maanantai 23. maaliskuuta 2015

Luin: 2 x Marja-Liisa Heino osa 1

Marja-Liisa Heino: Astuit väärään autoon

WSOY, 2013

Luokitus: Ankaran romanisuvun kasvattama rikosylikonstaapeli ja seksuaalirikollisen murha


Alun perin käteeni sattui Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa, joka ilmestyi tänä keväänä. Jo se itsessään vaikutti tutustumisen arvoiselta, kiehtovalta ja itseäni kiinnostavalta. Traaginen juttu sitten olikin, että kaupunkimme pitkäaikaisin kirjakauppa lopetti toimintansa ja sieltä, kaiken ihmisvilinän ja hälinän keskeltä, pölyn, vanhojen alekirjojen ja kaikenlaisen säädön alta löysin Heinon aiemman, samaan sarjaan kuuluvan Astuit väärään autoon -romaanin.

Kummatkin romaanit sukeltavat, hyvän dekkarin tavoin, ihmismielen pimeään puoleen. Ihmisiä on aina kiehtonut raiskaajien, murhaajien ja muiden pahantekijöiden mielenmaisema, lapsuus, nuoruus, piilotetut luurangot kaapissa. Lööppijulkisuus on vienyt pohjaa hyviltä, hyytäviltä dekkaritarinoilta, sillä ihmisten silmissä vilistää päivästä toiseen tarinoita yhä kamalimmista teoista, joita ihmiset toisilleen tekevät. 

Mutta se ei vähennä sitä ihmisten inhimillistä halua lukea hyvää, kunnollista dekkarikirjallisuutta. 


En astunut väärään autoon


Astuit väärään autoon – aloitetaan nyt siitä, kun se kerran aloittaa kirjasarjan – kiehtoo varmasti suomalaisten synkkiä mieliä. 

Seksuaalirikollinen Otto-Petteri Saarinen löydetään murhattuna. Dominoiva mies, jonka viha ja katkeruus elämää kohtaan, halu ottaa kaikki omaan haltuunsa, temperamenttisuus ja äkkipikaisuus ovat kaikki jääneet Saarisen itsensä mukaan vankilan tiiliseiniin. Jonka vankilaa edeltävää ja vankilan jälkeistä, lyhyeksi jäävää elämää kerrataan lukijalle mukavin pikkutakaumin. Tässä tulee ensimmäinen Heinon hyvistä ominaisuuksista: hän kirjoittaa Saariselle elämän, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Joka maistuu oikealta elämältä. Hän juottaa janoisia lukijoita, jotka haluavat tietää, miten Saarinen päätyi tähän, mitä hänelle on tapahtunut. 

Itse asiassa Heino olisi voinut kirjoittaa koko kirjan vain Saarisen aiemmasta elämästä. Tai noh, ainakin hän olisi voinut vielä vähän valottaa tämän menneisyyttä. Vielä vähän, tosin sitten koko kirjan teema olisi hävinnyt taivaan tuuliin. Itse dekkari olisi jäänyt kertomatta, tai ainakin se olisi pitänyt pikakelata.

Saarinen elää, hengittää ja on poissa poliisin päiväjärjestyksestä, kunnes kalikka kalahtaa. Kerrankin poliisilla on jopa runsaudenpulaa epäillyistä. Vanhoja heiloja, niiden uusia miesystäviä, vihaisia uhreja, jotka saivat kärsiä Saarisen teoista eniten. Kuka ehti ensin?


Mitäpä tästä nyt sanomaan?


Suomalaisia nykydekkareita on pirun vaikea arvioida, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat tosi hyviä lähestulkoon jokainen. Miten Suomessa onkaan näin paljon hyviä kirjailijoita, kiehtovia dekkaristeja, murhatätejä ja -setiä? Bloggaaminenhan käy vallan tylsäksi! 

No ei oikeasti: on tosi hienoa, että Suomesta löytyy useampia hyviä kirjailijoita. Dekkaristit tietävät, mikä vetoaa lukijoihin: persoonalliset juonet ja vähintään yhtä persoonalliset, ei liian itsesäälissä ja masennuksen kourissa rypevät päähenkilöpoliisit.

Myös Marja-Liisa Heinon dekkarisarjassa on päähenkilö, Karli Eerola, mutta siitä puhun myöhemmässä postauksessa lisää. Sanotaan tässä vaiheessa vain, että vielä kirjasarjan ykkösosassa Karli jää vähän etäiseksi, vaikkakin hänen perhe-elämäänsä romaniyhteisössä valoitetaan hyvin. Kirjaan yritetään jopa vähän väkinäisesti tunkea poliisille omiakin ongelmia, kuten nykydekkareihin usein kuuluu. 

Tätä dekkareiden karkeaa, raakaa, jopa inhorealistista poliisikuvaa on sekä kritisoitu että kiitelty. Minusta se noh... joskus lisäävät, joskus vähentävät kirjan luettavuutta. Harmillisesti kirjaan ujutetut ajatukset Eerolan perhetaustasta jäävät Saarisen ajatusten taustalle, ja ehkä hyvä niinkin. Jo takakannessakin lukee, että kirja antaa äänen sekä rikoksen uhrille että sen tekijälle.


Lopuksi


Marja-Liisa Heino iskee dekkarin ystäviin lujaa. Hän ei keksi mitään erityisen uutta mutta osaa kierrättää vanhaa asiaa niin, että siitä tulee tuoreen tuntuista ja nautittavaa.

Katsellaan, miten tuo Karli Eerola -dekkarisarjan toinen osa minuun uppoaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti