lauantai 31. tammikuuta 2015

Kevään raikkaat uutuudet 2015!

Huhuhuh, meinasi ihan unohtua tämä tämmöinen! Keväällä ja kesällä 2015 ilmestyy paljon ihania, upeita, raivostuttavia ja ihastuttavia kotimaisia (ja ulkomaalaisia) kirjoja, joten oli enemmän kuin ilo taas päästä tutkimaan kustantamojen katalogeja. Pidätän oikeuden muutella tätä postausta kevään kuluessa, mikäli silmääni sattuu jotakin niin hyvää, että on pakko se tänne lisätä!

Kirjallista, nautinnollista ja raikasta kevättä 2015!

Tammi


Niina Junttila: Kavereita nolla (helmikuu)

Olen puhunut blogissanikin paljon nuorten yksinäisyydestä - ja kappas, siitä on tehty kirja! Junttilan kirja perustuu suomalaisissa kouluissa tehtyihin tutkimuksiin. Kirja herättelee kysymyksellä: Mitä voisimme tehdä, että lasten ja nuorten yksinäisyys saataisiin vähenemään?

Ville Raivio: Klassikko (huhtikuu)

Miesten muoti on lähellä omaa sydäntäni, ja Ville Raivio kohdistaa katseensa nimenomaan minuakin houkuttelevaan klassiseen miesten muotiin. Puvun takit ja solmiot ovat aina muodissa - ihan niin kuin naisten korkokengät ja pikkumustatkin.

WSOY


Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa (helmikuu)

Realistinen rikosromaani - tämä slogan saa aina mielenkiintoni heräämään. Romaani kertoo kadonneesta maahanmuuttajatytöstä, rikoksista ja mallikoulun vetäjästä, jonka intressit mallityttöihin eivät rajoitu pelkästään ammattillisiin puoliin... Pakko siis lukea!

Tupa ryskyis, parrut paukkui - Suomen kansan rivot runot (helmikuu)

Suomalainen kansanrunous on täynnä seksuaalisväritteisiä ja eroottisia runoja. Kiehtovaa tietää, että näitä on nyt koottu yksiin kansiin. Älkää lukeko bussissa, lukekaa kotona iltaisin. Punastumisvaara!

Stefan Ahnhem (suom. Laura Beck): Pimeään jäänyt (tammikuu)

Taattua ruotsalaista dekkaria - mitäpä sitä muuta tähän sanomaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, Ahnem on tullut tunnetuksi mm. Wallander-sarjan käsikirjoittajana!

Otava


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (toukokuu)

Holmströmin psykologinen trilleri (jeee!) alkaa asetelmasta, jossa lastenpsykologi Robin palaa synnyinkaupunkiinsa. Luvassa on hyytää toimintaa...

Ian Kershaw (suom. Ilkka Rekiaro): Hitler (maaliskuu)

Hitleristä on kirjoitettu niin paljon kirjallisuutta ja tehty erilaisia tutkimuksia, että epäilen, pystyykö Kershaw kirjoittamaan jotain, mikä olisi jotain uutta ja uskomatonta. Ehkä ei, mutta ainakin hän kokoaa samoihin kansiin tuhdin paketin tuosta natsi-Saksan suuresta herrasta, jonka vaikutus näkyy koko maailmassa edelleen. Sekä hyvässä että myös pahassa.

Like


Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa (uudistettu laitos, helmikuu)

Röyhkän kulttiteoksesta julkaistaan uudistettu laitos, jossa on mukana alkuperäisestä teoksesta poisjätetty luku. Olen lukenut jo aiemmin ko. kirjan, mutta ehkäpä kertaus tekee ihan hyvää...

Gummerus


Anneli Kanto: Pyöveli (helmikuu)

Historiallinen, tositapahtumiin perustuva romaani kertoo pyövelisuvusta, noitien polttamisesta ja siitä ajasta, kun kaikki, mikä oli kirkkoa vastaan, oli todellakin koko kansaa vastaan. Äärimmäisen kiehtova aihe.

Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa (helmikuu)

Oijoi, Lasse Erola julkaisee tammikuussa (tai julkaisi) Tapio Rautavaarasta kertovan kirjan, ja helmikuussa on Olavi Virran vuoro. Tuo aito suomalainen tunteiden tulkki, joksi edelleen suomalaislaulajat haluavat tulla verratuksi. Virta, jonka elämä luisui lopussa alamäkeen alkoholismin tultua kuvioihin mukaan. Mutta upea oli miehellä ääni - ja ansaitsee ehdottomasti opuksen jos toisenkin.


+ Juha Kilpiä: Nimestä minut tunnet (Aktuaali, tammikuu)

Kilpiä on tarttunut aiheeseen, joka ei ehkä ole hirveän mediaseksikäs tai uutisotsikoita repivä mutta minulle tärkeä: hän on koonnut kirjan transsukupuolisten ihmisten ajatuksista, arjesta sekä sukupuolenkorjausprosessin herättämistä tuntemuksista. Kilpiä on seksuaalipedagogi sekä kokenut transryhmien ohjaaja, joten häneltä homman luulisi sujuvan... noh, ammattilaisen elein. Jes!

Lisäys 16.2.:

Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, helmikuu)

Nuortenromaani siitä, kuinka perhe kykenee selviytymään nuoren miehen itsemurhasta. 


Ylipäätään vähän jokainen kustantamo muistaa Sibeliuksen juhlavuotta julkaisemalla aiheeseen liittyvän kirjan. Niitä kannattaa katsastella jos on Sibeliukseen kallellaan!

tiistai 27. tammikuuta 2015

Transsukupuolisuudesta KK 2/15

Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä (2/2015) on iso juttu transsukupuolisesta Alex Muurisesta, joka kertoo elämänsä kipukohdista (ja myös iloisista hetkistä; naimisiinmenosta, hevosharrastuksesta yms.) lehden melkein viimeisillä sivuilla.

Itse liikun Alexin kanssa samoissa transympyröissä, joten mies on minulle tuttu tyyppi. Symppis kaveri, vaikka kaikkiin hänen mielipiteihinsä en pysty samaistumaan. Kannattaa lukaista! Se on taas kivasti ja asiallisesti toteutettu juttu vieläkin varsin tabusta aiheesta. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kirjoituskurssilta intoa etsimässä

Kirjoituskurssilla on pakko olla evästä: läheiseltä Nesteeltä haettuja sämpylöitä ja limsapullo.


Kirjoituskurssit virkistävät, palauttavat ja antavat uutta virtaa kirjoittamiseen. Ne sytyttävät ja inspiroivat, ja niiden kautta voi löytää oman keinonsa kirjoittaa - vaikka ei olisikaan niin kovia ja määrätietoisia tavoitteita kuin minulla on. Harmillisesti suomalaiset kirjoituskurssit tuppaavat mummottumaan; ikähaitari alkaa yleensä sieltä viidenkymmenen toiselta puolen. Sinänsä se ei ole mikään huono juttu, mielestäni on hyvä, että ihmiset vielä vanhemmallakin iällä uskaltavat luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä.

Se vain toki tarkoittaa sitä, että kirjoituskurssien, laadukkaiden sellaisten, tarjonta alkaa supistua.

Viime viikonloppuna suuntasin katseeni eräälle lähipaikkakunnalle, jossa järjestettiin kirjoituskilpailuun liittyen kurssi. Suomi näytti parhaimmat kasvonsa; pakkasta oli kaksikymmentä astetta ja lumi pöllysi ajellessa pikkuteitä, mutta kaunista oli, pirun kaunista. Puut olivat kuorruttuneet huurteesta ja lunta oli kerääntynyt juuri sopivasti teille ja teiden vierille. 

Sinä hetkenä tajusin kyllä varsin selvästi, miksi Suomi on turistien mielestä taianomainen, lumoava maa. Joskus se illuusio vilahtelee myös perisuomalaisen silmissä.

Kirjoituskurssi oli ihanaisen, upean ja hehkeän Taija Tuomisen pitämä, joka onkin eräs Suomen ahkerimmista ja varmasti myös parhaimmista kurssien vetäjistä. Kaiken kaikkiaan ryhmän tarkoituksena on siis koota oma antologia, kyllä, minä pääsen ihka aitoon antologiaan! Aikataulu on siinä mielessä väljä, että antologian pitäisi ilmestyä vasta sinä vuonna, kun tämä poika painaa ylioppilaslakin päähän eli 2016.

"Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä"


Kirjoituskursseilla tykkään kirjoittaa käsin; käsiala saattaa olla haparoivaa mutta oikea tunnelma välittyy ja on kiva nyhrätä pienen paperilappukasan kanssa.


Kirjoituskurssien yksi tärkeimmistä tehtävistä on olla ohjaavana ja tukevana elementtinä. Mikään ei voita vertaistuen tärkeyttä, sitä, että joku oikeasti lukee tekstisi ja arvioi sitä ehkä vain parilla, hyvin harkitulla sanalla. Muuta ei tarvita. "Mahtava lopetus." "Upeaa ajankuvaa." "Pientä hiontaa vielä aloituksessa." 

Tuomisen opetus oli selkeää, innostavaa ja juuri sellaista kuin kuuluukin olla. Hän rakensi opetuksensa pitkälti omien kokemuksiensa ja muiden vetäjien opetuksiin. Eniten ehkä esillä oli, tosin ei aina nimellä mutta harjoitusten/teorioiden kautta, Natalie Goldberg, joka on kyllä itsellenikin varsin tuttu tyyppi.

Kirjoituskurssilla minulla avautui ehkä jotain lukkoja tai muita vastaavia solmukohtia, joiden olen antanut tässä syksyn ja talven aikana kerääntyä. Oli taas pitkästä aikaa tosi kiva kirjoittaa, elää jossakin toisessa maailmassa, oli kiva innostua jostakin yhdestä virkkeestä tai kielikuvasta, pyöritellä sitä vähän joka kohtaan. Olla kuin pikkulapsi karkkikaupassa.

Rakastuin myyntiedustajaan, joka tuoksui kalliille partavedelle ja Kairon hikisille, kiireen täyttämille kaduille. Hän oli mies, joka vertasi parisuhteen hoitamista koiran hoitamiseen ja jonka silmistä näkyi kymmenien vuosien pettymysten ketju. 
Kravatti vähän niin ja näin. Housut hieman likaantuneet Mersun kyljestä.
Helmikuussa hän vei minut Arttu Wiskarin keikalle. Tuntemattoman potilaan vierestä livahdimme salaa ala-aulaan suutelemaan ja hyväilemään toisiamme. Hän oli laittanut oranssin neuleen, joka loisti invavessan ahtaassa pimeydessä kuin punainen omena talvisessa maisemassa. 
Hän oli minun myyntiedustajani, vanha ja ajan saatossa nukkaantunut mutta vankka ja vakaa kuin Kymijoen vuolas virta. 
Kaikkein upeinta oli ehkä kuitenkin kuunnella toisten tarinointia: Porukka oli sen verran eri-ikäistä (osa oli 30, osa 70), että teksteihin livahtanut, tahaton tai tahallinen ajankuva oli kaunista ja hienoa. 70-luvun nuoriso kuvasi omaa aikaansa ronskisti, 40-luvun nuoret hellästi mutta muistellen myös sodanjälkeisiä tunnelmia, alkoholismia ja ukkien ja isien vaitonaisuutta. 

Oli tosi jees viikonloppu. Tällaisia kaivattaisiin lisää. Ja iso kiitos Taija Tuomiselle! Kuukauden päästä nähdään taas!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Luin: Älä usko, älä toivo, älä rakasta

Johanna Nilsson: Älä usko, älä toivo, älä rakasta (Hon går genom tavlan, ut ur bilden, 1996)

Suomentaja: Katriina Kauppila

Otava, 1999




"Menkkahirviö, menkkahirviö. Idiootti! Tyhmä!"

Vielä kymmenvuotiaana Hanna elelee rauhassa perheensä ja parhaiden ystäviensä kanssa. Nuoren koululaisen päivät täyttyvät naurusta, ystävistä, salaisuuksista, kikattelusta, luokan pojille nauramisesta... Erään kesän jälkeen jokin muuttuu. Hannasta tulee näkymätön kaikille. Entisillä ystäville, luokkatovereille ja puolitutuille. Hymyt vaihtuvat irvailuiksi, merkitseviksi katseiksi. Ilkeiksi kommenteiksi opettajan selän takana.

