keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pirkanmaan Pride – ylpeyttä Mansesta!

Yhyyy, olen äärimmäisen pettynyt siihen, etten millään pääse ensi viikolla Pirkanmaan Setan pitämään Prideen Tampereelle. Muuten menisinkin, mutta olen luvannut olla lähes joka päivä tasan kello 12 autokoulun ovella kyttäämässä ajovuoroa. 

Noh, kaikkea ei voi saada. Valitettavasti missaan tänä kesänä myös Helsinki Priden, mutta se ei minua niin viehätäkään  en ole koskaan pitänyt hirveän isoista juhlista. Jos viime vuoden 20 000 marssijaa toteutuu tänäkin vuonna, ei minulla ole siihen asiaa. Ahdistun vain isoista jutuista, vaikka toki arvostankin yli kaiken sitä, kuinka paljon porukkaa sinne saapui. Se on todella hieno asia, todellakin! Muistakaa siis vilkaista sekä Pirkanmaan Priden että Helsinki Priden ohjelmat!

Pride-kesä korkataan siis toden teolla Mansessa  oh, Manse! Pirkanmaan Pride on saanut ytimekkäästi nimekseen Leimautumispäivät, millä viitataan leimautumisen pelkoon, pelosta poispääsemiseen ja varmasti myös vanhempien sanomisiin: monet vanhemmat käyttävät argumenttia "sinä saatat leimautua, jos olet tuollainen!" hyvinkin usein. 

Nostan tähän postaukseen nyt itseni kannalta mielenkiintoisimpia tärppejä, aivan samalla tavalla kuin tein viime vuonna ennen Helsinki Pridea. Nauttikaa kehostanne, seksuaalisuudestanne ja sukupuolisuudestanne!


Maanantai 1.6.

Klo 18: More than the Rainbow group. English-speaking rainbow evening. (Pirkanmaan Setan toimisto)


Tiistai 2.6.

Klo 16.30: Sukupuolen moninaisuus, itsemäärittelyn oikeus ja sensitiivinen kohtaaminen. Alustajana Juha Kilpiä, Nimestä minut tunnet -kirjan kirjoittaja. (Puutarhakatu 11) 

Klo 18: Transkahvila ja puhetta seksuaalisuudesta, seksistä ja sukupuolisuudesta. (Pirkanmaan Setan toimisto)


Keskiviikko 3.6.

Klo 17: Nuorten ryhmä (Pirkanmaan Setan toimisto)

Klo 18.30: Runoutta rakkaudesta ja sateenkaarevuudesta (koirakahvila Vainu)


Torstai 4.6.

Klo 17: Ihan syvältä  iloinen anaaliseksityöpaja. Kyllä vain, kuulitte oikein, Pirkanmaan Setan toimistolla järjestetään tilaisuus anaaliseksistä ja siitä, kuinka tehdä siitä nautittavaa ja turvallista. Suosittelen!


Perjantai 5.6.

Klo 14-18: HIV-pikatestaus! Käykääpä taas testauttamassa itsenne: tulos tunnin sisällä! (HIV-tukikeskus)

Klo 20: Ensitreffit melkein maistraatissa  sinkkutapaaminen ja pikadeittailua tv-ohjleman tyyliin. (Itsenäisyydenkatu 7-9)

Klo 22-04: RetroLeimarit  tanssimusiikkia, valssia ja jenkkaa sekä discoa ja euroviisuhittejä. Pyörähtäkää tanssimaan! (Kauppakatu 10)


Lauantai 6.6.

Koko Pirkanmaan Priden pääpäivä!

Yhdessä olemme enemmän -marssikulkue klo 14.30 Tullikamarinaukiolla. Siitä marssi kohti päätapahtumaa eli Leimautumisjuhlia, jotka pidetään Laikunlavalla. 

Leimautumisjuhlissa mm. laulua, puheita ja näytelmiä. 

Klo 18: Sateenkaarimessu Vanhassa kirkossa

lauantai 23. toukokuuta 2015

Osuvimmat ja kauneimmat tokaisut

Maailma on täynnä erilaisia kauniita, herkkiä ja koskettavia siteerauksia, jotka osuvat täydellisesti nappiin. Suurin osa niistä herättelee ihmisten mieliä, kertoo omasta ajastaan, antaa aforismimaisia ajatuksia. 

Usein kirjaihmiset, esimerkiksi me kirjabloggaajat, kannamme niitä mukanamme lompakoissa ja laukuissa. Itse "kannan" erilaisia siteerauksia kännykkäni word-sovelluksessa.

Kirjailijoiden tokaisut:

Kirjailijaksi päätyvät kaikki ne, jotka ovat epäonnistuneet kaikessa muussa.
Mikko Rimminen (suomalainen kirjailija) 

Elämä on lyhyt, riko sääntöjä. Suutele hitaasti ja rakasta tulisesti. Äläkä koskaan kadu mitään, mikä saa sinut hymyilemään.
Mark Twain (oik. Samuel Clemens, yhdysvaltalainen kirjailija)

On raskasta olla vieras omiensa joukossa.
Tideusz Konwick (puolalainen kirjailija)

 Yksikään unelma ei tahdo jäädä vain unelmaksi.
Tommy Tabermann (suomalainen kirjailija)

Kukaan loistava taiteilija ei ikinä näe asioita niin kuin ne ovat. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taitelija. 
Oscar Wilde (brittiläinen kirjailija)

Muut boheemit lausahdukset:
Hyvästä käsikirjoituksesta näkee, että kirjoittamista ohjaa enemmän palo kirjoittaa kuin halu päästä kirjailijaksi.
Anna-Riikka Carlson (WSOY:n kustannuspäällikkö)

En tiedä sinusta, mutta jos minä en saa naista kolmeen päivään, päätäni alkaa särkeä. 
John F. Kennedy eräälle uutistoimittajalle (Yhdysvaltojen entinen presidentti)

Isä tuli hakemaan äitiä.
Joona Jalkanen äitinsä kuoleman jälkeen (Kari Tapion poika) 

Jos olisin tiennyt, että se johtaa tähän, olisin ryhtynyt korjaamaan käkikelloja ammatikseni. 
Albert Einstein Hiroshiman atomipommin pudotuksesta (fyysikko)


lauantai 16. toukokuuta 2015

Lukulistoja ja kasvavia koehuolia



Äitienpäivän jälkeen minulla alkoi hektinen vaihe keväässäni: viimeinen puristus ennen kesälomaa. Koeviikko huohottaa jo niskassa, ja pitäisi saada valmiiksi erilaisia äikän esseitä ja ruotsin kirjoitelmia ja psykologian tutkielmia. 

Lukeminenkin sujuu, toki toki, hieman vain hitaasti. Tällä hetkellä luen eniten mestariteosta nimeltä tieliikennelaki - eli autokoulun teoriakoe lähestyy myös pelottavaa vauhtia.

Kaikesta huolimatta olen ehtinyt lukea myös kaunokirjallisuutta, onnekseni, pääni räjähtäisi, jollen pääsisi fiilistelemään synkkien kirjojen äärelle.

Ja synkkiä lukemani kirjat ovatkin:

1. Lasiruumiit, Erik Axl Sund

2. Tappavaa lunta, Marja-Sisko Aalto

3. Viattomat, Pasi Luhtaniemi

Kolme kirjaa, kolme viihdyttävää, koukuttavaa ja raakaa tarinaa. Olen kaiken kiireen keskellä käynyt kirjaostoksillakin ja täten taannut itselleni myös kiireisen kesäloman: lukemista kyllä riittää. Sieltä löytyy Juha Itkosta ja Leena Lehtolaista ja vaikka mitä muuta.

Kaunista keväänjatkoa kaikille, näistä tulette vielä kuulemaan minunkin kirjoittamanani!

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äiti ei ole aina kiltti kaveri

Äitienpäivä on täällä taas, ja se tarkoittaa miljoonia ruusuja, suklaarasioita ja tuhansittain liian suuria yöpaitoja, t-paitoja, mitä lie, joita isät lapsineen ovat ostaneet. Ja toki aivan syystä. Äitiä halitaan ja pusitaan, koska äidin työ on rankka. Se on koko eliniän rasite - ja samalla voimavara.

Vaan pitääkö kaikkia äitejä halata?

Kaunotar ja hirviö - samassa paketissa



Pari vuotta takaperin, äitienpäivän kynnyksellä, Kodin Kuvalehdessä oli juttu siitä, pitääkö äitiä kunnioittaa, muistaa ja äidistä tykätä, vaikka se olisi minkälainen hirviö. Pitääkö kunnioittaa äitiä, joka on toiminut törkeästi lastaan kohtaan?

Otetaas esimerkki asiasta: minun äitini on uhannut heittää minut pellolle koska olen kuka olen. Hän on haukkunut minua ja sateenkaarevia ystäviäni huuhaa-tyypeiksi ja sairaiksi. Erään ystäväni äiti, sen sijaan, haukkuu edelleen täysi-ikäistä tytärtään läskiksi ja rumaksi julkisella paikalla, ja toteaa monesti hänet kelvottomaksi kakaraksi.

Ja joka äitienpäivä me halaamme äitiämme ja annamme hänelle lahjan. Minä tiedän oman äitini rakastavan minua suunnattomasti, joten minun kohdallani asia ei ole näin paha. Hänellä on selvät syynsä toiminnalleen: hän haluaa aina kontrolloida kaikkea, eikä se kohdistu pelkästään minuun.

Kaverillani tilanne alkaa olla jo hieman eri: hän ei ole vuosiin pystynyt olemaan luontevasti äitinsä kanssa, eikä hän oikein haluaisikaan olla tekemisissä tämän kanssa. Hän haluaisi pitää hieman taukoa tästä kieroutuneesta äiti-tytär-suhteesta, jossa äidille on muodostunut monsterin rooli.

Äitiydestä 



Mutta eihän äitiä voi jättää. Äitiä ei saa moittia, sen ei saa antaa kuolla yksin, sitä pitää muistaa, koska onhan oma äiti aina se pullantuoksuinen mamma, jolle annetaan "maailman paras äiti" -mukeja.

Kuvalehden artikkeli totesikin sen lopuksi: oma äitikin on vain ihminen, toisaalta sillä on usein syynsä toimia niin kuin toimii - ja toisaalta, jos äidin aseman ihmisenä muistaa, on helpompi muistaa myös se, ettei äiti ole aina oikeassa, eikä äitiä aina tarvitse kunnioittaa. Äitikin voi toimia lastaan kohtaan väärin, ja jos järkevä puhe ei auta, on lapsen tajuttava lähteä kierosta suhteesta pois.

Rumia totuuksia



Tänäkin päivänä Suomessa vietetään virallisen äitienpäivän myötä hieman epävirallisempaa päivää: niiden lasten päivää, jotka ovat menettäneet äitinsä tällä tavoin, he ovat vain joutuneet katkaisemaan välinsä vanhempiinsa - tai vanhemmat ovat katkaisseet heihin. Nämä lapset ovat usein jotakin, mitä vanhemmat eivät ole voineet sietä: sateenkaarevia, uskonnon takia hylättyjä, ehkä jopa kehitysvammaisia.

Näille lapsille äitienpäivä on usein katkera. Osa on hyväksynyt sen ja voi viettää äitienpäivää esim. kumppanin äidin luona. Osa ei usko vieläkään todeksi sitä, että oma äiti on jättänyt hänet. Se tekee ruusuntuoksuisesta päivästä kiduttavan.

