lauantai 14. maaliskuuta 2015

Luin: Pimeän pelko, Taru Väyrynen

Taru Väyrynen: Pimeän pelko

Tammi, 1991

Luokitus: Aikuisillekin sopivaa nuorisorealismia karuimmillaan


Erilainen.

Sopii myös aikuisille.

Itkettävä.

Koukuttava.

Taru Väyrysen Pimeän pelko ei ole tavallinen kirja itsemurhasta: se ei kuvaakaan sitä, miksi itsemurha tehtiin ja miten siitä selviävät vanhemmat, ystävät ja sukulaiset (niin kuin edellinen lukemani kirja, Paha puuska, kertoi), vaan se on aivan toisenlainen tarina.

Se kertoo siitä, minkälaisen ketjureaktion jokin pieni tapahtuma, tuskin maailmaa edes kovin kummoisesti järisyttävä asia, saa aikaan.

Juonesta


Nuorisokodin Pyry tekee itsemurhan. Pyry on herkkä, nuori poika, jonka sisällä on kasvanut sellainen tunne ja oletus itsestä kuin transvestisuus: hänen on pakko päästä pukeutumaan joskus naiseksi, mutta yhteiskunta on häntä vastaan.

Sivuhuomio: Transvestisuutta ei sen koommin käsitellä koko kirjassa, mikä oli mielestäni vain hyvä juttu; siitä ei tehty skandaalia eikä se ollut Väyryselle sellainen asia, mistä olisi pitänyt revitellä. Hienoa toimintaa jo tuohon aikaan!

Nuorisokodissa vallitsee jo muutenkin hauras ilmapiiri: hoitajien ja nuorten välit ovat tulehtuneet, eikä asiaa ainakaan auta hoitajien keskuudessa piilevä, salakavalasti jäytävä kateellisuus toisia kohtaan. 

Itsemurhan jälkeen kaikki särkyy. Nuorisokodin hoitajat alkavat vetää omaa peliään niin lujaa, että kaikki passitetaan yhteiselle terapiaviikonlopulle. 

Ja tästä se tarina vasta alkaa.

Huikeaa tarinankerrontaa


Taru Väyrynen ei ole kovin tunnettu suomalainen kirjailija eikä Pimeän pelko ole kovin tunnettu romaani. Harmi. Tätä kyllä kelpaisi laajemmallekin huudella.

Silloin ekalla kerralla, kun luin kirjan joskus hmm... neljä vuotta sitten, Pyryn paljastuminen transvestiitiksi tuli todella yllättäen. Sitä ei pohjusteta mitenkään ja sitten pam, se olikin silmien edessä. Jo pelkästään Pyryn itsemurhasta olisi saanut kokonaisen romaanin, mutta ei,Väyrynen ei halunnut lähteä sille tielle. 

Hän halusi tehdä jotain toisenlaista.

Ja onnistui siinä oikein mainiosti, jopa tosi hyvin. Harvoin olen lukenut näin koukuttavaa, erilaista ja toisaalta myös outoa kirjaa itsemurhasta. Koska eihän tässä käsitellä itsemurhaa lähes yhtään! Pääpaino on todella hienosti kuvatuissa ihmissuhteissa, nuorisokodin ohjaajien tulehtuneissä väleissä.

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Siis tosi paljon. Joidenkin mielestä ehkä jopa liian paljon, vaikka se ei minua haitannutkaan. Väyrysellä on todella upea tapa kuvata ihmisten välisiä, usein sanomattomia sopimuksia ja normeja, niiden rikkomisia ja siitä seuraavia sanktioita - jotka kaikki toteutuvat sanattomasti, totta kai, kirjoittamattomien sääntöjen mukaan.

Ja voi kuinka julmia ihmiset, aikuiset sellaiset, osaavat ollakaan toisilleen!

Pimeän pelko on lukiteltu aikuisten romaaniksi (ainakin meidän kirjastossa, jonka poistomyynnistä kirjan nappasin), mutta kirjoitustyyli ja tietyt muutkin seikat kaatavat sen kyllä minun silmissäni nuortenromaaniksi - jos näille kahdelle halutaan edes rajoja asettaa. En haluaisi vetää tarkkaa rajaa nuortenkirjallisuuden ja ns. aikuisten kirjallisuuden välille.

Lopuksi


Viime aikoina olen lukenut aika rankkaa kirjallisuutta, ja Pimeän pelko oli siihen hyvää jatketta - vaikkei se nyt varsinaisesti sitä itsemurhaa käsittelekään. Taru Väyrysen hyvin alkanut kirjailijanura ei lähtenyt lentoon 90-luvulla, mikä on mielestäni enemmän kuin surullista: Pimeän pelko on kokonainen, ehjä ja hieno romaani, joka käsittelee nuoriso-ohjaajien rankkaa työtä kauniisti mutta raa´asti. Yhteistyön voima on suurin.

2 kommenttia:

  1. Olipa mukavaa nähdä tällainen arvio kauan sitten ilmestyneestä kirjastani. Osaat analysoida hyvin, ja osaat myös kiteyttää huomiosi muotoon, jota on ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau! Mahtavaa! Kiitos paljon arvostuksesta!

      Poista