maanantai 19. tammikuuta 2015

Luin: Älä usko, älä toivo, älä rakasta

Johanna Nilsson: Älä usko, älä toivo, älä rakasta (Hon går genom tavlan, ut ur bilden, 1996)

Suomentaja: Katriina Kauppila

Otava, 1999




"Menkkahirviö, menkkahirviö. Idiootti! Tyhmä!"

Vielä kymmenvuotiaana Hanna elelee rauhassa perheensä ja parhaiden ystäviensä kanssa. Nuoren koululaisen päivät täyttyvät naurusta, ystävistä, salaisuuksista, kikattelusta, luokan pojille nauramisesta... Erään kesän jälkeen jokin muuttuu. Hannasta tulee näkymätön kaikille. Entisillä ystäville, luokkatovereille ja puolitutuille. Hymyt vaihtuvat irvailuiksi, merkitseviksi katseiksi. Ilkeiksi kommenteiksi opettajan selän takana.

Jostakin se alkaa ja johonkin se loppuu - mutta seuraamukset kasautuvat ja purkautuvat rajuna oirehteluna vasta vuosia myöhemmin. Jossakin kohtaa tulee piste, jonka jälkeen Hanna ei usko tulevaisuuteen, ei toivo parempaa eikä osaa rakastaa ketään - varsinkaan itseään.

Och hon var så ensam


Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Älä usko, älä toivo, älä rakasta... Todella kauniisti suomennettu nimi. Se kiinnittää huomioni ihan ensimmäisenä. Oikein iskevä, ytimekäs vaikka onkin aika pitkä. Kertoo asiansa heti, ei jätä valinnanvaraa. Uskokaa pois, tätä kirjan nimeä olen hokenut vuosien mittaan monesti. Tämän postauksen kuvituskuvana toimii lukion 1. luokan kuvisvihkon kansikuva, johon kirjoitin ainakin puolensataa kertaa tuon kyseisen fraasin.

Se on ankaruudessaan totta. Totuudenmukaisuudessaan liian ankara.

Joka tapauksessa kaunis aloitus Johanna Nilssonin esikoiselle.

Hannan tarina on valitettavan tuttu suomalaisillekin kouluyhteisöille. Kiusaamisen jäljet eivät lähde ihan heti, jos koskaan, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Se ei silti tarkoita, että kiusaamiseen ei pitäisi puuttua tai ottaa vakavasti. Valitettavaa edelleen on, että suomalaisessa yhteiskunnassa puhutaan paljon mutta toteutetaan vain vähän.

Miten muuten voi olla mahdollista, että entistä poikaystävääni kiusattiin koko peruskouluajan niin, ettei hän lopulta kyennyt erottamaan totuutta ja valhetta, oikeaa ja ilkeitä sanoja? Niin, etten minä häntä kyennyt auttamaan vaikka puolitoista vuotta sitä yritin?

Miten voi olla mahdollista, että oppilaiden lisäksi myös opettajia kiusataan, niiden ulkonäkö on yleistä riistaa ja kaikki ilkeät kommentit pitäisi kuitata "antaa lapsien kasvaa vapaasti" -puheilla? Suomalaisia lapsia kohdellaan hirveän pehmeästi, moni saattaa saada lievää pahoinpitelyä muistuttavasta teosta varoituksen ja käskyn pyytää anteeksi, vaikka oikeasti asiasta pitäisi heti puhua vanhemmille, uhrin vanhemmilla ja vaikka sitten sossuille, jos tuntuu siltä.

Nykymenolla sama juttu jatkuu seuraavana päivänä pahempana, koska "sä kantelit opelle".

Huh, kuulostanpa nyt kiihkomieliseltä. Olen vain liian kyllästynyt kaikkeen tuollaiseen.

En minä tiedä, mitä kiusaamiselle pitäisi tehdä. Eräs hyvä juttu olisi ainakin asioista ääneen puhuminen, yhäkin liian moni esim. HLBTI-nuori kokee kiusaamista jollakin tavalla. Jos nuorille, tai oikeastaan varhaisteini-ikäisille, kerrottaisiin asiallista tietoa esim. maahanmuuttajista ja muista vähän erilaisista ihmisistä, olen varma, että kiusaaminen näillä saroilla putoaisi.

Tack, Miska, nu kan du gå rakt på sak


Joo, itse asiaan! Siis, Nilssonin kirja on jo vuosia aiheuttanut minulle väristyksiä tuolla sisällä. Nilssonin ei tarvitse olla edes huippuhyvä kirjailija, mitä hän ei ainakaan vielä esikoisessaan ole (kukapa olisikaan!), mutta aihevalinnallaan hän pystyy korjaamaan suurimman osan hapuilusta.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: nykyisyydessä ja menneisyydessä. Nuoruudessa ja vähän vanhemmassa ajassa. Välillä kirjan lukeminen hankaloituu, kun nykyisyys ja menneisyys, kursiivi ja ei-kursiivi, menevät sekaisin. Itse olen tottunut kursiivilla merkkaamaan takaumaa, kun taas tässä kirjassa se merkitsee nykyaikaa. Ei paha ratkaisu, aluksi vain hämmentävä.

Joissakin kirjan kohdissa meinataan lipsua melodramaattiseen suuntaan, mutta onneksi Nilsson osaa korjata otettaan ja kirjoittaa suurimmalti osalti siten kuin tätä varsin arkaa vaikkakin jo nykykirjallisuudessa yleistä aihetta pitää käsitellä: vältellen yleisempiä kliseitä, koskettaen. Kiusaaminenhan on aika yleinen nuortenkirjallisuuden teema ja siksi siitä on vaikeaa enää repäistä mitään uutta - vaikka se olisikin tärkeä teema.

Till slut


Vaikka kirjan aihe onkin rankka ja haastava, suoriutuu Nilsson siitä mallikkaasti. Onneksi kirjasta tihkuu myös toivoa ja sitä uskoa parempaan tulevaisuuteen. Tämä ei ole tarina joka loppuisi huonosti, sen voin jo paljastaa. Se on sitten eri asia, onko loppu kaikkien mielestä onnellinenkaan...

Ja kyllähän minä kirjasta pidän varsin paljon. Se oli joskus neljä vuotta sitten itselleni yllättävänkin tärkeä kirja, vaikka itseäni ei - onneksi - olekaan liiemmin kiusattu. Hannan tunteet, epätoivo, suru, masennus, olivat silloin itselleni tuttuja. Kirjaa voisi kutsua tietyllä tapaa ahdistavaksi ja painostavaksi, joten kaikkein herkimmille se ei sovi. Mutta jos haluaa tutustua vakavampaan nuortenrealismiin, kannattaa toki Nilssoniinkin tutustua.

(Ja pääsinpäs väläyttelemään ruotsin taitojani alaotsikoissa!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti