tiistai 28. huhtikuuta 2015

Parhaimmat brittidekkarit top 6

Ylellä on ollut jo pitkään perinteenä lähettää joka lauantai-ilta tv-taajuuksille oikeita, kunnon dekkareita  suurin osa on ollut brittiläislähtöisiä  joiden pyörteisiin ja fanitukseen on moni haksahtanut.

Niin myös minä.

Nykyisin dekkareiden kirjo on valtava: on nykyaikaan sijoittuvia ja historian havinaa, on vanhempaa tuotantoa ja uutta, on raakaa ja vähän kevyempää niille, jotka eivät halua menettää uskoaan yhteiskuntaan. Käsikirjoittajat pistävät parastaan ja keksivät joka jaksolle jotain, mikä hämmästyttää, naurattaa ja varsinkin kauhistuttaa. Kuinka julmia ihmiset voivat ollakaan?

Brittidekkarit ovat itseni mielestä kaikkein laadukkaimpia ja myös juonellisesti viihdyttäviä; useissa niissä päähenkilöiden suhde-elämä kehittyy sarjan kuluessa.

Listasin itseni mielestä kaikkein parhaimmat, laadukkaimmat ja viihdyttävimmät brittidekkarisarjat tähän. Monissa listaamissani sarjoissa päähenkilönä toimii ns. yhden ilmeen mies tai muuten hyvin jylhän oloinen, alaisiaan usein aika voimakkaastikin ohjeistava vanhempi herra, jonka karismaan moni ohjelma nojaa. Toinen päähenkilö on usein joku vähän höntti, tahattomasti hauska apuripoika, joka vasta opettelee olemaan poliisi:



Historian havinaa


1. Foylen sota (Foyle´s War, 2002-2015)

Jos haluatte kunnon historian luennon toisesta maailmansodasta, niin tässä on teille semmoinen. Tämä sarja teidän pitää katsoa ja kokea, jotta tiedätte mistä puhun. Foylen sota on yksi ehdoton suosikkini koko tältä listalta.

2. George Gentlyn tutkimukset (Inspector George Gently, 2007 ->)

Tämä on juurikin näitä sarjoja, joihin viittasin jo alussa: se nojaa hyvinkin paljon päänäyttelijän karismaan ja vahvaan tulkintaan. Itse pidän sarjan synkistä tarinoista, ne ovat oikeasti jo aika raakoja mutta loistavia, sekä siitä 60-luvun tunnelmasta, joka on yhtä ihanaa kuin draamasarjassa Sydämen asialla

Ja mikä ehkä oudointa: sarjan värimaailma on hieno. Nimenomaan, värimaailma. Sitä en kyllä osaa sen tarkemmin perustella.

3. Agathra Christien tarinat

Kyllä, nämä ovat klassikoita. Varmasti tekin olette nähneet jokaisen Poirotin ja Marplen moneen otteeseen  mutta kyllä ne aina jaksavat koukuttaakin. Itselleni ehkä kaikista rakkain jakso on neiti Marple -tarina Syyttömyyden taakka. Se on yllättävän synkkä ja surullinen  ja se esittää näppärästi myös kuolemanrangaistuksen huonot puolet  mutta siinä on pahkeisen koukuttava juoni ja mahtavat näyttelijät.



Nykyaika/sarjan tekohetkellä nykyaika



1. Ylikomisario Morse/Komisario Lewis (Chief Inspector Morse, 1987-2000)

Täysin suvereeni klassikko. John Thaw oli mainio Morse, ja myöhemmin  Thawin kuoleman jälkeen  tehty spin off Komisario Lewis on mainiota jatketta. Pisteet ehdottomasti Laurence Foxille!

Eikä tietenkään unohdeta Nuorta Morsea (Endeavour), joka kertoo nuoren, vielä hieman epävarman Morsen konstaapeliajoista Oxfordissa.

2. Scott & Bailey (2011 ->)

Ettei ihan patriarkaalisesti elettäisi, olen ottanut mukaan myös naisenergiaa! Aivan upeilla, fantastisilla naisnäyttelijöillä maustettu sarja kertoo nyky-Manchesterista, jossa tapahtuu mitä raa`impia murhia. Aivan.... ah! En osaa edes kuvailla tätä sanoin, upeaa juonenkuljetusta ja dialogia, mahtavaa kemiaa näyttelijöiden välillä. Tätä suosittelen kaikille. Tästä tuli suosikkini heti kertakatselulla!

3. Yorkshiren etsivät (Dalzie & Pascoe, 1996-2007)

Tämä on ainakin monille kirjabloggaajille tuttu  sen verran paljon kommenttia tuli sinä päivänä, kun kuulimme Dalzieta esittävän Warren Clarken kuolleen. Tämä kyvykäs, varsin monessa sarjassa mukana ollut näyttelijätaituri oli itsenikin suosikki – hänen karismansa kantoi missä sarjassa tahansa. Yorkshiren etsivät oli taitavaa työtä kummaltakin päänäyttelijältä.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Marja-Sisko Aallolta uusi romaani!

Marja-Sisko Aalto sai ainakin minut vakuuttuneeksi omista kirjailijanlahjoistaan esikoisellaan Murha tuomiokapitulissa. Nyt on ilo ja riemu todeta, että hän on julkaisemassa uutta kirjaa! Tappavaa lunta taitaa iskeä minuun vieläkin vahvemmin kuin hänen esikoisensa: se yhdistelee Lapin sotaa ja nykyajan huumerikollisuutta.

Vau! Onpa kuuma yhdistelmä kylmistä teemoista! 

Kirjan viralliset julkkarit ovat Kuopin pääkirjastossa 27.4. eli kansallisena veteraanipäivänä. Kuinka sopivaa! Itse en paikalle pääse mutta toivon, että mahd. moni teistä lukijoista sinne tulisi. 

Paljon onnea Aallolle uuden kirjan julkaisusta - pian se on käsissäni!

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Keväistä lukuviikkoa!

Vaikkei kevät ehkä olekaan tullut niin nopeasti kuin alunperin suunnittelimme, ei masennukseen kannata kenenkään vaipua. Tällä viikolla vietetään nimittäin koko Suomen laajuista lukuviikkoa! 

Lukuviikon tarkoituksena on edistää varsinkin nuorten lukuintoa - ei mikään ihan turha tavoite siis! Perinteisenä Kirjan ja ruusun -päivänä kannattaa eritoten suunnata kirjakauppoihin. Osta mitä vaan, lue mitä vaan.

Kunhan luet.

Kaunista viikonalkua - kyllä se kevät sieltä tulee - ja kirjallista viikkoa!


perjantai 17. huhtikuuta 2015

Rasismi: Yleistä historiasta ja nykyisyydestä

Tällä kertaa ajattelin postata päivän postauksen kahdessa eri erässä: ensimmäisessä erässä käsittelen aihetta yleisesti ja toisessa vasta pääsemme itse kirjaan kiinni.


Nykyaikaa


Äärioikeisto - tuo aihe, jonka parissa viihdyn edelleen sitä tutkien, sen ilmiöitä pohtien ja sen suosiota ihmetellen. Kun isot nahkarotsit tulivat muotiin 90-luvulla, moni vanhempi oli kauhuissaan: Meidän lapsethan näyttävät ihan skineiltä! Muistan nähneeni joskus jopa jonkun tv-uutispätkän, jossa kyseltiin poliisilta, voiko nahkarotseja käyttää, kun ne niin vahvasti liitetään siihen aikaan pinnalla olleisiin natsiskinijärjestöihin.

Nykyään äärioikeisto ei ole pelkkiä Suomi-koruja ja nyrkkirautoja, hakkaamisia ja rasistista musaa:

"Opi tuntemaan vihollisesi."  
"Kaikki rasistit eivät näytä tatuoiduilta skineiltä tai puhu rotuopin perinteisin termein. Heitä istuu nyt pukuihin pukeutuneina eduskunnassamme." 
 Euroopan häpeä: rasistien voittokulku ja Äärioikeisto Suomessa
Seuraavassa postauksessani (tai oiekastaan se on tuossa alempana, että se näyttää kuin ne olisivat peräkkäin) pohdin Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli aiheuttamia tuntemuksia. Se kertoo Ruotsin rotusyrjinnästä - mutta siitä lisää sitten.

Olen lukenut aiemmin paljon äärioikeistosta, sekä faktaa että fiktiota, mutta katseeni onkin kohdistunut aiemmin pääasiallisesti joko yleiseurooppalaiseen historiaan tai Suomen äärioikeistoon. Siinä vaiheessa, kun kirja nimeltä Äärioikeisto Suomessa (Into, 2012) sai räväkän vastaiskun nk. kirjastopuukotuksessa, olin lukemassa kyseistä kirjaa. Hätkähdin. Säikähdin, niin kuin varmasti meistä jokainen.

