perjantai 20. helmikuuta 2015

Luin: Paha puuska. Kirsti Kuronen

Ekan sivun eka rivi,
se, missä puhutaan junankuljettajasta,
 ja silmistä, jotka tuijottaa suoraan kuolemaan.

Kyynelkanavieni mieletön synkkyys
purkautuu kosteana vyörynä poskilleni.

Joko olen tullut liian herkäksi
tai kirja oli oikeasti yltiömäisen koskettava.

Syytän ehkä kumpaakin,
minä höntti,

joskus vain pieni sana voi koskettaa,
ja joskus tuntuu, ettei mikään maailmassa aiheuta väristyksiä.

Turhaa. Niin turhaa.

Nuoren ihmisen kuolema,
se, mikä järkyttää, satuttaa ja shokeeraa,
puoluepomon pojan äkillinen poismeno

(otan syvästi osaa)

tai elämäänsä kyllästyneen nuoren 
epätoivoinen teko
syksyisessä maastossa.

Turhaa. Niin turhaa.

Kirjana herkkä, varovainen, uskollinen aiheelleensa.
Proosarunomaisuudessaan ihanan runollinen,
syntisen pitkiä virkkeitä
ja
upeita kielikuvia ammennettavaksi
kenelle tahansa, joka tahtoo olla
kuin oikea kirjailija.

Mutta...
Joskus voisi räväyttää.
Keksiä jokin uusi näkökulma,
jokin muu
kuin kuolleen keskustelut siskonsa kanssa.
Ja isän ja äidin asumusero.

Ei silti.

Mikäpä minä olen sanomaan.

Kyyneleet kertoivat kyllä jo kaiken.

Nuorilla on paha olla,
kouluissaan, rooleissaan, paineissaan,
harrastuksissaan,
iltamyöhällä kaverin luona
ja jutellessa äidin kanssa aamupalapöydässä.


Ja pahan puuskan aikana
se sysimusta pimeys
saattaa johtaa loputtomaan kuiluun.


Kirjasta vähän tarkemmin on kirjoittanut mm. Kirsin kirjanurkka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti