lauantai 28. helmikuuta 2015

Fifty Shades of Rainbow

"Ootko sä poika vai tyttö?"
"Mä oon poika. Mutta oon biologisesti tyttö - vielä."
"Ookoo. Sori mut mä etin poikia."
"Niin mut..."
Tämä keskustelu on varsin tuttu minun ja homo/bimiesten kesken. Sateenkaarikulttuurin sisäisistä ristiriidoista puhutaan harvoin - ei mekään niitä hirveästi haluta kailotella, koska meidän pitäisi pysyä yhtenäisenä, meidän pitäisi olla kuin yhtä perhettä

Paskat me mitään ollaan.

Sisäisiä ristiriitoja on sekä transpiireissä, homopiireissä, lesbopiireissä yms, mutta myös ihan yleisesti koko sateenkaariväestön keskuudessa. Vahvat mielipiteet kohtaavat, eri sukupolvet kohtaavat... Aina tuloksena ei ole hyvää.

Sateenkaaripiirit - ei aina kuin yhtä perhettä


Eräs transmies sen taisi vastikään sanoakin: sateenkaaripiireissä arvojärjestys menee lyhenteen hlbti mukaan. Hierarkia se on meilläkin, ja homot ovat selvästi ottaneet kuninkaan paikan. Esim. intersukupuoliset saattavat kokea kovaakin kohtelua homojen ja lesbojen puolelta.

Ja olenhan minä itsekin huomannut tämän saman, viitaten tuohon dialogiin jolla aloitin tämän postaukseni.

Eli toisin sanoen: Sateenkaaripiirit ovat varsin ristiriitaiset. Toisaalta ne suvaitsevat paljon, toisaalta ne saattavat kääntyä tiettyjä ryhmiä vastaan.

Suomalainen homokulttuuri on - yhtään sen enempää yleistämättä kuin yleistää nyt voi - yllättävän pinnallinen ja seksuaalisväritteinen. Ymmärrettävää toki on, että historiasta johtuen (homo)miesten on helpompi puhua seksistä kuin perheen perustamisesta tai läheisyydenkaipuusta. Usein varsinkin nuoret haluavat hieman kokeilla eri miehiä ja tilanteita, hankkia kokemusta seksistä. (köhköh, niin kuin allekirjoittanut juuri tällä hetkellä tekee)

Mutta juuri nuorten homomiesten on hirvittävän vaikea olla tuntematta alemmuuskompleksia tai ulkonäköpaineita. Niitä syötetään heille koko ajan: netti pursuaa lihaksikkaita, sliipattuja homomiehiä, jotka edustavat ällöttävyyteen asti länsimaalaisen miehen ihannekuvaa. Tämä kulttuuri on tullut, totta kai, Ruotsista, jossa homokulttuuri on paljon näkyvämpää, värikkäämpää, uskaliaampaa - ja joskus myös pinnallisempaa.

Eikä unohdeta penistä, voi ei... Netistä löytyy miljoonia ja taas miljoonia kuvia alaosattomista, sheivatuista miehistä, jotka ilmoittavat mitoikseen "jotain vähän päälle 20 cm". 

Mitä se kertoo nuorille miehille, jotka haluavat hyväksyntää, haluavat läheisyyttä, kokemuksia? Se kertoo valitettavan totuuden: homokulttuurissa edelleen isompi on halutumpi. Homokulttuurissa seksi myy eikä taksi tuo aina takaisin.


Pohdi, kyseenalaista - toimi


Puhuin tästä erään bimiehen kanssa. Hän sanoi ihan pokkana, että: "Mitä isompi, sen kiihottavampi. Se on esteettisestikin kauniimpi."

Täh? Esteettisesti kauniimpi?

Okei, makuja on toki monia, mutta minua huolettaa se uusi, kasvava homosukupolvi, jolla olisi vihdoinkin mahdollisuus olla oma itsensä. Ja heti he törmäävät kauheaan todellisuuteen: harvalla 17-vuotiaalla on ylilihaksikas kroppa ja 20 senttimetriä jalkojensa välissä. Se on utopiaa, harvojen herkkua.

