ihmiseen yhtä aikaa, mutta jollakin tavalla olen aina onnistunut vähättelemään tunteitani. Että "enhän minä nyt ole tuohon rakastunut, ihan vaan vähän kiinnostunut, tiiätkö, todella vähän". Jossakin vaiheessa minulle tuli sellainen ajatus päähäni, että "kunpa minun ei tarvitsisi valita näiden kahden rakkauteni välillä, vaan voisin rakastaa molempia ilman salailua".


Salailua muttei pettämistä


Kaapissa oleva polyromantikko ahdistuu usein, kun rakastuu. Meille rakkaus ei ole vain kahden ihmisen välinen asia, vaan rakastaa voi montaa ihmistä aivan tasapuolisesti. Eikä siinä ole meille mitään ihmeellistä. Yhteiskuntamme on kuitenkin monoromanttinen ("yksirakkaudellinen"), joten polyromantikot joutuvat usein valitsemaan yhden tien, vaikka haluisivat seurata kaikkia teitä. 

Ja kaiken takana on salailu. Nyt en tarkoita siis, että salailisimme suhteita, ei toki: me emme harrasta salasuhteita toisten nenien alla. Tarkoitan koko asian salaamista.

Polyromanttisuus on vielä niin tuntematon asia monelle suomalaiselle, että en minä ainakaan ole koskaan parisuhteessa ollessani julistanut olevani polyromantikko. Pelkään sitä, että kumppanini eivät ymmärtäisi koko asiaa, vaan suuttuisivat, kun luulisivat tulleensa petetyiksi - tai pahimmassa tapauksessa, luulisivat olevansa kakkosvaihtoehtoja. Näin ei kuitenkaan ole, koska koko rakkaus-käsite on polyromantikoille niin erilainen. Minä itse rakastun yleensä kahteen ihmiseen lähes yhtä aikaa ja tahtoisin rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljon. Se luo joskus aikamoisia paineita.

En ole vielä kertaakaan ollut polysuhteessa eli suhteessa, jossa on enemmän kuin kaksi jäsentä. Haluaisin kuitenkin joskus koettaa, jos löytäisin oikealta tuntuvat ihmiset. Jos rakastun joskus polyromantikkoon, annan vain palaa.

Tämä on se, millä tavalla minä koen polyromanttisuuden. Loppupeleissä polyromanttisuus on loppumaton suo, jota en ole vielä itsekään tutkinut kokonaan. Polyromanttisuuden muotoja on yhtä paljon kuin on polyromantikkojakin. En voi yleistää oikein mitään, en suhteiden laatuja enkä rakkauden tunnetta, koska ihmiset ovat niin yksilöllisiä. 

Lisää tietoa polyamoriasta: http://polyamoria.fi/


lauantai 14. marraskuuta 2015

Pray for Paris

Eilisiltaiset tapahtumat järkyttivät kaikkia. Mikään muu ei yhdistäkään meitä: osa huutaa "rajat kiinni", osa ei halua kääntää selkäänsä hätää kärsiville. Osa on epävarma kannassaan. Pelko ja epävarmuus ovat normaaleja, inhimillisiä tunteita karmeiden tapahtumien sattuessa kohdalle tai lähelle. Pariisi on lähempänä kuin Syyria tai muu maa, joka kärsii jatkuvista itsemurhaiskuista.

Terrorin uhka on olemassa, sitä kukaan tuskin kiistää. Siihen pitää suhtautua asian vaatimalla vakavuudella. Pitää vain muistaa se, että juuri Pariisin terrori-iskun tekijöitä - joiksi tämänhetken tietojen mukaan epäillään Isisiä tai Al-Qaidaa - ovat niitä ryhmiä, joita meille tulevat turvapaikanhakijat pakenevat. 

Suomi ei saa muuttua terrorismin pelossa ahdasmieliseksi, eikä me saada kääntää selkäämme hädänalaisille. Meidän pitää panostaa jatkossa entistäkin paremmin turvapaikanhakijoiden sopeuttamiseen ja kohdata heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Hyvin sopeutunut, työllistetty henkilö ei hae apua ääriaatteista. Sama koskee Suomessa syntyneitäkin: kaikenlaiset ääriryhmät vetoavat juuri niihin, joiden mielestä yhteiskunta työntää heitä luotaan. Siksi nuorten työttömyyteen ja syrjäytymiseen pitäisi puuttua.

Maailma on pelottavampi paikka asua kuin moneen kymmeneen vuoteen - viimeksi ydinsodan pelko sai suomalaiset pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta. Isis on näyttänyt sen, ettei se pelkää eikä kunnioita ketään. 