Jostakin se alkaa ja johonkin se loppuu - mutta seuraamukset kasautuvat ja purkautuvat rajuna oirehteluna vasta vuosia myöhemmin. Jossakin kohtaa tulee piste, jonka jälkeen Hanna ei usko tulevaisuuteen, ei toivo parempaa eikä osaa rakastaa ketään - varsinkaan itseään.

Och hon var så ensam


Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Älä usko, älä toivo, älä rakasta... Todella kauniisti suomennettu nimi. Se kiinnittää huomioni ihan ensimmäisenä. Oikein iskevä, ytimekäs vaikka onkin aika pitkä. Kertoo asiansa heti, ei jätä valinnanvaraa. Uskokaa pois, tätä kirjan nimeä olen hokenut vuosien mittaan monesti. Tämän postauksen kuvituskuvana toimii lukion 1. luokan kuvisvihkon kansikuva, johon kirjoitin ainakin puolensataa kertaa tuon kyseisen fraasin.

Se on ankaruudessaan totta. Totuudenmukaisuudessaan liian ankara.

Joka tapauksessa kaunis aloitus Johanna Nilssonin esikoiselle.

Hannan tarina on valitettavan tuttu suomalaisillekin kouluyhteisöille. Kiusaamisen jäljet eivät lähde ihan heti, jos koskaan, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Se ei silti tarkoita, että kiusaamiseen ei pitäisi puuttua tai ottaa vakavasti. Valitettavaa edelleen on, että suomalaisessa yhteiskunnassa puhutaan paljon mutta toteutetaan vain vähän.

Miten muuten voi olla mahdollista, että entistä poikaystävääni kiusattiin koko peruskouluajan niin, ettei hän lopulta kyennyt erottamaan totuutta ja valhetta, oikeaa ja ilkeitä sanoja? Niin, etten minä häntä kyennyt auttamaan vaikka puolitoista vuotta sitä yritin?

Miten voi olla mahdollista, että oppilaiden lisäksi myös opettajia kiusataan, niiden ulkonäkö on yleistä riistaa ja kaikki ilkeät kommentit pitäisi kuitata "antaa lapsien kasvaa vapaasti" -puheilla? Suomalaisia lapsia kohdellaan hirveän pehmeästi, moni saattaa saada lievää pahoinpitelyä muistuttavasta teosta varoituksen ja käskyn pyytää anteeksi, vaikka oikeasti asiasta pitäisi heti puhua vanhemmille, uhrin vanhemmilla ja vaikka sitten sossuille, jos tuntuu siltä.

Nykymenolla sama juttu jatkuu seuraavana päivänä pahempana, koska "sä kantelit opelle".

Huh, kuulostanpa nyt kiihkomieliseltä. Olen vain liian kyllästynyt kaikkeen tuollaiseen.

En minä tiedä, mitä kiusaamiselle pitäisi tehdä. Eräs hyvä juttu olisi ainakin asioista ääneen puhuminen, yhäkin liian moni esim. HLBTI-nuori kokee kiusaamista jollakin tavalla. Jos nuorille, tai oikeastaan varhaisteini-ikäisille, kerrottaisiin asiallista tietoa esim. maahanmuuttajista ja muista vähän erilaisista ihmisistä, olen varma, että kiusaaminen näillä saroilla putoaisi.

Tack, Miska, nu kan du gå rakt på sak


Joo, itse asiaan! Siis, Nilssonin kirja on jo vuosia aiheuttanut minulle väristyksiä tuolla sisällä. Nilssonin ei tarvitse olla edes huippuhyvä kirjailija, mitä hän ei ainakaan vielä esikoisessaan ole (kukapa olisikaan!), mutta aihevalinnallaan hän pystyy korjaamaan suurimman osan hapuilusta.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: nykyisyydessä ja menneisyydessä. Nuoruudessa ja vähän vanhemmassa ajassa. Välillä kirjan lukeminen hankaloituu, kun nykyisyys ja menneisyys, kursiivi ja ei-kursiivi, menevät sekaisin. Itse olen tottunut kursiivilla merkkaamaan takaumaa, kun taas tässä kirjassa se merkitsee nykyaikaa. Ei paha ratkaisu, aluksi vain hämmentävä.

Joissakin kirjan kohdissa meinataan lipsua melodramaattiseen suuntaan, mutta onneksi Nilsson osaa korjata otettaan ja kirjoittaa suurimmalti osalti siten kuin tätä varsin arkaa vaikkakin jo nykykirjallisuudessa yleistä aihetta pitää käsitellä: vältellen yleisempiä kliseitä, koskettaen. Kiusaaminenhan on aika yleinen nuortenkirjallisuuden teema ja siksi siitä on vaikeaa enää repäistä mitään uutta - vaikka se olisikin tärkeä teema.

Till slut


Vaikka kirjan aihe onkin rankka ja haastava, suoriutuu Nilsson siitä mallikkaasti. Onneksi kirjasta tihkuu myös toivoa ja sitä uskoa parempaan tulevaisuuteen. Tämä ei ole tarina joka loppuisi huonosti, sen voin jo paljastaa. Se on sitten eri asia, onko loppu kaikkien mielestä onnellinenkaan...

Ja kyllähän minä kirjasta pidän varsin paljon. Se oli joskus neljä vuotta sitten itselleni yllättävänkin tärkeä kirja, vaikka itseäni ei - onneksi - olekaan liiemmin kiusattu. Hannan tunteet, epätoivo, suru, masennus, olivat silloin itselleni tuttuja. Kirjaa voisi kutsua tietyllä tapaa ahdistavaksi ja painostavaksi, joten kaikkein herkimmille se ei sovi. Mutta jos haluaa tutustua vakavampaan nuortenrealismiin, kannattaa toki Nilssoniinkin tutustua.

(Ja pääsinpäs väläyttelemään ruotsin taitojani alaotsikoissa!)

lauantai 10. tammikuuta 2015

Suomalaista lyriikkaa - eli runoutta (ja bileet!)

Armahda mua vielä kerran, tän elinkautisen verran. Kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin. Armahda mua vielä kerran. Oppinut oon jo sen verran, että vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin.
Kanssasi kahleisiin, Juha Tapio 

Tänään tapahtui kuulkaas sellainen ihme, että tämän pojan blogia on katseltu tasan 20 000 kertaa! Wohoo! Kiitos paljon kaikille lukijoille, tästä on hyvä jatkaa! Blogikirjoittamisesta on tullut iso osa arkeani, ja toivottavasti se vielä jatkuukin siten.

Juhlan kunniaksi ajattelin postata teille sellaisesta asiasta kuin lyriikka ja lyriikan merkitys elämässäni. Suomalainen iskelmä on monesti noussut esille blogipostauksissani. Sen melankolisuus ja upeat tunteiden tulkit, joihin kuuluvat niin Rauli Badding Somerjoki kuin Olavi Virtakin. Eikä pidä unohtaa uusia, nyky-Suomen iskelmätähtiä: Vaikka suomipop ja iskelmä ovatkin sekoittuneet viime vuosina sulokkaasti yhteen, eikä niitä oikein enää osaa erottaa toisistaan, on Suomessa yhä monia ns. aitoja iskelmätähtiä. 

Tässä postauksessani haluan kuitenkin painottaa nimenomaan Juha Tapion musiikkia ja lyriikkaa (siitäkin huolimatta, että Tapsa on nimenomaan poplaulaja). Hän ei vain tulkitse tekstejä, hän myös kirjoittaa ja säveltää ne itse. Runouttahan se on, ei sitä ole kieltäminen, niin kuin kaikenlaiset sanoitukset. Harva sitä oikein osaa runoutena katsella, vaikka niinhän se on.

Suomalainen lyriikka on aina ollut itselleni merkittävää. Niihin olen hukuttanut tunteitani ja ajatuksiani. Se syy, miksi juuri nyt tätä postausta kirjoitan, on eräässä miehessä, johon olen tutustunut. Älkääkä nyt sanoko siellä mitään, tuo kuulosti aika romanttiselta mutta ei se nyt niin romanttista ole (ainakaan vielä...). Mutta tämän miehen kanssa olemme keskustelleet lyriikoista ja olen huomannut niiden merkityksen omassa elämässäni - ja varsinkin omassa menneisyydessäni.

Yölinnun sanoitukset ovat täynnä muistoja menneistä.

Popeda muistuttaa äijärokillaan itsetuntoni kehittymisestä yläasteaikoina.

Juha Tapio laulaa ensimmäisestä rakkaudestani ja eron tuomasta katkeruudesta:

Vaikka on meillä paljon menetettävää, minä päätin etten tänään kaiken sortumista pelkää. - - Itki taivas vasten ikkunaa ja tunsin, että tulkoon mitä vaan, jotenkin selvitään kyllä. Että kiinni vielä parsitaan saumat paikoin pettäneet.
Sateinen aamu, Suurenmoinen elämä (2008) 

Jos kysyt miten tähän tultiin, luulen tietäväni sen. Jos kysyt miten jatketaan, minä vaikenen. Minä olen kyllä ollut meihin tyytyväinen. Luullut koko ajan, että säkin tunnet niin. Ja nyt katsot mua ja sanot, ettet tiedä mitä teet. Onko mennyt rikki jotain, mikä ei palaisi enää ennalleen?
Päivin sekä öin, Ohikiitävää (2005) 

Yö on täynnä huokausta rakastavaisten ja lasten. Niiden unissa värit on vahvemmat kuolemaa. Minä päivän polttama haamu tarvitsen kättäsi viileää. - - Risaisen elämän keskellä toistemme syliin tyynnyttiin. Kaikkeen minkä me saimme, kaikkeen mistä luovuttiin. Yksinäisyys, mun ystäväin, meni hetkeks jonnekin. Päivä nousi hiljaa niin kuin aina ennenkin.
Paina pääsi, Suurenmoinen elämä 

Vielä yksi siteeraus ei Juha Tapiolta vaan upealta Somerjoelta. Itseni mielestä Valot on heti Tähdet, tähdet -biisin jälkeen paras Raulin kipale, kaunis, herkkä, puhuva:
Ilta saapuu hiljaa huoahtain. Valot syttyy taakse ikkunain. Ei jää yksinään muut kukaan pimeään. Valot pois yön varjot häivyttää. Vaan en mä niitä sytytäkään en. Luulen tuskin niitä tarvitsen. Kun sinä niin olet valo kirkkahin. Sanoisin liikaakin se valaisee.
Vaan ne ei tiedä, että valo vois säikyttää tän aran tunteen pois. Siis kahdestaan päätettiin, ei milloinkaan valot käy meitä päin palamaan. 

Onnekseni voin sanoa, että suomalainen lyriikka elää ja voi hyvin. Miettikää vaikka Jare Tiihosta, joka kirjoittaa mielettömän upeita tekstejä, riimejä, nopeaa runoutta. Tai Nopsajalkaa tai Elokuu-yhtyettä.

Ja kyllähän tuo Suomi-iskelmä on yhä sitä, mitä ihmiset menevät tanssilavoille tanssimaan ja kuuntelemaan. Näinhän se on.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Luin: Mustaa lunta, Marja-Leena Lempinen

Marja-Leena Lempinen: Mustaa lunta

WSOY, 2006



Kirsi istui kädet sylissä. Aseella. Itse. Miten joku saattoi toimia niin itsekkäästi? Kuinka musta ja syvä kuilu oli sellainen, missä kaikki läheiset muuttuivat yhdentekeviksi? - - Miksi? Miten joku voi ratkaista elämän ristiriidat tuolla tavalla, lähteä täältä oman käden kautta! Heillä oli yhetisiä lapsia! Miksi se ei edes niitä ajatellut!

Hanne on eniten isänsä tyttö. Metsästäminen on sekä isän että tyttären lempiharrastus, ja Hannesta onkin tulossa kova metsästäjä. Syyskaadoissa hän kaataa koko metsästysporukan suurimman hirven, seitsemäntoistapiikkisen. Koulua hän käy Kuopiossa, ja kotona tyttö piipahtaa vain viikonloppuisin - ja joskus sekin tuntuu olevan liikaa. 

Syksyn aikana isästä tulee yhä vain vaitonaisempi ja aggressiivisempi. Hanne ja äiti eivät voi kuin katsoa vierestä, kun isän elämä tuntuu vierivän alamäkeä hurjaa vauhtia.