Todellisuudessa perisuomalainen homomies on suht karvainen (en nyt puhu karhuista!), suht normaali kropaltaan, ja hänellä on suht tavallisen pituinen penis.


Usko itseesi!


Kohtasin netin mielenkiintoisessa maailmassa nuoren pojan, hyvin aran ja ujon, sellaisen nuoren homomiehen, jonka tahtoisin vain sulkea syliini. Hän oli onneton, koska oli kohdannut saman, julman todellisuuden kuin minäkin: hänestä tuntui, ettei hän ollut riittävä. Hänellä ei ollut lihaksia eikä rehvakasta asennetta, hän ei halunnut seksiä vaan aidon, kestävän parisuhteen - sen, mikä loppupeleissä on homomiestenkin unelmana.

Tämä nuori homo ei uskonut mahdollisuuksiinsa, vaikka hän kaiken perusteella olisi ollut täydellinen poikaystävä jollekulle kivalle miehelle. Hän uskoi olevansa tuomittu elämään koko elämänsä yksin - vain koska ei mielestään omannut riittävää kehoa tai riittävän seksististä ajattelua.

Surullista, eikö?


Mielestäni seuraavien vuosien tavoitteena pitäisikin olla, että tämä kasvava, uusi hlbti-sukupolvi oppisi kyseenalaistamaan myös sateenkaaripiireissä liikkuvia stereotypioita; ei siis pelkkiä enemmistön väärinkäsityksiä vaan myös sisäpiiriin jähmettyneitä, vanhoja ajattelumalleja. Homona voi olla, vaikka housujen sisällä heiluisikin alle 17 senttinen - tai vaikka ei olisi penistä lainkaan.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Hiihtolomaterveiset!



Älkää nyt huoliko, tällä kertaa en ole lähdössä lomailemaan etelän paahtavan auringon alle - vietän hiihtolomani ihan koti-Suomessa lukien ja kirjoittaen! Tämän viikon aikana olisi tarkoitus lukea ainakin nämä kirjat:


1. Kavereita nolla - lasten ja nuorten yksinäisyys, Niina Junttila

2. Älä tähti putoa, Marja-Liisa Heino

ja voisin yrittää aloittaa myös tiiliskivimäistä, yli 500 sivun trilleri-dekkaria:

3. Pimeään jäänyt, Stefan Ahnhem

Loman aikana minun pitäisi tehdä myös kaikki tämä:

1. kesätyöhakemusten kirjoittelu

2. kirjoituskurssin toinen vaihe

3. omien novellien muokkailu (taas)

4. yhteydenottoja kustantamoihin

Tässä kuitenkin upeita, kauniita talvisia maisemia Suomesta! Kyllä Suomi on pirun kaunis maa. Hyvää talvenjatkoa kaikille! Osa postauksen kuvista on omia kuviani, osa erään rakkaan ystäväni ottamia. Jumalaisia kuvia!

Melkein teki mieli hypätä suksille ja lähteä hiihtämään
- vaikka olen aina inhonnut koko puuhaa.


Koulultamme aukeaa todella hienot maisemat
suoraan järvelle.




Ja samaa maisemaa myös tässä, 
hieman kylmempänä talvipäivänä.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Luin: Paha puuska. Kirsti Kuronen

Ekan sivun eka rivi,
se, missä puhutaan junankuljettajasta,
 ja silmistä, jotka tuijottaa suoraan kuolemaan.

Kyynelkanavieni mieletön synkkyys
purkautuu kosteana vyörynä poskilleni.

Joko olen tullut liian herkäksi
tai kirja oli oikeasti yltiömäisen koskettava.

Syytän ehkä kumpaakin,
minä höntti,

joskus vain pieni sana voi koskettaa,
ja joskus tuntuu, ettei mikään maailmassa aiheuta väristyksiä.

Turhaa. Niin turhaa.

Nuoren ihmisen kuolema,
se, mikä järkyttää, satuttaa ja shokeeraa,
puoluepomon pojan äkillinen poismeno

(otan syvästi osaa)

tai elämäänsä kyllästyneen nuoren 
epätoivoinen teko
syksyisessä maastossa.

Turhaa. Niin turhaa.

Kirjana herkkä, varovainen, uskollinen aiheelleensa.
Proosarunomaisuudessaan ihanan runollinen,
syntisen pitkiä virkkeitä
ja
upeita kielikuvia ammennettavaksi
kenelle tahansa, joka tahtoo olla
kuin oikea kirjailija.

Mutta...
Joskus voisi räväyttää.
Keksiä jokin uusi näkökulma,
jokin muu
kuin kuolleen keskustelut siskonsa kanssa.
Ja isän ja äidin asumusero.

Ei silti.

Mikäpä minä olen sanomaan.

Kyyneleet kertoivat kyllä jo kaiken.

Nuorilla on paha olla,
kouluissaan, rooleissaan, paineissaan,
harrastuksissaan,
iltamyöhällä kaverin luona
ja jutellessa äidin kanssa aamupalapöydässä.


Ja pahan puuskan aikana
se sysimusta pimeys
saattaa johtaa loputtomaan kuiluun.


Kirjasta vähän tarkemmin on kirjoittanut mm. Kirsin kirjanurkka

tiistai 17. helmikuuta 2015

Luin: Spefi-novellit hämmentävät ja yllättävätkin

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Teos, 2010

Novelleja


Välikommentti: Johan se talviflunssa minuunkin iski... Kiva yhtä aikaa yrittää selviytyä koeviikosta, valmistautua hiihtolomaan ja yskiä keuhkot pihalle...

Tiina Raevaaran vuonna 2010 ilmestynyt novellikoelma on saanut sen verran paljon positiivista kommenttia mm. somessa ja eri kirjablogeissa, että olihan minunkin siihen tartuttava. En ehkä ole kaikkein parhain kommentoimaan juuri Raevaaran novelleja, sillä hänen tyylinsä lähestyy Leena Krohnin ja Johanna Sinisalon tyylejä... Hieman fantasiameininkiä, surrealistista realismia; joka tapauksessa spefi-kirjallisuutta, mikä ei itselleni ole hirveän tuttua.

Mutta novellit sen sijaan ovat niin tuttuja itselleni, että eiköhän aloiteta:

Spefissä kuljen kohti hämärää


En tunne sinua vierelläni on jo pelkkänä kirjan nimenä lähellä esim. Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaa, vaikkei näillä sen kummemmin yhteistä olekaan, paitsi tyyli ja teemat. Olen joskus aiemminkin (muistaakseni?) puhunut siitä, kuinka rakastan yli kaiken tällaisia pitkiä, runollisia tai runoista tulevia kirjan nimiä. Jotenkin suomen kielen kauneus oikein korostuu näissä yli neljän sanan mittaisissa nimissä.

Jo ensimmäinen novelli haastoi omat, realismiin turtuneet aivoni: Kuolemansairas mies makaa lintujen sairaalassa, ja hoitajina toimivat korpit, varikset ja muut lintukunnan edustajat. Samaan aikaan huoneessa elelee haavoittunut kuikka, johon mies luo tietynlaisen syvän ystävyyden. Novelli on eräs kokoelman kauneimmista, sellainen, joka yleensä jätetään kokoelmissa viimeiseksi herkkupalaksi.

Toimi se näin alkupalanakin, pakko myöntää, vaikka aluksi aivoni eivät suostuneet ottamaan novellia vastaan. Ne eivät oikein tienneet, pitäisikö novellista etsiä syvempiä tarkoituksia, analysoida sitä tarkemmin ja selittää järjelle... Hm...

Maata näkyvissä?


Novelleista jäi vähän hämmentynyt maku suuhun... En tiedä, kivoja ne olivat, tosi hienosti kirjoitettuja, ei siinä mitään. Pari jouduin skippaamaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat liian outoja, liian sekavia minun makuuni. 

Raevaaran kirjoitustyyli sopii kyllä itselleni kuin nakutettu, sen huomasin jo lukiessani naisen vuonna 2014 ilmestynyttä kirjaa Laukaisu, joka iski minuun hyvin vahvasti. Nimenomaan En tunne sinua vierelläni -kokoelman ensimmäinen novelli jäi mieleeni kauniina, vivahteikkaana novellina, vaikka siinä ei edes käytetty montaa sanaa kuvaamaan tiettyä tunnetta tai tunnelmaa.

Valitettavasti spefi-novellit eivät iskeneet sen kummemmin itseeni. Se ei siis johdu Raevaarasta vaan ihan omista mieltymyksistäni: olen realismin lukija, joka aina silloin tällöin hypähtää sivupoluille ihan vaan oppiakseen kirjoittamaan ja lukemaan monipuolisesti. Ihan vaan koska voi. Ihan vaan huomatakseen, että totuus on useinkin tarua ihmeellisempää.


Lopuksi


Kaiken kaikkiaan novellikokoelma on täynnä maistuvia ja kauniisti kirjoitettuja novelleja, jotka kaikki ovat hieman pidempiä kuin novellit yleensä; siitä syystä myös itse kirja on aika pitkähkö novellikokoelmaksi. Tiina Raevaara ei petä lukijaansa, jos tykkää hieman irrationaalisista novelleista. Luin oikein mielelläni koko kirjan.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Transihmisten oikeuksia poljetaan - monelta taholta


Eräs transhenkilö oli tässä hiljattain koulutuspäivässä, joka oli tarkoitettu koulu- ja opiskeluterveydenhuollon henkilöstölle. Päivän teemana oli seksuaaliterveys, ja yhtenä puhujista oli TAYSin EVA-yksikön professori, ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala-Heino.

Selvennyksen vuoksi kerrottakoon, että EVA-yksikkö Tampereella hoitaa suuren osan alle 18-vuotiaiden transihmisten tutkimuksista, ja Kaltiala-Heino toimii ko. yksikön ylilääkärinä eli lääkärinä, joka päättää viime kädessä, kuka on "tarpeeksi mies" tai "tarpeeksi nainen", että hänelle voidaan myöntää transsukupuolisuusdiagnoosi --> hoidot.

Puheen jälkeen transpiireissä kuohusi. Kaltiala-Heino oli puhunut asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa ja jotka olivat peräti pöyristyttäviä. Aluksikin hän oli koko ajan transihmisistä puhuessaan käyttänyt termejä "häiriö" ja "poikkeavuus". Sen lisäksi hän puhui samassa yhteydessä kauneuskirurgiasta ja transhoidoista ja vertasi niitä toisiinsa.

Vielä näiden kahden jutun lisäksi hän totesi, transhenkilön puheita lainaten: 
Myöskään lasta ei tulisi [Kaltiala-Heinon mukaanlaittaa kouluun niissä vastakkaisen sukupuolen vaatteissa, joissa lapsi haluaa mennä, koska sitten lapsi ei voi enää palata takaisin vaikka haluaisi. 
Myöskään Suomessa vanhemmat eivät suhtaudu vihamielisesti transnuoriin, vaikka moni kirjallisuus antaa sellaista kuvaa.  


Mitäs me ammattilaiset tässä suorassa lähetyksessä...


On äärimmäisen loukkaavaa, että tällainen korkeasti koulutettu professori voi ilman kenenkään vastaansanomista sanoa tuollaisia asioita ihmisille, joiden tehtävän olisi huolehtia transnuorten hyvinvoinnista - opettajille ja terkkareille, joiden pitäisi osata kohdella meitä oikein. Joiden pitäisi tietää, että transsukupuolisen nuoren vanhemmat useinkin ovat, eivät vain vihamielisiä, vaan painostavia ja äärimmäisen kielteisiä. 

Joiden pitäisi vähintäänkin tietää se, että jokaisen nuoren kuuluu saada olla koulussaan juuri sellainen kuin on - myös vaatetuksensa puolesta. Voin koko transyhteisön puolesta kommentoida asiaa ja sanoa, että jos nuori saa olla oma itsensä, hän kokee elämänsä vähemmän ahdistavaksi ja hänellä todetaan myös vähemmän itsetuhoisuutta.

Mikään ei ole niin äärimmäisen vihastuttavaa ja kurjaa kuin nähdä ihminen, joka päättää toisten ihmisten - nuorten - tulevaisuudesta ilman pienintäkään tajuta siitä, mitä on olla transihminen. Mitä on olla, kun saat koko ajan lokaa niskaan ja ainut ihminen, jolle voit puhua, olisi juuri tämä kyseinen ylilääkäri.

Pahoinvointia


1. Transihmisyys ei ole häiriö tai poikkeavuus

2. Transihmisen hoidot eivät ole verrattavissa missään yhteydessä kauneuskirurgiaan

3. Vanhemmat ovat usein nuoren pahin vastus

4. Älkääkä ikinä, ikinä sanoko nuorelle, ettei hän voi mennä "vastakkaisen sukupuolen" (siis oman sukupuolensa, jos hän kokee näin) vaatteissa kouluun/harrastuksiin/mihin tahansa. Hän voi. Hän saa.

Tällaisia äärimmäisen loukkaavia puheita olemme joutuneet kuulemaan aiemminkin. Eräs ystäväni on muunsukupuolinen ihminen, ihminen joka ei ole nainen eikä mies. Hän kävi transtutkimuksissa ja tapasi erään toisen ylilääkärin. Ylilääkäri oli todennut ykskantaan, että "muunsukupuolisia ei ole olemassakaan".

Tultuaan takaisin tapaamisesta, järkyttyneenä ja vihaisena, ystäväni totesi minulle: "Sillä hetkellä muutuin satuhahmoksi. Minusta tuli näkymätön."


Lain pitäisi suojata - ei eriarvoistaa


Eikä unohdeta tietenkään sitä, että nykyinen Suomen translaki, laki koskien hoitoja yms, on saanut kärkästä noottia mm. YK:lta. YK:n mielestä (ja myös meidän itsemme mielestä) Suomen translaki on eriarvoistava ja se loukkaa ihmisoikeuksia. Asiat eivät voi olla hyvin jos itse YK on näin sanonut. 

Valitettavasti hallituksen nykyinen kokoonpano totesi tässä ihan vastikään, ettei translakia muuteta vielä tämän hallituskauden aikana. Tämä oli suuri pettymys meille kaikille.


Lisää tietoa translaista ja sen muuttamishaluista löytyy Lahden Setan blogista ja Ranneliikkeen sivuilta:



Vieläkö todella ihmettelette, miksi transnuorten tila on erittäin heikko maassamme? Että lähes jokainen on ajatellut tappavansa itsensä? 

Haluan vielä todeta, ettei perusteluksi riitä "onhan täällä paremmin kuin Venäjällä". On toki, mutta se ei ole mikään olalle taputuksen paikka - Venäjän nykytilanne on niin surkea, ettei sitä voi ottaa lukuihin mukaan. Se on aivan omaa luokkaansa.

Vielä jossakin vaiheessa kirjoitan postauksen kanssaihmisten väärinkäsityksistä ja ennakkoluuloista meitä kohtaan - niitä riittää. Tämä riitti tältä päivältä.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Luin: Jatkososta väreissä, Pekka Tuomikoski

Pekka Tuomikoski: Jatkosota väreissä

Juttuapaja, 2014


Pieni ja pippurinen kustantamo Juttuapaja pääsi otsikoihin ihan tässä viime vuoden lopulla, kun sekä Iltasanomat että Iltalehti tekivät jutun Pekka Tuomikosken uudesta kirjasta. Tuomikoski on pitkän linjan tietokirjailija ja toimittaja, joka on erikoistunut Suomen lähihistorian kuvailuun. Nyt hän on, yhdessä SA-kuvan kanssa, toimittanut kirjan noh... jatkosodan värikuvista.

Kuulostaako tylsältä? Kuulostaako siltä, että jokaisessa kuvassa on vain tykin piippuja ja huonosti peiteltyjä korsuja? 

Väärin arvattu.

"Suhnat marssii sotaan."


Kapteeni Jorma "Joppe" Karhunen, 1943, joka on myöhemmin tunnettu myös sotakirjailijana


Vielä 40-luvulla värifilmi oli arvokasta tavaraa ja sitä käytettiin hyvin säästeliäästi. Sen takia tuon ajan värikuvat ovatkin usein vain puolikas totuudesta: aina kuvaan ei osunut ihan täysin totuudellinen kuva esimerkiksi sotavankien kohtelusta. Piti vähän kaunistella asioita. 

Siitäkään huolimatta kuvat ei ole jäykkiä poseerauskuvia tai "tässä me olemme metsämiehet voittamassa" -kuvia, vaan photoihin on osunut myös varsin komeita potretteja, hetkiä, nopeita välähdyksiä, muotokuvia - ja toki niitä tykin piippujakin. Kirjaan on kerätty mukavan erilaisia kuvia eri elämänalueilta: rintamalinjojen lisäksi on kirjaan kaivettu esille miesten vapaa-ajan viettoa, viihdettä, talvea ja kesää. Viipurin valtauksen jälkeen kuvaajillakin oli hetki aikaa hengähtää ja zoomailla kuvankaunista Viipuria.

Jatkosota väreissä ei ole pelkästään kuvakirja, vaikka toki se pääasiallisesti sitä onkin. Kirjaan on kirjoitettu tiiviisti (jatko)sodan tärkeimmät etapit: hyökkäysvaihe, asemasota, NL:n suurhyökkäys, Lapin sota. Jos jollakulla on vähän hukassa se, mitä tapahtui ja milloin - noin pääpirteittäin - on kirja senkin takia oiva valinta. 

Hauskat, jopa humoristiset kuvatekstit lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Ne eivät ole pelkkiä "Syväri, se ja se päivä sinä ja sinä vuonna", vaan niissä kerrotaan hieman taustaa ja syvennetään henkilöiden naamoja, joistakin muotokuvista tulee vähän niin kuin profiileja. Tällainen pienimuotoinen profiili on esim. kuva Jorma "Joppe" Karhusesta, jonka jotkut saattavat tuntea hänen sotakirjoistaan. 

"Kattoka poja! Mää ole lentokone."


Kirjasta näkee aika selvästi sen, kuinka saksalaiset vaikuttivat suomalaisten taisteluihin jatkosodassa - ja myöhemmin vähän toisella tavalla Lapin sodasssa. Saksasta tuotiin paljon lentokoneita, kivääreitä ja muita tarvikkeita, eikä vain Saksasta vaan Saksan liittolaisilta; näkyi suomalaisten käsissä joskus myös italialaisiakin tuotteita.

Samalla kuvien kanssa Tuomikoski pääsee muistuttamaan myös muista aiheista: hän kuvaa muutaman lauseen verran mm. lehtolapsien kohtalosta, joita suomalaiset sotilaat siittivät rajan tuolla puolen sodan aikana. Lehtolapsistahan ilmestyi ihan toissa vuonna kokonainen kirja, jos en väärin muista. Aivan, Pauliina Salmisen Miehittäjän morsiamet kertoo sekä rakkaussuhteista, seksisuhteista että myös suomalaisten sotamiesten toteuttamista raiskauksista sota-ajan Itä-Karjalassa. Sellaista vaiettua historiaa se myös...

"Aika velikultia."


Kirja on selkeä ja hyvin taitettu. Loppuen lopuksi se ei kuitenkaan eroa erityisen paljon muista saman alan kuvakirjallisuudesta. Se ei kerro mitään uutta eikä etsi vanhoista tiedoista uusia puolia. Mielestäni se ei olisi tarpeenkaan - sotakuvien tarkoitus ei ole kohauttaa tai kääntää joku uusi puoli lukijalle, ei läheskään aina. 

Harmillisesti joidenkin sivujen musta pohja + valkoinen teksti ei ole hyvä yhdistelmä, kyllä siitä selvää saa, mutta silmät väsyvät helposti semmoisessa lukemisessa. Onneksi tällaiset pikkuseikat peittyvät sen tosiasian alle, että kirjassa olevat kuvat ovat kiehtovia, hyvin valittuja ja kauniita.

Lisää värillisiä ja mustavalkoisia kuvia löytyy SA-kuva-arkistosta sa-kuva.fi