Rauhaa ja kärisvällisyyttä meille kaikille. Pray for Paris.

perjantai 13. marraskuuta 2015

HLBTI-kirjallisuus trendinä?

Uusimmassa Kirjasto-lehdessä vanha homo ja uusi nuori homo keskustelevat HLBTI-kirjallisuudesta, identiteetistä ja homojen oikeuksista. Otsikolla Sateenkaaren äärellä kulkeva artikkeli on luettavissa netissä: http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/606/sateenkaaren-aarella/

Tämähän on vallan hieno asia, totta kai. Monen kaupungin kirjastoon on ilmestynyt viime vuosina Sateenkaarihyllyjä ja muuta mukavaa. Kuten toinen haastateltavista, 54-vuotias Krister Karttunen, toteaa, oli hänen nuoruudessaan lähes mahdotonta löytää mitään aiheeseen viittaavaakaan. Itse historiaa tutkineena ja varsinkin hlbti-historiasta kiinnostuneena voin todeta, etteivät olot tuolloin olleet helpot. 

Tosin, jos miehillä oli pulaa seksistä, he kyllä löysivät sitä. Ja löytävät vieläkin, sen voin taata, sen verran hyvin tunnen homopiirien elämää.

Jos ja kun sateenkaarihyllyt yleistyvät koko Suomessa, tulee nuorten identieetin löytämisestä ja itsensä hyväksymisestä entistä helpompaa. Internet on täynnä pahaa, väärä tietoa ja ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa meitä. Kirjallisuus on paljon tarkempaa, kun kirjoitukset ovat ensin käyneet läpi monen moisten kustannustoimittajien seulan. Anonyymit nettivihaajat eivät voi vahingoittaa meidän itsetuntoamme, eihän?


Ei massatuotantoa, kiitos!


Kuitenkin pitäisi muistaa, miten kävi dekkarien ja fantasiaromaanien kanssa: kun tarjontaa ja eritoten kysyntää oli paljon, laatuvaatimuksia höllennettiin, ja nyt moni nuortenfantasia on täyttä huttua. Samaa ei saa käydä HLBTI-kirjallisuudelle. Kuten mainitsin jo aivan blogiurani alussa, kirjoittaessani Salla Simukan Lumikki-triogiasta, kirjallisuuteen ei saisi syntyä "homokiintiöitä". Se ei ole kenenkään etu.

Homous ei ole trendi eikä siitä varsinkaan saa kirjoittaa ilman syvempää tietämystä. Vielä tarkempaa on transsukupuolisuudesta kirjoittaminen. Älkää kirjoittako meistä, jos ette tiedä, keitä olemme. Olen lukenut joitakin aivan surkeita opuksia, joissa ei oltu vaivauduttu tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä todella on olla transsukupuolinen.

Juuri ensi keväänä on Siri Kolulta ilmestymässä transmiehestä kertova yhden päivän romaani Kesän jälkeen kaikki on toisin. Olen syvästi pettynyt, jos hän ei ole ottanut tarkkaan selvää transsukupuolisuuden syvimmästä olemuksesta. Se ei ole pelkästään sitä että "olen syntynyt väärään kehoon", päinvastoin, esimerkiksi minä koen, että kehoni on oikea mutta yhteiskunta on väärä. 

Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka uskaltavat kirjoittaa hlbti-asioista. Niistä saa ja pitää puhua ja kirjoittaa - mutta pitää muistaa myös laatuvaatimukset. Mitä tahansa ei saa uskoa, eikä kuka tahansa saa niistä kirjoittaa. Tämä on herkkä asia.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Tango tunteiden tulkkina

Tänään 7.11. on Teemalauantain ohjelmistossa suomalaisten ja argentiinalaisten yhteinen rakkaus: tango. Tuo tulinen, intohimoinen ja melankolinen musiikki on viihdyttänyt ja kiihdyttänyt suomalaisia jo pitkään. Mikä siitä tekee upean? 

Suomalaisen tangon kultakaudet sijoittuvat 60-luvun sekavaan aikakauteen. Samaan aikaan sattuivat päällekkäin niin suurten ikäluokkien aikuistuminen, kaupungistuminen kuin koko suomalaisen kulttuuriperän muuttuminenkin. Pitkähiuksiset pojat alkoivat valloittaa Suomea kuka minkäkin bändin basistina tai käheä-äänisenä laulajana. Beatles-huuma oli suurimmillaan.

Samaan aikaan vanhempi väestö  joka totta kai vihasi "nykynuorten" menoa – rakastui tangoon, joka muistutti maalaismaisemasta, romanttisista heinäkasoista ja maitolaitureista. Tango avasi lukkoja karmivien sotien jälkeen, jotka olivat jättäneet miehiä haavoittuneiksi sekä henkisestä että fyysisesti.

Ja varsinkin henkisesti.

Monista sodan kokeneista miehistä kasvoi jämäköitä ja hiljaisia isiä, joiden pojista tuli helposti viinaanmeneviä ja vetäytyviä. Tango antoi luvan tulla lähelle, tango antoi luvan sanoa ääneen asioita, joita ei suomalainen mies muuten kyennyt sanomaan. Suomalainen tango kertoo rakkaudesta sen kauneimmalla tavalla: tunteella, voimakkaasti ja eläytyen.

Virran vietävänä


Olavi Virran syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta. Virta teki tangon suomalaiseen muotoon, hän väänsi sitä niin, että suomalainenkin tavistyllerö ymmärsi. Kohta tangoa soitettiin kaikkialla, eikä yksikään bändi päässyt pälkähästä: jopa itse Frederik on muistellut, kuinka joutui ensimmäisinä vuosinaan taipumaan kansan tahtoon, vaikka mieli tekikin jo astella uuteen virtaukseen eli discoon.

2000-luvun tangokuninkaalliset eivät koskaan pääse kokemaan sitä tangohuumaa  enkä minäkään, harmi. Onneksi tässä aivan viime vuosina on noussut upeita, hienoja tangokuninkaallisia, jotka ovat skandaalien sijaan tehneet hienoa musiikkia. Uskon siihen, että tango jatkaa kansan sydämessä vielä pitkään.


Tämä kaikkihan on pelkkää stereotyyppistä yninää, mutta sillä on vahva totuudenpohja: tangossa on sisällä niin paljon tunnelatausta, että aniharva tanssimusiikin laji tulee koskaan yltämään samaan.

Teemalauantai 7.11.2015 klo 21.00 Yle Teemalla

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tieto-Finlandia -ehdokkaat 2015

Taas on se kaunis aika vuodesta, kun minäkin höristelen korviani kirjauutisten äärellä. Mitkäpä muut valinnat aiheuttaisivat niin paljon purinaa ja murinaa kuin Finlandia-palkintoehdokkaat? Tällä kertaa Tieto-Finlandia -ehdokkaissa ei ole mukana yhtään elämäkertaa, ja mukaan on otettu vain ja ainoastaan pienten ja keskisuurten kustantamojen tuotantoa. Se on ainakin aina hyvä kuulla!

Tieto-Finlandia on minulle se oikea Finlandia-palkinto, koska olen aivan hullaantunut tietokirjoihin ja asiaproosaan. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut vain yhden näin etukäteen, mutta ainakin pariin haluaisin tarttua vielä joskus.

1. Kansankodin pimeämpi puoli (Atena), Tapio Tamminen

Olen blogannut kirjasta täällä, luin sen tässä jokin aika sitten. Antaa hieman perspektiiviä nykyelämään ja nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun...

2. Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (SKS),  toim. Sari Katajala-Peltomaa, Christian Krötzlin, Marjo Meriluoto-Jaakkola

Kyseinen kirja on saanut alkunsa Tampereen Vapriikissa olevasta, hienosta ja avartavasta näyttelystä, jossa kerrotaan - noh, suomalaisten tekemistä pyhiinvaelluksista. Kannattaa tsekata näyttelykin, jos haluatte lukea kirjan!

3. Marimekko. Suuria kuvioita (Into), toim. Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja Annina Vainio

Supisuomalainen designtuote pitää pintansa vuodesta toiseen. Kiva kirja varmasti, vaikkei iskekään juuri minun hermooni.

4. Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena), Tiina Miettinen

Historiakirjallisuuteen on parin vuoden aikana tullut hyvin vahva naistrendi, mikä heijastaa historiakirjallisuuden murroskautta. Enää historia ei olekaan his story vaan myös her story - ja toivottavasti joskus myös sukupuolineutraaleja stooreja. Lukulistalle!

5. Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa (John Nurmisen Säätiö), Marjo T. Numminen

Varmasti moni meistä on lapsena lukenut mummolassa tai vaikka ukkilassa vanhaa karttakirjaa ja ihmetellyt kirjan hauskoja tuoksuja ja outoja kuvia. Kartat ovat aina mielenkiintoisia, myös nykyiset googlemapsit. Mutta mikään ei voita kunnon karttakirjaa!

6. Millaista on olla eläin? (SKS), Helena Telkänranta

Jaa-a... Tämäpä on hyvä kysymys. Eläinten mielentoimintaan erikoistunut kirja on ainakin täysin erilainen kuin normaalit hevos- ja kissakirjat. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Leffassa: Everest

Everest

2015

Ohjaaja: Baltasar Kormákur

Miksi kiinnostuin: Pohjautuu yhteen ihmishistorian traagisimmista päivistä


Mount Everestin kuolemanvyöhyke, joka sijaitsee yli 8000 metrissä.
Eräs vaarallisimmista osuuksista. Kuva National Geographicin nettisivuilta.

Vuonna 1996 viisitoista ihmistä kuoli yrittäessään kiivetä Mount Everestin huipulle, kahdeksan heistä samana päivänä, 10. toukokuuta. Kun kuulin  muistaakseni luin sen Historia-lehden sivuilta  että tänä vuonna ilmestyy tuohon päivään pohjautuva leffa, olin yhtä aikaa innoissani ja skeptinen:

Voiko yhteen leffaan dumpata kaiken sen tunnemyrskyn, traagisuuden ja epäonnen, joka tuohon päivään liittyy, ilman, että siitä tulee siirappista huttua?

Taustaa


Leffa on yllättävän uskollinen tositapahtumille, ehkä jo siitä syystä, että kymmenennen päivän tapahtumat ovat paljon uskomattomampia kuin kukaan käsikirjoittaja olisi voinut luoda. Totuus on tarua ihmeellisempää. Vähän sama kuin 9/11 päivän tapahtumiin haluttaisiin lisätä vielä vähän lisää draamaa  se olisi sekä historiallista vääristelyä että aivan turhaa juonen kannalta.

10. toukokuuta 1996 on edelleen Mount Everestin historian pahin päivä. Tuolloin 33 kiipeilijää  suurin osa lähes kokemattomia  lähti ylittämään kuolemanvyöhykettä kohti huippua. Kahdeksan heistä menehtyi, moni sai vakavia paleltumavammoja. 

Miksi?

Leffa tuo tähänkin hyviä ja oikeita vastauksia hienovaraisesti, ujuttaen ne tapahtumien ja dialogin joukkoon. Nepalilaiset viranomaiset olivat jo aiemmin lieventäneet lainsäädäntöä, ja tuolloin se salli aivan liian monen retkikunnan lähdön. Huipulle lähti samana päivänä viisi eri retkikuntaa, aivan liian paljon.

Kaikki olisi saattanut onnistua, jos kommunikaatio olisi pelannut, kukaan ei olisi ottanut liiallisia riskejä ja myrskyvaroituksia olisi noudatettu. Kova myrsky palellutti monet kuoliaaksi.

Leffasta


Itkin koko elokuvan ajan. Ai että, ja minä en itke julkisilla paikoilla koskaan! Elokuvassa ei ole suuri yllätyksiä eikä niitä katsoja odotakaan, katsoja ei odota räjähtäviä autoja tai kuolleista palanneita ihmisiä  ne, jotka tulevat katsomaan Everestiä, janoavat traagisia ihmiskohtaloita ja aitouden tunnetta.

Elokuva seuraa päähenkilöitä tarkasti, minuutti minuutilta (kellonaika oikein näkyy uhkaavasti) ja äääh... Koko kokemus on kuin lukisi todella hyvää kirjaa. Henkilöihin tutustutaan juuri niin paljon, että lopussa  kun suurin osa päähenkilöistä kuolee vuorelle  katsoja kyllä itkee silmänsä päästä.

Elokuvasta ei siis tule siirappista huttua, vaan se on mielestäni eräs parhaimmista leffoista pitkiin aikoihin. Vähän samaa sarjaa Slummien miljönäärin kanssa. Tosin vain paljon ahdistavampi ja tuskallisempi. Hyy... Ihanan karmiva, sanoisinko.
 

torstai 29. lokakuuta 2015

Satu Piispa-Hakala - ja kahden viikon saikku

Satu Piispa-Hakala julkaisi tänä vuonna esikoisromaaninsa Pieniä sankaritekoja (Aarni-kustannus). Nyt tuosta maailmaa ja kulutusyhteiskuntaa parodisoivasta romaanista tehdään musikaali! Savonlinnan Taidelukio, tuttujen suussa taikkari, tekee Pienistä sankariteoista musikaalin. 

En itse liity musikaaliin kuin kiertokautta: tunnen sekä Piispa-Hakalan (oikeastaan, olen juuri ilmoittautumassa hänen pitämälleen kirjoituskurssille) sekä tunnen vielä osan niistä, jotka tekevät tätä musikaalia. Monet taikkarilaiset ovat itselleni hyviä kavereita.

Hienoa! Mahtavaa! Taikkarilaisten tuotannot ovat aina olleet korkealaatuisia, joten ei kannata vaipua "pyh pah, eihän nyt teinit mitään osaa" -masennukseen. Kyllä osaavat!

Sitten hieman muihin aiheisiin: Jouduin tässä yllättäen parin viikon sairaslomalle, jonka aikana en saisi istua. Siispä... Katsellaan, miten blogihommat sujuvat. Ainakaan kovin pitkiä sepustuksia en tule kirjoittamaan.

Kaunista syksyn jatkoa kaikille!

torstai 22. lokakuuta 2015

Liebster Award -tunnustus

Voi voi! Kiitos, rakas Lukumato tunnustuksesta! Klassikkojen lumoissa -bloggaaja kirjoitti vielä hienot perustelutkin. Rakastuin Lukumadon ihaniin ruotsinkielisiin vastauksiin, ja olin jo piirun verran valmis itsekin krijoittamaan ruotsia. Jos saan kehua itseäni, kirjoitin juuri E:n ruotsista ylioppilaskokeissa! 

Päädyin silti ihan suomeen - saatan olla tylsä mutta syyslomalla (syysloma!) en jaksa tarttua kieliopillisiin ongelmiin.


1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Lukumadon kysymykset olivat kinkkisiä ja sellaisia, että niitä oikeasti joutui pohtimaan. Siksi kesti näin pitkään ennen kuin vastasin.

1. Miksi pidät juuri kirjablogia?

Olen miettinyt, pitäisikö minun joskus tulevaisuudessa perustaa toinenkin blogi, gluteenittomiin ruokiin erikoistunut blogi. Olen jopa ihan oikeasti ollut lähellä sen pisteen saavuttamista, kunnes kärsivällisyys on pettänyt. Eli ei, ei ole ihan itsestäänselvyys, että pidän juuri kirjablogia. Se on minulle kuitenkin luontevin vaihtoehto - moni muu blogigenre nojaa aika pitkälti kuviin ja visuaalisuuteen, missä en koe olevani hyvä. 

2. Luetko klassikoita?

Yritän lukea. Minullahan on menossa äidinkielen kurssi, jossa luetaan nimenomaan uusia ja vanhoja klassikoita. Katsotaan, ehdinkö saada sen valmiiksi ennen kevättä. Tykkään Väinö Linnasta ja Ernest Hemingwaysta sun muista, joten en voi sanoa vihaavani klassikkojen lukemista. Ja mikä oikeastaan on klassikko?

3. Mikä on paras klassikko, jonka olet lukenut?

Oscar Wilden upea, fantasiamainen Dorian Grayn muotokuva. Wilde on minulle pikemminkin historiallinen hahmo kuin kirjailija/runoilija, koska hänen ansiostaan myös Suomessa ruvettiin puhumaan homoudesta 1800-luvun loppupuolella. Hän oli aikansa kohujulkkis.

4. Pidätkö runoista tai näytelmistä?

No en oikeastaan... Runoja nyt luen aina silloin tällöin, samoin joitakin klassikkonäytelmiä, mutta suurimmaksi osaksi nämä ovat aika tuntemattomia minulle. Toki pidän paljon näytelmien katsomisesta, mutta niiden lukeminen paperilla tuntuu oudolta.

5. Blogiaikasi paras kirja? Miksi?

Ensimmäisenä tulevat nyt mieleen kaksi Islantiin sijoittuvaa kirjaa, Sjónin Poika nimeltä Kuukivi ja Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus. Molemmat olivat satumaisia, runollisia ja täynnä äärimmäisen kauniita yksityiskohtia aikansa Islannista. 

6. Kertoisitko jostakin sinulle tärkeästä kirjailijasta?

Varpu Vilkuna (1951-2014) osasi koota 90-luvun nuorison ajatukset kansien väliin niin, että minäkin niihin hurahdin 2000-luvulla. Postasin hänen Rulla ja Tuhkasiivet -kirjoistaan jo silloin, kun tieto hänen kuolemastaan saavutti minut. Hän ei tuottanut paljon, eikä hän ole sellainen nuorten ikuinen suosikki kuin esimerkiksi Tuija Lehtinen on edelleen. Hän on kuitenkin koskettanut minun sisimmässäni jotain sellaista kohtaa, mitä en unohda koskaan.

7. Haaveiletko oman kirjan julkaisemisesta? Miksi/miksi et?

Totta kai haaveilen edelleen, ei se ole mikään salaisuus. Miksi? Koska minulla on palava halu kirjoittaa jotakin, mikä oikeasti tavoittaa ja mikä oikeasti koskettaa ihmisiä. Koska minulla on pakonomainen tarve nähdä oma nimi kirjan kannessa.