Ja sitten isä katoaa. Häipyy tuhka tuuleen. Alkutalven kovat pakkaset enteilevät pahaa, pahempaa. Ja kun pahin skenaario toteutuu, ei Hanne tiedä enää mitä pitäisi tehdä.

Talven tuiskut


Vuosi kannattaa aina aloittaa puhtaasti nuortenrealismilla! Anteeksi kaikki te, jotka odotitte minulta Christian Rönnbackaa, se tökkii nyt jotenkin.... Ei kirjassa ole mitään vikaa vaan lukijassa. Joskus sitä tietää itsestään, että tuota kirjaa ei nyt kannata pakolla lukea. Enkä minä lue.

Sen sijaan otin luettavaksi jotain hieman... ööö... noh, en kyllä kevyempää mutta jotain, mikä menee helpommin minulla läpi. Marja-Leena Lempinen, eräs nuorisorealismin tuntemattomista suuruuksista, kirjoitti 2000-luvun alussa parikin vähän vakavampaa, painavampaa nuortenromaania. Ensin tuli tämä Mustaa lunta ja sen jälkeen, kahta vuotta myöhemmin, Punainen lumme, joka kertoo hyväksikäytön ahdistavasta maailmasta.

Mustaa lunta on itsenäinen jatko-osa vuonna 2004 ilmestyneelle Jääympyrälle, jonka muistan lukeneeni joskus kauan sitten... Samat hahmot pyörivät siis Mustassa lumessakin, mutta päähenkilö on eri. Nyt katsotaan maailmaa 17-vuotiaan Hannen silmin, joka Jääympyrässä oli se rajua teini-ikää poteva tyttö, joka karkasi kotoaan.

Kirjasta


Mustaa lunta on kirja, jonka ostin omakseni jo parisen vuotta sitten. Olen lukenut sen siis jo ainakin kolmesti, joten kirjan ensihohto on silmissäni jo karissut. Mutta pirun hyvää nuorisorealismia se on. Kirjassa käsiteltävät aiheet - itsemurha, läheisten suru, rakkaus, opiskelu - ovat suuria, massiivisia aiheita, joiden yhteenliittäminen kunniakkaasti on hankalaa.

Lempisen kirjassa näiden suurien teemojen yhdistäminen on onnistunut suht mallikkaasti. Oikeastaan niin mallikkaasti kuin alle 300 sivuiseen kirjaan pystyy sen tekemään. Hannen opiskelijaelämä ja siellä olevat sosiaaliset suhteet, mm. rakkaussuhteet, tuntuvat joissain kohdin aika pakotetuilta lisiltä. 

Ihan kuin Lempisen mielestä olisi ollut välttämättömyys saada kirjaan rakkautta, jotakin ihmissuhdesotkuja, vielä isäsuhteen lisäksi. Saanen kyseenalaistaa tämän tarpeellisuuden. Mielestäni Hanne-isä-äiti-pikkuveli -akseli olisi ollut aivan riittävä, eikä kirjaan olisi tarvinnut pakottaa rakkaussuhteita. 

Mielestäni mahtava lisä on isän siskon tuominen mukaan. Lempinen on hienosti kirjoittanut perintöriidoista, sisarussuhteiden vaikeudesta ja ylipäätään siitä, mitä kuolema ja suru tekevät ihmiselle. Lempinen on taitava kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita, hän saa dialogiin viritettyä sellaista voimaa ja kipinää, että lukija kyllä tajuaa asioiden todellisen laidan.

Kirjassa ehkä parasta ovatkin ne kohtaukset, joissa puhutaan tunteista ja surusta, suuresta kaipuusta, joka vuorottelee Hannenkin päässä ikävästä vihan kautta katumukseen. Mitä kuoleminen on? Miten suuresta surusta voi päästä yli? Miten voi antaa anteeksi jollekin, joka on lähtenyt täältä omasta päätöksestään?

Lopuksi


Mustaa lunta on yksinkertaisuudessaan oikein mainiota nuorisorealismia. Rankkaa aihetta on osattu käsitellä hyvin muttei kuitenkaan silkkihansikkain. Ehkä lievää hapuilua Lempisellä on ollut siinä, mitä hän on halunnut sanoa. Mihin hän on halunnut kirjassaan keskittyä? Kiva oli pitkästä aikaa lukea jotain, mikä oikeasti kosketti.