maanantai 23. maaliskuuta 2015

Luin: 2 x Marja-Liisa Heino osa 1

Marja-Liisa Heino: Astuit väärään autoon

WSOY, 2013

Luokitus: Ankaran romanisuvun kasvattama rikosylikonstaapeli ja seksuaalirikollisen murha


Alun perin käteeni sattui Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa, joka ilmestyi tänä keväänä. Jo se itsessään vaikutti tutustumisen arvoiselta, kiehtovalta ja itseäni kiinnostavalta. Traaginen juttu sitten olikin, että kaupunkimme pitkäaikaisin kirjakauppa lopetti toimintansa ja sieltä, kaiken ihmisvilinän ja hälinän keskeltä, pölyn, vanhojen alekirjojen ja kaikenlaisen säädön alta löysin Heinon aiemman, samaan sarjaan kuuluvan Astuit väärään autoon -romaanin.

Kummatkin romaanit sukeltavat, hyvän dekkarin tavoin, ihmismielen pimeään puoleen. Ihmisiä on aina kiehtonut raiskaajien, murhaajien ja muiden pahantekijöiden mielenmaisema, lapsuus, nuoruus, piilotetut luurangot kaapissa. Lööppijulkisuus on vienyt pohjaa hyviltä, hyytäviltä dekkaritarinoilta, sillä ihmisten silmissä vilistää päivästä toiseen tarinoita yhä kamalimmista teoista, joita ihmiset toisilleen tekevät. 

Mutta se ei vähennä sitä ihmisten inhimillistä halua lukea hyvää, kunnollista dekkarikirjallisuutta. 


En astunut väärään autoon


Astuit väärään autoon – aloitetaan nyt siitä, kun se kerran aloittaa kirjasarjan – kiehtoo varmasti suomalaisten synkkiä mieliä. 

Seksuaalirikollinen Otto-Petteri Saarinen löydetään murhattuna. Dominoiva mies, jonka viha ja katkeruus elämää kohtaan, halu ottaa kaikki omaan haltuunsa, temperamenttisuus ja äkkipikaisuus ovat kaikki jääneet Saarisen itsensä mukaan vankilan tiiliseiniin. Jonka vankilaa edeltävää ja vankilan jälkeistä, lyhyeksi jäävää elämää kerrataan lukijalle mukavin pikkutakaumin. Tässä tulee ensimmäinen Heinon hyvistä ominaisuuksista: hän kirjoittaa Saariselle elämän, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Joka maistuu oikealta elämältä. Hän juottaa janoisia lukijoita, jotka haluavat tietää, miten Saarinen päätyi tähän, mitä hänelle on tapahtunut. 

Itse asiassa Heino olisi voinut kirjoittaa koko kirjan vain Saarisen aiemmasta elämästä. Tai noh, ainakin hän olisi voinut vielä vähän valottaa tämän menneisyyttä. Vielä vähän, tosin sitten koko kirjan teema olisi hävinnyt taivaan tuuliin. Itse dekkari olisi jäänyt kertomatta, tai ainakin se olisi pitänyt pikakelata.

Saarinen elää, hengittää ja on poissa poliisin päiväjärjestyksestä, kunnes kalikka kalahtaa. Kerrankin poliisilla on jopa runsaudenpulaa epäillyistä. Vanhoja heiloja, niiden uusia miesystäviä, vihaisia uhreja, jotka saivat kärsiä Saarisen teoista eniten. Kuka ehti ensin?


Mitäpä tästä nyt sanomaan?


Suomalaisia nykydekkareita on pirun vaikea arvioida, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat tosi hyviä lähestulkoon jokainen. Miten Suomessa onkaan näin paljon hyviä kirjailijoita, kiehtovia dekkaristeja, murhatätejä ja -setiä? Bloggaaminenhan käy vallan tylsäksi! 

No ei oikeasti: on tosi hienoa, että Suomesta löytyy useampia hyviä kirjailijoita. Dekkaristit tietävät, mikä vetoaa lukijoihin: persoonalliset juonet ja vähintään yhtä persoonalliset, ei liian itsesäälissä ja masennuksen kourissa rypevät päähenkilöpoliisit.

Myös Marja-Liisa Heinon dekkarisarjassa on päähenkilö, Karli Eerola, mutta siitä puhun myöhemmässä postauksessa lisää. Sanotaan tässä vaiheessa vain, että vielä kirjasarjan ykkösosassa Karli jää vähän etäiseksi, vaikkakin hänen perhe-elämäänsä romaniyhteisössä valoitetaan hyvin. Kirjaan yritetään jopa vähän väkinäisesti tunkea poliisille omiakin ongelmia, kuten nykydekkareihin usein kuuluu. 

Tätä dekkareiden karkeaa, raakaa, jopa inhorealistista poliisikuvaa on sekä kritisoitu että kiitelty. Minusta se noh... joskus lisäävät, joskus vähentävät kirjan luettavuutta. Harmillisesti kirjaan ujutetut ajatukset Eerolan perhetaustasta jäävät Saarisen ajatusten taustalle, ja ehkä hyvä niinkin. Jo takakannessakin lukee, että kirja antaa äänen sekä rikoksen uhrille että sen tekijälle.