8. Luetko muilla kielillä kuin äidinkielelläsi?

En... Vaikka pitäisi varmaan. Englantia en osaa, ruotsia ei oikein löydy. Asun Itä-Suomessa, keskikokoisessa kaupungissa, jossa ei ole ruotsinkielistä kirjallisuutta. Olen aina haavellut lukevani Mats Wahlia alkuperäisellä kielellään.

9.  Kertoisitko jonkin laadukkaan tietokirjan?

Ville Kivimäen Murtuneet mielet imaisi minut täysin mukaansa. Sota-ajan psykologinen näkökulma on edelleen hyvin tabu aihe, jota Kivimäki avasi kirjallaan. Jo pelkästään Murtuneiden mielien kansikuva, rikottu Tuntematon sotilas -hahmo, herättää mielikuvan uuden ajan historian tutkimuksesta.

10. Mitä sinulla on kirjahyllyssä? Siis minkälaisia kirjoja?

Paljon tietokirjoja, varsinkin historiaan ja taidehistoriaan liittyviä. Jonkin verran dekkareita (niiden määrä kasvaa räjähdysmäisesti). Sotakirjoja. Nuortenkirjoja. Sekaisin Linnaa, Liksomia ja Lehtolaista.

11. Mikä kirjoissa on parasta?

Ihmiskuvaukset. Tarkat, täsmälliset, persoonalliset ihmiskuvaukset. Rakastan pikkutarkkoja kuvauksia traagisista ihmiskohtaloista, joiden elämässä rypyt kertovat elämänkokemuksesta ja pieni kaljamaha elintasosta.

Nonih! Se oli siinä! Huhu! Kiitos Lukumadolle kysymyksistä. Kuten palkintoon kuuluu, on kannatettavaa, että laitan palkintoa eteenpäin. Tässä kolme blogia, jotka mielestäni ovat ansainneet palkintonsa. Ja alapuolella myös kysymykset!

1. Minkä perusteella tartut kirjaan ensimmäistä kertaa? Kansi, juonikuvaus vai jokin muu?

2. Oletko pöytälaatikkokirjoittaja? Siis luetko vain vai tykkäätkö itse luodakin jotain? Mitä kirjoitat jos kirjoitat?

3. Mitä muuta harrastat kuin kirjallisuutta?

4. Oletko sosiaalinen lukija? Pidätkö pitkistä keskusteluista lukupiirin tai ystävän kanssa vai onko lukeminen sinulle henkilökohtainen kokemus? (kuten se minulle aika pitkälti on, jos ei oteta lukuun bloggaamista)

5. Kuinka bloggaaminen on muuttanut sinua?

6. Kuinka pitkään hiot blogipostauksiasi? Kirjoitatko kerralla kaiken vai palaatko myöhemmin muokkaamaan?

7. Kuinka rehellinen uskallat olla blogatessasi?

8. Kerro yksi asia, joka ilahduttaa sinua tänään.

9. Kerro yksi asia, johon olet tyytymätön.

10. Kehu itseäsi muutamalla virkkeellä.

11. Oletko hetkessä eläjä? Osaatko nauttia pienistä asioista?



1. Kirjakaapin kummitus

Kirjakaapin kummituksessa tykkään hänen analysoivasta otteestaan. Hän on vähän niin kuin minäkin: tykkää höpistä ihmisistä ja ihmiskuvauksista. Luen aina ahmien hänen postauksensa.

2. Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

Lukukauden Jaana kirjoittaa monista sellaisista kirjoista, joista en ole kuullutkaan ja joihin tahdon heti tarttua. Hän osaa pukea sanoiksi monia tuntemuksia, joita minä en osaisi. Hän kirjoittaa silleen freshisti, tuoreesti.

3. Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia

Marjatasta on tullut ihmisenä minulle yllättävän läheinen. Hän on hyvin vahva ja kestävää tekoa, ja on ollut hyvin rehellinen blogilleen. Hän on tukenut minua hienosti (siitä kiitän häntä). Hänen bloggaamisiaan on aina ilo seurata.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Arvoisa Henning Mankell,

Kiitos niistä kirjoista, dekkareista, jännittävistä juonenkäänteistä ja muista ihanista asioista, joita kirjoitit. Aikanasi ruotsalainen (ja ylipäätään pohjoismaalainen) rikoskirjallisuus löysi rytminsä ja oman soundinsa ja lähti nousuun. Nyt länsinaapuristamme nousee joka vuosi uusia, upeita kykyjä. Dekkarikaarti tuskin hupenee tästä.

Omistan suurimman osan romaaneistasi. Parhaimmat niistä lienevät nuortenromaaneja, yllättäen. Luin kirjojasi 13-14-vuotiaana, kun elin rajua murrosikää. Löysin monia samaistumisen kohteita mm. kirjoista Matka maailman ääriin (WSOY, 2006) ja Pyryssä nukkuva poika (WSOY 2005).

Kiitos nyt vain juuh... Näinpä... Eipäs mulla muuta. Voi hyvin siellä jossain.

Terveisin itänaapurisi

Ps. Harmi ettet ehtinyt opettaa meille suomalaisille nimesi oikeaoppista ääntämistä. Mankeli on kiva apuväline pyykinpesussa.


keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Aika juoksee alta pois

Kaikki mitä teemme on väärin. Aina pitäisi osata, olla parempi, tuottavampi ja tehokkaampi. Aina pitäisi muistaa enemmän, kymmenen salasanaa, kaksikymmentä salasanaa, historian kurssin sisällön, matikan yhtälöt

En tiedä, onko lukio oikeasti vaikeampi kuin ennen, mutta aikaa tuntuu olevan ainakin vähemmän  yhteiskunnan yleinen halu tuottaa enemmän lyhyemmässä ajassa heijastuu myös lukioihin. Ja mikä pahinta: tämä vääristynyt kehitys alkaa aivan alussa. 

Itse olen kokenut tämän syksyn todella rankkana. Olen nähnyt, kuinka huolellisesti rakennetut pilvilinnat romahtavat (oih, miten intertekstuaalinen viittaus!). Olen kokenut, etteivät voimavarani enää riitä tällaiseen puuskuttamiseen. Yo-kokeet ovat toki yo-kokeet ne menivät osaltani oikein mallikkaasti  mutta kaikki muu tuntuu todella raskaalta. Koen tällä hetkellä maailman menon liian kovaksi itselleni. Vaatimukset ovat liian korkeita  en minä kykene niitä saavuttamaan.

Koko ajan pitäisi olla paras. (Meinasin muuten kirjoittaa, että "koko ajan pitäisi olla parsa"...) Eikä ihminen opi virheistään. Minäkin puuskutan aivan samaan tahtiin kuin neljä vuotta sitten, jolloin maailmani pimeni. 

Harmillisinta tässä kaikessa on se, että yhä nuoremmat kokevat maailman liian raskaana. Minä sain burnoutin 14-vuotiaana, herranjumala. 

Moni on saanut jo nuorempana.

Uusimmassa Opettaja-lehdessä (joka ilmestyy kaikille OAJ:n jäsenille) haastatellaan lastentarhaopettaja Minttu Ilveskivi-Hentilää, joka esittää oman huolensa koulutuksen suhteen. Häntä huolettavat tulevat säästöleikkaukset ja se, kuinka ne vaikuttavat esim. lasten hellyydenosoituksiin. Jos kaikkeen muuhun panostetaan, jäävätkö lapsen kehityksen kannalta tärkeä hellyttelyt ja sylihetket väliin?

Kuinka opintoihin kohdistuvat leikkaukset vaikuttavat oppilaiden hyvinvointiin? Minä en vastusta leikkauksia näin vaikeina aikoina, mutta olisi pyrittävä siihen, etteivät esim. koulupsykologit ja muut tärkeät ihmiset menettäisi työpaikkojaan. Toisaalta: tiukan paikan tullen koulutus voikin ryhdistäytyä ja nähdä omat heikkoutensa.

Se on loppupeleissä kouluista itsestään kiinni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Luin: Kaivos, Antti Tuomainen


Antti Tuomainen: Kaivos

Like, 2015

Luokitus: Helsinkinoirin kuningas


Toimittaja Janne Vuori on kiihkeä nuori mies, jolle totuuden etsiminen on paljon tärkeämpää kuin deadlinet tai päätoimittajan moitteet. Eräänä tammikuisena päivänä hän saa nimettömän viestin, jonka sisältöä hän ryhtyy heti tutkimaan: Pohjois-Suomen lumisilla tuntureilla piilee ympäristökatastrofi, nikkelikaivos, jonka puuhissa on jotain merkillisen hämärää. Ihmisiä kuolee mystisesti, ja henkiinjääneet eivät suostu puhumaan asioistaan.

Soppaa tulee sekoittamaan Vuoren isä, joka jätti perheensä kolmekymmentä vuotta aiemmin. Onko Emil-isällä joku yhteys kaivoksen tapahtumiin?