Joka tapauksessa hyvää ja kaunista äitienpäivää kaikille - en uskokaan, että teistä kukaan on näin paha äiti kun minä kerroin tässä! Nauttikaa vanhemmuudesta!

lauantai 9. toukokuuta 2015

Luin: Kenelle kellot soivat - eivät ainakaan minulle

Ernest Hemingway (1899-1961)

Miksi juuri hän: äidinkielen kirjallisuusessee vaatii sitä

Tyylisuunta: modernismi


Espanjan sisällissota (1936-1939)

Mikä: toisen maailmansodan esinäytös

Osapuolet: tasavaltalaiset vs. Fransisco Francon kannattajat (kansallismieliset)

Osapuolten tukijat: NL ja natsi-Saksa

Lopputulos: Franco voitti ja maa siirtyi totalitarismiin


Espanja käy veristä sisällissotaansa. Robert Jordan on amerikkalainen espanjan kielen opettaja, joka liittyy tasavaltalaisten puolelle ja työskentelee partisaanina mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Kuolema voi tulla milloin vain, mutta se ei pelota Jordania - ei, kunnes hänen eteensä ilmestyy kaunis espanjalaistyttö Maria, ja hän rakastuu.


Myönnän sen nyt tässä jo heti: olen rakastunut. Kyllä, olen rakastunut myös Hemingwayn tyyliin, mutta ennen kaikkea olen rakastunut erääseen mieheen. Siksi Kenelle kellot soivat näyttäytyy silmissäni kauniina ja intohimoisena rakkaustarinana.

Sitä se toki onkin, mutta se on myös paljon muuta: tarina Espanjan sisällissodasta, sodan todellisuudesta, pahasta ja hyvästä ja siitä, mikä loppuen lopuksi on pahuutta ja mikä hyvyyttä. Sekään ei ole aina itsestäänselvää edes kirjan päähenkilöille, jotka uskovat vakaasti tasavaltaan ja haluavat fasistit, Francon kannattajat, pois päiviltään.

Kirjavalintanihan osui aivan nappiin, sillä saadessani äidinkielen vitoskurssin essee-tehtävät, olin innoissani: Tehtävissä pyydettiin kirjoittamaan juuri siitä, mistä tämä kirja kertoo! Pahuudesta, oikeudesta, vallitsevista olosuhteista, tuon ajan ideologeista yms. Joten esseen kirjoittamisesta ei tule vaikeaa, näin otaksun.

Sen sijaan mietin pitkään, mitä haluaisin teille blogini lukijoille kirjoittaa. Kirjoittaisinko Hemingwayn ihanasta tyylistä vai juonesta, painotanko enemmän arvostelua vai ihailua?

Päätin ihailla hetken.

"Ne soivat sinulle"


Kaikki tuntevat Hemingwayn kuuluisat sanat: Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.

Kenelle kellot soivat on kuitenkin antanut paljon muutakin kuin vain nämä jo klassikoksi muodostuneet sanat. Melkein jopa aforismimainen tokaisu. 

Hemingwayn verkkainen, kuvaileva tyyli sopi minulle näinä kauniin keväisinä päivinä. Se sopi romanttiseen mielentilaani todella hyvin. 

Kaikkein huikeimmaksi muodostuu Marian ja Robertin rakkaus, niin herkkä mutta vahva, niin kirkas ja kaunis - ja särkyvä. Hemingway osaa aivan mielettömän taitavasti kuvata sitä, kuinka Robert kamppailee tuskiensa kanssa: Entä jos kuolen? Entä jos hän kuolee? Lopulta hän päättää elää täyttä elämää ne päivät, jotka ovat hänelle annetut. Oli niitä sitten kaksi tai kaksituhatta.

Tämä ajatus vetoaa hyvin minuun, sillä minuunkin rakkaus iski ihan yllättäen, äkkiä, nurkan takaa. Enkä halua sitä pois.
He kävelivät vuoriniityn kanervikossa, ja Robert Jordan tunsi kanervien hankaavan jalkojaan, tunsi kotelossa olevan pistoolin painon reittään vasten, tunsi auringon paistavan päähänsä, tunsi vuorten lumihuipuilta käyvän tuulahduksen raikkaana selässään ja tunsi kädessään tytön käden kiinteänä ja voimakkaana, sormet hänen sormiensa lomassa.
Kuinka yksi virke voi olla noin pitkä mutta samalla aivan ymmärrettävä, järkeenkäypä, jumalattoman ihana, yksityiskohtainen ja romanttinen. Se sanoo kaiken tarvittavan.

Meistä kahdesta


Kirja sai minut kirjoittamaan todella imeliä, proosarunomaisia ja romanttisia höttönovelleja, joten kai se jollakin tapaa vaikutti minuun syvästi. Kirjallahan on hyvin vahva historiallinen pohja, niin kuin olette varmasti jo tajunneet, joten se kävi pienestä (kulttuuri)historian oppitunnista.

Ja onhan se kaunis kirja, ei sitä kukaan voi kieltää. Se muistuttaa minua rakkaudestani, joka on yhtä kiihkeä, hektinen, kiivas, kärsimätön ja intohimoinen kuin Marian ja Robertinkin - onneksi aikaa on vain hiukan enemmän, eikä meitä uhkaa koko ajan kansallismielisten pommikoneet.   

Niin on todella hyvä olla.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Luin: 2x Marja-Liisa Heino osa 2


Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

WSOY, 2015

Luokitus: toinen osa Karli Eerola -sarjaa


Totean sen jo nyt heti alkuun: Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa -dekkarissa on upeita, nokkelia ja värikkäitä kohtauksia, hienoa tarinankuljetusta  ja mitä oudoin lopetus. Tönkkö, keskeneräisen tuntuinen.

Mutta siitä kohta lisää.

Farssia farsiksi?


Iranilaissyntyinen, Suomeen perheensä mukana muuttanut Tara Farahani katoaa. Muslimityttö, joka on viis veisannut perheensä traditioista ja musliminaisille pakollisista ohjesäännöistä. Viimeisenä iltanaan hän viettää aikaa itseään vanhemman miehen kanssa, mallikoulun vetäjän, joka on kiinnostunut nuorista tytöistä muutenkin kuin linssin läpi.

Epävirallisesti katoamista alkaa tutkia Taran veli, Kia Farahani, joka tuntee syyllisyyttä siitä, ettei suojellut siskoaan niin kuin ankara isä olisi halunnut. Kialla on oma elämä yhtä sotkussa kuin kaikilla muillakin, ja Taran katoaminen suistaa häntä rauniotilaan.
Sitten oli ollut Susanna. Sillä oli tosi pitkät jalat. - - He menivät Emren kioskille ostamaan jäätelöä ja Kazimin posse vislaili Susannan perään, jätkät huohottivat ja tekivät käsillään eleitä ja Susanna luuli että Kia sanoi niille vastaan, mutta hän sanoi farsiksi, että Susannalla oli ihanan pehmeä ja märkä vittu.
Virallisesti tapausta tutkii Karli Eerola, romaniylikonstaapeli, joka yrittää selvittää katoamista parhaan kykynsä mukaan. Yksityiselämässään hän on joutunut pahaan tilanteeseen: suku, naisystävä ja työkaverit odottavat häneltä sataprosenttista keskittymistä ja tilanteenhallintaa. 