Mihin maailmaan olemme menossa? Osaammeko enää vaikuttaa asioiden kulkuun?

Äärioikeisto Suomessa on hyvinkin samankaltainen kuin nyt lukemani Kansankodin pimeämpi puoli - maa on vain eri ja Tammisen kirja katsoo kauemmas menneisyyteen, aina keskiajalta asti, yli Ruotsin suurvaltakauden (silloin ruotsalaisilla nousi kusi päähän ja osa luuli olevansa maailman paras rotu), kohti nykyisyyttä. Äärioikeisto Suomessa on enemmänkin yhteiskunnallinen kuin historiallinen kirja.


Historiaa lyhyesti


Euroopassa on vellonut 1900-luvulla neljä erilaista ja erivahvuista rasismiaaltoa, joista ainakin 1990-luvun maahanmuuttaja/natsiskini -asetelman muistaa jokainen.

1930-luvulla (ennen toista maailmansotaa)

Mm. Lapuan liike ja siitä seurannut Isänmaallinen Kansanliike (IKL)

1960-luvulla

White Power-järjestöt (varsinkin USA:ssa)

1990-luvulla

No ne kuuluisat natsiskinit

2010-luvulla

Oikeistopopulismi


Rasismi käsitteenä on vallan uusi (meille tutussa merkityksessä se on ollut mukana vasta 60-luvulta lähtien), mutta teemana ja aiheena se on mitä kaukaisimmasta päästä. Traagisen menneisyyden omaavat juutalaiset ovat joutuneet useaan otteeseen vainon kohteeksi - jo ihan Rooman suurista ajoista lähtien. Oikeastaan ihmiskunta on kaikissa vaiheissaan syrjinyt erilaisia, pelottavan oloisia, menestyviä ihmisryhmiä.

Rodullistamisprosessi


Eräs ruotsalainen tutkija A. Lange pohti kirjassaan vuodelta 1992 (jolloin Ruotsissakin velloi syvä äärioikeistoryhmittymä) sitä, millä tavoin ihmiset luokittelevat toisiaan. Hän määritteli rodullistamisprosessin, jonka kaksi ensimmäistä vaihetta ovat vielä laillisuuden rajoissa mutta kolmas ja neljäs ovat jo radikaalin rodullistamisen vaiheita. 

Kahdessa ensimmäisessä vaiheessa ihmisiä luokitellaan ryhmiin ensiksi ulkoisin ja sitten henkisin perustein. Näissä vaiheissa rodullistamiseen voidaan vielä puuttua, koska se ei ole juurtunut koko kansaan eikä byrokratiaan. Jo toisessa vaiheessa siirrytään kuitenkin käyttämään termiä "rotu".

Kolmas vaihe alkaa olla jo liian vakava, siihen ei minkään sivistyneen yhteiskunnan pitäisi enää joutua. Silloin syrjittyä ryhmää aletaan ajatella eriarvoisesti ja kielteisesti, ja heiltä riistetään monia kansalaisoikeuksia. 

Neljäs vaihe on pahin kaikista, se, mihin Hitler ryhtyi juutalaisten ja muiden vihaamiensa ihmsiryhmien kanssa. Siinä vaiheessa "epäkelpoja" ihmisryhmiä aletaan joukkotuhota. Näitä ryhmiä ei pidetä enää ihmisinä ja niiltä riistetään ihmisarvo, oikeus olla ihminen.

Lopuksi


Onneksi Suomen tilanne ei ole läheskään näin vakava - se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rasismiin pitäisi puuttua ja siitä puhua. Ksenofobia, islamofobia, antisemitismi, homofobia, jopa ikärasismi ovat kaikki aiheita, joista pitää puhua lisää.

Meidän kaikkien on taisteltava rasismia vastaan ilman tuliaseita ja ilman väkivaltaa. Ilman sitä, että meistä tulee kapekatseisia muulle maailmalle. Rasismi uhkaa sekä vähemmistöjämme että itse demokratiaa.

Kiitos historian opettajallemme Petrille, joka hienosti ja aivan äkkiarvaamatta puhui rasismista koko kaksoistunnin! Kiitos siitä.

Rasismi: Kansankodin pimeämpi puoli

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli 

Atena, 2015


SMR:n [Svenska motståndsrörelsen] jäsenet esiintyvät medialle suunnatuissa kuvissa mielellään aseistettuina ja uhkaavina - - Maaliskuussa 2008 poliisi teki kotietsinnän muutaman SMR:n aktivistien koteihin. Ratsiassa löytyi esimerkiksi kaksi automaattiasetta - - Ruotsin turvallisuuspoliisi SÄPO pitää järjestöä nykyisin suurimpana uhkana maan sisäiselle turvallisuudelle.

Ruotsi 70-luvulla. Suomalaisia maahanmuuttajia, finnjäveleitä, niin kuin moni heitä kutsui. Syrjintää, alkoholismia, työttömyyttä. Paikka liukuhihnatehtaalla Volvolla.

Ruotsi 90-luvulla. Maahanmuuttajat, uusnatsit, rotusyrjintä. Hakattuja tummaihoisia, syrjittyjä maahanmuuttajataustaisia lapsia. 

Ruotsi 2010-luvulla. Oikeistopopulismi kasvattaa suosiotaan, aivan kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa. Niin Suomessa, Kreikassa kuin Saksassakin.

Nämä esimerkit ovat vain jatkumoa Ruotsin puhdasoppisuuden ajoista, joissa arjalainen, vaalea ja sinisilmäinen ruotsalainen oli puhtain mahdollinen rotu. Rotusyrjintä ei suinkaan kosketa pelkästään Ruotsia ja ruotsalaisia, vaan se on edelleen ja varsinkin nyt yleismaailmallinen ongelma, mutta tässä kirjassa perehdytään siihen, mitä oli tuon kiiltävän, puhtaaksi hiotun kansankodin takana. Ja mitä siellä kytee yhä, jopa voimakkaampana kuin ennen.

Kirjallisuudesta


Okei, vaikka Tapio Tamminen onkin mitä kokenein tutkija ja kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtori, on varmasti monen aika vaikea niellä sitä, että hän kirjoittaa kirjansa Ruotsista ja Ruotsin rotusyrjinnän historiasta. Ainakin itselläni ensimmäinen kysymys oli: Eikö olisi uskottavampaa, jos jonkun ruotsalaisen tutkijan kirjoittama teos suomennettaisiin? Nyt kyllä jonkun ruotsalaisen on kirjoitettava teos vaikka Suomen mämminsyönnistä ja eukonkannosta!

Itse kuitenkin avasin kirjan täysin avoimin mielin. 

Kirjallisuus todellakin sivistää. Ja nimenomaan monipuolinen sellainen. Kansankodin pimeämpi puoli -kirjaa lukiessa voisi vaikka vilkuilla Mats Wahlin nuortendekkareita, erityisesti kirjaa nimeltä Näkymätön (Den osynlige, Otava, 2005). Jo postatessani Wahlin kirjasta, jota muuten ihailen edelleen kovasti, mainitsinkin Ruotsin hämärän menneisyyden rotusyrjinnän osalta.

Ruotsissa pakkosterilaatiolakeja toteutettiin paljon järjestelmällisemmin kuin tuona aikana muissa Pohjoismaissa. Niin kuin monissa muissakin maissa, joissa on ollut eugeenisia (rotuhygienisiä) liikkeitä ja toimenpiteitä, myös Ruotsissa haluttiin etsiä epäkelpoja, kansakunnan puhtauden tuhoavia ihmisryhmiä - joko ne löydettiin helposti tai sitten ne runnottiin läpi. Tattarit, joihin kuului romaneja, "sekarodullisia" ja oikeastaan vähän kaikenlaisia erilaisia ihmisiä, olivat hyvä esimerkki tästä:
Tattareihin kohdistettuja eugeenisia toimenpiteitä on pidetty esimerkkinä siitä, kuinka rotubiologia loi oman todellisuutensa. Jos kansakunnan sylkykupiksi sopivaa vähemmistöä ei ollut, se oli luotava vaikka väkisin.
Välikommentti: Nykyinen Suomen translakihan määrittelee, että jokaisen virallisesti sukupuoltaan korjaavan on oltava lisääntymiskyvytön. Tämähän lähentelee tätä eugeenista, epäkelpojen yksilöiden steriloimista? Ettei Suomeen pääsisi syntymään uusia, transihmisten kieroonkasvaneita jälkeläisiä?

Joka tapauksessa, oli miten oli, Tammisen kirja avaa myös nyky-Ruotsin islamofobiaa, antisemitismiä ja ksenofobiaa. 

Yhteenveto kirjasta


Kansankodin pimeämpi puoli on todella, todella hyvä historian oppitunti ruotsalaisen, kiiltokuvamaisen kansankodin negatiivisista puolista. Mutta valitettavasti se meinaa jäädä vain siksi. Sen olisi mielestäni pitänyt raottaa kansan tuntemuksia, koko Ruotsin ajatuksia, eikä vain kerrata luentoimaisesti nimiä ja vuosilukuja. Se kyllä, varsinkin loppupäässä, tultaessa lähelle nykyaikaa, kertoo myös jonkin verran populaarikulttuurin tuotoksista, jotka on valjastettu äärioikeiston käyttöön, mutta niistäkin vain harmillisen vähän.

Olisiko tässä paikka jollekin toiselle kirjalle? Tilausta olisi?

Äärioikeisto on kuitenkin nimenomaan ihmisten luoma järjestelmä, joka vaikuttaa ensisijaisesti ihmisten välisiin suhteisiin. Kuinka moni ruotsalaisista kannattaa näitä aatteita? Nyt kirjasta jää aika hämmentynytkin olo: Kuinka isoksi äärioikeisto Ruotsissa on kasvanut? Prosentuaalisia lukuja annetaan kyllä ja muuta mukavaa, mutta olisi ollut kiva, jos siihen olisi käytetty enemmänkin aikaa. Tosin, historian kirjahan tämä on.

Mutta, kaikesta huolimatta, Tammisen kirja on erittäin valaiseva, se antaa uusia näkökulmia ja valaisee esim. Ruotsin ja Saksan välisiä suhteita toisen maailmansodan aikana.

Se pistää miettimään sitä, mille suljemme silmämme. Haluammeko tehdä niin?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Äidinkielen opetussuunnitelma ajantasalle?

Ei pelkästään PISA sitä meille kerro vaan myös omat silmämme sen todistavat: suomalaisten lukutaito on heikkenemässä. Tästä on jauhettu nyt jo maailman sivu, mietitty PISA-tuloksia, lasten ja nuorten lukuintoa, syitä ja seurauksia, ratkaisuehdotuksia. 

Lukevatko suomalaiset vähemmän kuin ennen? Onko kielemme vaarassa? Miksi nuoret eivät lue?

En halua huoltanne nyt vähätellä  siinä ei ole sinänsä mitään vähäteltävää  mutta sanon sen verran, että nuoret kyllä lukevat, jos eivät nyt juuri sitä mitä opettajat ja muut haluavat (eli "kunnon" kaunokirjallisuutta) niin lehtiä, sarjiksia, ohjekirjoja, oppikirjoja, Wikipedia-artikkeleita... Kielemme ei ole sen suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemminkaan päinvastoin.

Kiroitusvirheitä



Silti haluaisin antaa teille hieman aihetta miettiä. Totta kai on niitäkin, jotka eivät osaa eivätkä välinpitämättömyydessään haluakaan osata; olen itsekin nähnyt liian monta bussi kuskia ja palo autoa, aivan liian paljon enään-sanaa ja sydämmellistä kirjailiaa. 

Äidinkielen ja kirjallisuuden kuuluisi olla pääasiallisesti se oppiaine, jossa näitä verbaalisia, tärkeitä taitoja opitaan. Toki painotan nyt myös sitä, ettei suinkaan kannata unohtaa muiden oppiaineiden  varsinkaan reaaliaineiden  tärkeyttä tässä asiassa. Esseen kirjoittamistaitoja kuuluisi opetella niin historian, uskonnon kuin äidinkielenkin tunneilla. 

Sama pätee mm. palautteen antoon, ryhmätöihin ja muihin arkielämän perusedellytyksiin.

Ja tässä olisi syytä käyttää hyödyksi sitä kauan hehkutettua sähköistä oppimateriaalia mutta vain harkiten, harkiten tarkasti. Jos asia toimii muutenkin, jos  opettaja osaa tehdä siitä innostavaa (tai edes "ihan ookoota"), sitä on turha väen väkisin ruveta vääntäämään sähköiseen muotoon  kokemukseni niistä eivät ole vain positiiviset.

Kaikkea ei tarvitse sähköistää. Ihmiset osaavat oppia lukemalla kirjasta ja kirjoittamalla paperille. Mutta jos sähköistäminen oikeasti onnistuu, se voi helpottaa monien oppimista, monien sellaisten oppilaiden, jotka eivät oppisi muuten. Ja myönnettävähän toki on, ettei nykyelämässä enää pärjää, jos ei osaa oikein ja kunnolla käyttää sähköisiä vempaimia. Näidenkin opetteluun koululla pitäisi olla aikaa.

Kieleni mun


Äidinkielen oppitunneilla, puhun nimenomaan peruskoulusta, kannattaisikin mielestäni panostaa yhä enemmän ei niinkään kielioppiin  sitä ehtii oppia lukiossakin – vaan kirjoittamisen vapauteen, vastuuteen ja hauskuuteen. Nykyään netti tuo paljon vapautta mutta myös paljon sellaista vastuuta, mitä ei millään oppitunnilla käsitellä. Mikä on sallittua kielenkäyttöä netissä ja mikä ei? 

Totuus on, että suomalaisissa kouluissa häiriökäyttäytyminen on lisääntynyt. Yhä enemmän on ns. ääritapauksia, jotka eivät jaksa keskittyä, eivät jaksa, eivät kykene, eivät ehkä haluakaan. Heidänkin kuuluisi ymmärtää asioita, ja äidinkieli olisi tässä hyvä lähtökohta.

Samoin se kielioppi, oi kielioppi. Sitäkin voisi karsia jonkin verran  mutta vain oikeista kohdista. Ei kukaan enää nykypäivänä tarvitse tietää illatiiveja tai ablatiiveja, mutta jokainen meistä tarvitsee pilkkuja, isoja alkukirjaimia ja yhdyssanoja. 

Mutta mihin ovat opettajamme valmiit? Missä menee raja, että opettaminen on enää mielekästä, jos opettajille tulee liian kiire, liian paljon opetettavaa ja kasvatusvastuuta? Vai kävisikö tässä toisin päin?

Viimeinen sanani ja se on...


Joka tapauksessa äidinkielen opetussuunnitelmaa voisi hieman uudistaa. Kannattaisiko kirjallisuuden merkitystä lisätä? Kannattaisiko esim. kirjastojen kanssa järjestää asioita? Opettajilla on jonkin verran valtaa päättää esim. kirjastojen kanssa tehdystä yhteistyöstä ja muista tällaisista, mutta aikarajat jaksojen välissä ovat tiukat. Varsinkin lukiossa. Mielestäni tämä pitäisi tehdä ihan lakisääteisesti, mahdollistaa asioita.

Mielestäni äidinkielen ja kirjallisuuden olisi tarkoitus lisätä oppilaiden innostusta omaa kieltään, kulttuuriaan ja verbaalista osaamistaan kohtaan  mutta myös esitellä toisia kieliä ja kulttuureja. Englanti ei välttämättä ole suomen kielen vihollinen, jos vain me emme siitä sellaista tee mielissämme.

Ja kyllä, minun olisi pitänyt lukea englannin kokeeseen mutta sitä vastoin kirjoitin tämä postauksen - heh.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

15 minuutin hetkeni julkisuudessa

Senaatintorilla, for the first time!


Munarikasta pääsiäistä, rakkaat ystävät, kuten kuuluu jokaisen homomiehen aina pääsiäisen tullen sanoa! Ahimiessani pashaa, lammasta ja graavilohta isoon kitaani tajusin, että minulla olisi nyt mahdollisuus hieman mainostaa itseäni.

Tai noh.... Joka tapauksessa on nyt niin, että minun kuvani voi nähdä tulevassa Lukiolaisten liiton lehdessä Improbaturissa 2/2015. Se ilmestyy tuossa noin kolmen viikon päästä, 28. päivä. 

Olen lehdessä vain yhdellä aukeamalla, mutta tätä aukeamaa peittää minun kuvani, jonka otatin itsestäni stadissa. Kerron artikkelissa - kai sitä siksi voi kutsua - myös tyylistäni, vaatteiden merkityksestä ja transmiehisyydestä. Alun perin jutusta piti tulla täysin informatiivinen, mutta jotenkin se lipsahti aika tunteikkaaksi. Eli nyt ei ole kyseessä "transsukupuolisia pitää kunnoittaa" -lehtijuttu, vaan ihan omaa tajunnanvirtaani. Sain aivan itse kirjoittaa tämän tekstin kuvani yhteyteen.

Ja jos tunnette minua yhtään, tiedätte, että otin tämän tehtävänannon mielelläni vastaan.

Jos siis haluatte nähdä, minkälainen hemmo täällä teille oikein kirjoittelee, voitte vilkaista lehden ainakin liiton nettisivuilta näköislehtenä. For free!

Keltaista, raikasta ja suklaista pääsiäistä!