Lopuksi


Marja-Liisa Heino iskee dekkarin ystäviin lujaa. Hän ei keksi mitään erityisen uutta mutta osaa kierrättää vanhaa asiaa niin, että siitä tulee tuoreen tuntuista ja nautittavaa.

Katsellaan, miten tuo Karli Eerola -dekkarisarjan toinen osa minuun uppoaa.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Luin: Pimeän pelko, Taru Väyrynen

Taru Väyrynen: Pimeän pelko

Tammi, 1991

Luokitus: Aikuisillekin sopivaa nuorisorealismia karuimmillaan


Erilainen.

Sopii myös aikuisille.

Itkettävä.

Koukuttava.

Taru Väyrysen Pimeän pelko ei ole tavallinen kirja itsemurhasta: se ei kuvaakaan sitä, miksi itsemurha tehtiin ja miten siitä selviävät vanhemmat, ystävät ja sukulaiset (niin kuin edellinen lukemani kirja, Paha puuska, kertoi), vaan se on aivan toisenlainen tarina.

Se kertoo siitä, minkälaisen ketjureaktion jokin pieni tapahtuma, tuskin maailmaa edes kovin kummoisesti järisyttävä asia, saa aikaan.

Juonesta


Nuorisokodin Pyry tekee itsemurhan. Pyry on herkkä, nuori poika, jonka sisällä on kasvanut sellainen tunne ja oletus itsestä kuin transvestisuus: hänen on pakko päästä pukeutumaan joskus naiseksi, mutta yhteiskunta on häntä vastaan.

Sivuhuomio: Transvestisuutta ei sen koommin käsitellä koko kirjassa, mikä oli mielestäni vain hyvä juttu; siitä ei tehty skandaalia eikä se ollut Väyryselle sellainen asia, mistä olisi pitänyt revitellä. Hienoa toimintaa jo tuohon aikaan!

Nuorisokodissa vallitsee jo muutenkin hauras ilmapiiri: hoitajien ja nuorten välit ovat tulehtuneet, eikä asiaa ainakaan auta hoitajien keskuudessa piilevä, salakavalasti jäytävä kateellisuus toisia kohtaan. 

Itsemurhan jälkeen kaikki särkyy. Nuorisokodin hoitajat alkavat vetää omaa peliään niin lujaa, että kaikki passitetaan yhteiselle terapiaviikonlopulle. 

Ja tästä se tarina vasta alkaa.

Huikeaa tarinankerrontaa


Taru Väyrynen ei ole kovin tunnettu suomalainen kirjailija eikä Pimeän pelko ole kovin tunnettu romaani. Harmi. Tätä kyllä kelpaisi laajemmallekin huudella.

Silloin ekalla kerralla, kun luin kirjan joskus hmm... neljä vuotta sitten, Pyryn paljastuminen transvestiitiksi tuli todella yllättäen. Sitä ei pohjusteta mitenkään ja sitten pam, se olikin silmien edessä. Jo pelkästään Pyryn itsemurhasta olisi saanut kokonaisen romaanin, mutta ei,Väyrynen ei halunnut lähteä sille tielle. 

Hän halusi tehdä jotain toisenlaista.

Ja onnistui siinä oikein mainiosti, jopa tosi hyvin. Harvoin olen lukenut näin koukuttavaa, erilaista ja toisaalta myös outoa kirjaa itsemurhasta. Koska eihän tässä käsitellä itsemurhaa lähes yhtään! Pääpaino on todella hienosti kuvatuissa ihmissuhteissa, nuorisokodin ohjaajien tulehtuneissä väleissä.

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Siis tosi paljon. Joidenkin mielestä ehkä jopa liian paljon, vaikka se ei minua haitannutkaan. Väyrysellä on todella upea tapa kuvata ihmisten välisiä, usein sanomattomia sopimuksia ja normeja, niiden rikkomisia ja siitä seuraavia sanktioita - jotka kaikki toteutuvat sanattomasti, totta kai, kirjoittamattomien sääntöjen mukaan.

Ja voi kuinka julmia ihmiset, aikuiset sellaiset, osaavat ollakaan toisilleen!

Pimeän pelko on lukiteltu aikuisten romaaniksi (ainakin meidän kirjastossa, jonka poistomyynnistä kirjan nappasin), mutta kirjoitustyyli ja tietyt muutkin seikat kaatavat sen kyllä minun silmissäni nuortenromaaniksi - jos näille kahdelle halutaan edes rajoja asettaa. En haluaisi vetää tarkkaa rajaa nuortenkirjallisuuden ja ns. aikuisten kirjallisuuden välille.

Lopuksi


Viime aikoina olen lukenut aika rankkaa kirjallisuutta, ja Pimeän pelko oli siihen hyvää jatketta - vaikkei se nyt varsinaisesti sitä itsemurhaa käsittelekään. Taru Väyrysen hyvin alkanut kirjailijanura ei lähtenyt lentoon 90-luvulla, mikä on mielestäni enemmän kuin surullista: Pimeän pelko on kokonainen, ehjä ja hieno romaani, joka käsittelee nuoriso-ohjaajien rankkaa työtä kauniisti mutta raa´asti. Yhteistyön voima on suurin.