Totuus vs. fiktio


Tästähän kaikki jo puhuvatkin: Antti Tuomaisen Kaivos tuntuu hyvin vahvasti Talvivaaralta. Aihevalintaa hänen olisikin ehkä kannattanut miettiä kahdesti. Okei, ympäristöasiat ovat aina pinnalla  nyt varmasti kovemmin kuin koskaan  mutta selvät Talvivaara-jäljitelmät ovat aika hauraita ja jopa tylsiä. 

Onneksi Talvivaaran jutussa ei ole näin jännittäviä sivujuonia - lööppilehdet repisivät kaikki osapuolet kappaleiksi samantien.

Vaikka Tuomainen ei olisi koskaan ajatellutkaan viittaavaansa juuri Talvivaaraan, eikä hän tahtoisi tulla tunnetuksi kirjailijana, joka teki siitä kirjan, on aihe silti liian ilmiselvä. Tämä ei kuitenkaan ole paha moite, ei laisinkaan! Tuomasmaiseen tapaansa kirjailija osaa koota jännittävän tarinan, jossa sivujuonten upeat yhteenliittymät ovat kaunista ja harmonista luettavaa.

Saanko muuten mainita, että Talvivaarasta dokkarin ohjannut (Talvivaaran miehet, 2015) Markku Heikkinen on istunut kanssani sohvalla ja juonut teetä? Kaikkea sitä elämä tielleni kantaakaan.

Noh, olisikohan Talvivaara-aihe sillä taputeltu. En halua puuttua siihen sen enempää. Itse kirjan sisältö on tärkein, ei se, mistä se on saanut alkunsa. Aloitetaanpa siis:

Talvinen Helsinki on kaunis


... se lienee ensimmäinen ajatus kirjasta. Antti Tuomainenhan ei olisi Antti Tuomainen, jos hän ei olisi sijoittanut kirjan tapahtumia Helsinkiin, tuohon kiireiseen, hektiseen kaupunkiin. Punaiset, pakkasen puremat posket, lumiset pihamaat, kylmä, viiltävä tuuli - suomalaista talvimaisemaa parhaimmillaan. Tuomaisesta on hioutunut upea kuvailija, ja hän osaa välttää kuin vahingossa talvisen Helsingin vesisateet, loskat ja pimeät talvi-illat, ja kuvata sen sijaan kylmää, oikeaa talvea.

Kaunista suomen kieltä, mitäpä tähän nyt sen kummemmin sanomaan. Kirjan sivuilta voi tuntea Helsingin kylmyyden. 

Kaivos on hyvin Antti Tuomaisen näköinen kirja. Hän kiinnittää sivujuonet hyvin yhteen, tekee lopusta yllätyksellisen ja jännittävän, ja saa kaiken näyttämään siitäkin huolimatta realistiselta. Voidaan sanoa, että hän on löytänyt oman tyylinsä hyvin vahvasti, harva suomalainen kirjailija näin vahvasti ja tarkoin löytää oman lokeronsa kirjallisuudessa.


Kadonneista isistä


En ole edelleenkään oikein varma, pidinkö Tuomaisen ideasta liittää Kaivokseen mukaan kadonnut isä. Tosin, isä on todella ristiriitainen ja upea persoona, oikeastaan kaikista kirjan henkilöhahmoista se persoonallisin ja realistisin henkilö. Ja, huomatkaa, isän ja pojan välisistä keskusteluista syntyy aivan  anteeksi kiroiluni  hemmetin ihania dialogeja. Lukekaa!

Emil-isä haluaisi poikansa takaisin, haluaisi aloittaa uuden elämän ja unohtaa menneisyyden - muttei kykene siihen, vaan retkahtaa uudelleen hämäräbisneksiin. Emilin sisäisissä monologeissa, joihin Tuomainen päästää meidät sisälle, käydään tiukkaa taistelua hyvän ja pahan välillä. Nämä monologit ovat silkkaa runoutta.

Lopuksi


Antti Tuomaisen Kaivos on takuuvarma veto. Jokainen Tuomaisfani lukee sen varmasti muille se ei ole niin pakollista luettavaa. Minulla itselläni on hyvin kiireinen ja stressaava vaihe menossa, enkä kyennyt nauttimaan kirjasta sen tarjoamalla tavalla. Harmi. Se ei saanut minua hytisemään jännityksestä eikä vavahtelemaan itkusta.

Enkä tiedä, johtuuko tunteettomuuteni enemmän mielialastani vai kirjasta. Ja se on aika paha juttu.

Talvivaara-viittauksia nähdään myös tänään sunnuntaina 13.9. alkavassa Pintaa syvemmältä -draamassa. Kotimaista tuotantoa!