Kirjasta

Palaverin loputtua tuli puheeksi Siltaharju. Siltaharjulla oli edessä leikkaus, komisario muistutti. Enemmän voisivat rikospuoleltakin kollegat tsempata työkaveria. Menisitte vaikka porukalla. Etten minä ole ainoa, joka siellä käy. Etten ole yksin sitten, jos minulle tapahtuu samanlaista. Sitä ei sanottu ääneen, mutta he kaikki kuulivat sen.
Aiemmassa postauksessani lupasin kertoa teille lisää Karli Eerolasta, mutta yllättäen kyllä, Älä tähti putoa -dekkarin ns. "päähenkilöksi" nouseekin Eerolan kollega, Siltaharju, jonka kurjaakin kurjaa elämää lukija pääsee seuraamaan. Marja-Liisa Heino pistää taas parastaan ja kirjoittaa elävää, traagista ja jopa inhorealistista kuvaa vanhenevan miehen vaivoista. Työpaineista, vaimosta, lapsenlapsista.
Puhuvat näistä ajoista, kuinka pitää säästää, ja laittavat työläisen kävelemään. Mitä tässä mies voisi enää tehdä kuin ottaa viinaa.
Mutta kun vaimo kaatoi sen viemäristä alas. Korkkaamattoman pullon jallua.
Kai se vähän vielä välittää, vaimo.  
Tämä on ehdottomasti Heinon parhain puoli: hän taikoo ihmisistä ihmisiä. Siltaharjun lapsenlapset kuvataan viattomina ja puhtoisina, kun taas koko muu elämä on yhtä taistelua ja hampaan kiristelyä. Karli Eerolan Jessi-tyttöystävä taistelee ainoana valkolaisena suuressa romaniyhteisössä. Kia Farahani kertaa elämänsä suuria linjoja.

Kaiken keskellä on yhteisöjen odotukset. Kaikilla yhteisöillä on odotuksia, normeja ja rooleja, joiden ristipaineissa ihmiset joutuvat elämään.



Paljon hyvää mutta...


Heinon uutuudessa on äärettömän kauniita kohtauksia, todella upeaa suomen kielen käyttöä. Hienoa kliseiden välttöä, ei mennä siitä, mistä aita on matalin.

Kirjassa on siis paljon hyvää ja kaunista, mutta muutamat jutut kyllä töksähtivät silmääni yllättävänkin pahasti. Ensimmäiseksikin voisin mainita tämän mallikoulun vetäjän, valokuvaajan, jonka uskotaan tarjoavan tytöille muutakin kuin pelkkää mallisopimusta. Miksi siitä piti kertoa heti kirjan takakannessa, vaikka koko miestä joudutaan odottamaan kirjan puoleenväliin? Ainakin minulta meinasi katketa pinna, kun miestä ei vain kuulunut, vaikka hän selvästi oli eräs pääepäillyistä.

Samaisesta valokuvaajasta tuli myös mieleen eräs asia, mikä on kismittänyt minua jo kauan: Suomalaisissa dekkareissa kaikki vanhemmat miehet ovat joko juoppoja tai pedoja. Ja aina, kun kyseessä on vanhempi mies-nuorempi nainen -suhde, mies on se, joka vonkaa seksiä ja se, josta tehdään se pervo, likainen. Kaikki yli nelikymppiset miehet, jotka pitävät nuoremmista naisista, eivät ole hulluja raiskaajia. Muistaakahan se!

Toinen seikka on tietyt henkilöt, jotka esitellään lukijalle hyvin tärkeinä ja merkittävinä kirjan juonen kannalta, mutta sitten ne vain, noh, unohdetaan. Ne saattavat kadota yllättävästikin, vaikka alussa olisi tuntunut, että tähän henkilöön pitää panostaa. 

Ja kolmas... No se loppu, mistä jo mainitsinkin. Ehkä jotkut pitävät siitä, ehkä se joillekin on yllätyksellinen ja mielenkiintoinen lopetus, mutta minulle se näyttäytyi vain... vain tyhmänä. Ihan kuin Heino olisi halunnut vain lopettaa ja sitten lopettanut miettimättä tarkemmin. Okei, syyllinen löytyy yllättävältä taholta, mutta se ei riitä, asiaa ei selitetä, se on niin hämmentävä ja outo.

Minä en ainakaan pitänyt siitä, vaikka muuten nautinkin arvaamattomuudesta.

Lopuksi


Marja-Liisa Heinon toinen Karli Eerola -dekkari on mielestäni onnistuneempi kuin ensimmäinen  kaikesta huolimatta. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja hienoa, tarkkaa, tarkempaa kuvausta muslimi- ja romaniyhteisöistä. Heinossa on ehdottomasti todella paljon potentiaalia vaikka mihin!