lauantai 9. toukokuuta 2015

Luin: Kenelle kellot soivat - eivät ainakaan minulle

Ernest Hemingway (1899-1961)

Miksi juuri hän: äidinkielen kirjallisuusessee vaatii sitä

Tyylisuunta: modernismi


Espanjan sisällissota (1936-1939)

Mikä: toisen maailmansodan esinäytös

Osapuolet: tasavaltalaiset vs. Fransisco Francon kannattajat (kansallismieliset)

Osapuolten tukijat: NL ja natsi-Saksa

Lopputulos: Franco voitti ja maa siirtyi totalitarismiin


Espanja käy veristä sisällissotaansa. Robert Jordan on amerikkalainen espanjan kielen opettaja, joka liittyy tasavaltalaisten puolelle ja työskentelee partisaanina mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Kuolema voi tulla milloin vain, mutta se ei pelota Jordania - ei, kunnes hänen eteensä ilmestyy kaunis espanjalaistyttö Maria, ja hän rakastuu.


Myönnän sen nyt tässä jo heti: olen rakastunut. Kyllä, olen rakastunut myös Hemingwayn tyyliin, mutta ennen kaikkea olen rakastunut erääseen mieheen. Siksi Kenelle kellot soivat näyttäytyy silmissäni kauniina ja intohimoisena rakkaustarinana.

Sitä se toki onkin, mutta se on myös paljon muuta: tarina Espanjan sisällissodasta, sodan todellisuudesta, pahasta ja hyvästä ja siitä, mikä loppuen lopuksi on pahuutta ja mikä hyvyyttä. Sekään ei ole aina itsestäänselvää edes kirjan päähenkilöille, jotka uskovat vakaasti tasavaltaan ja haluavat fasistit, Francon kannattajat, pois päiviltään.

Kirjavalintanihan osui aivan nappiin, sillä saadessani äidinkielen vitoskurssin essee-tehtävät, olin innoissani: Tehtävissä pyydettiin kirjoittamaan juuri siitä, mistä tämä kirja kertoo! Pahuudesta, oikeudesta, vallitsevista olosuhteista, tuon ajan ideologeista yms. Joten esseen kirjoittamisesta ei tule vaikeaa, näin otaksun.

Sen sijaan mietin pitkään, mitä haluaisin teille blogini lukijoille kirjoittaa. Kirjoittaisinko Hemingwayn ihanasta tyylistä vai juonesta, painotanko enemmän arvostelua vai ihailua?

Päätin ihailla hetken.

"Ne soivat sinulle"


Kaikki tuntevat Hemingwayn kuuluisat sanat: Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.

Kenelle kellot soivat on kuitenkin antanut paljon muutakin kuin vain nämä jo klassikoksi muodostuneet sanat. Melkein jopa aforismimainen tokaisu. 

Hemingwayn verkkainen, kuvaileva tyyli sopi minulle näinä kauniin keväisinä päivinä. Se sopi romanttiseen mielentilaani todella hyvin. 

Kaikkein huikeimmaksi muodostuu Marian ja Robertin rakkaus, niin herkkä mutta vahva, niin kirkas ja kaunis - ja särkyvä. Hemingway osaa aivan mielettömän taitavasti kuvata sitä, kuinka Robert kamppailee tuskiensa kanssa: Entä jos kuolen? Entä jos hän kuolee? Lopulta hän päättää elää täyttä elämää ne päivät, jotka ovat hänelle annetut. Oli niitä sitten kaksi tai kaksituhatta.

Tämä ajatus vetoaa hyvin minuun, sillä minuunkin rakkaus iski ihan yllättäen, äkkiä, nurkan takaa. Enkä halua sitä pois.
He kävelivät vuoriniityn kanervikossa, ja Robert Jordan tunsi kanervien hankaavan jalkojaan, tunsi kotelossa olevan pistoolin painon reittään vasten, tunsi auringon paistavan päähänsä, tunsi vuorten lumihuipuilta käyvän tuulahduksen raikkaana selässään ja tunsi kädessään tytön käden kiinteänä ja voimakkaana, sormet hänen sormiensa lomassa.
Kuinka yksi virke voi olla noin pitkä mutta samalla aivan ymmärrettävä, järkeenkäypä, jumalattoman ihana, yksityiskohtainen ja romanttinen. Se sanoo kaiken tarvittavan.

Meistä kahdesta


Kirja sai minut kirjoittamaan todella imeliä, proosarunomaisia ja romanttisia höttönovelleja, joten kai se jollakin tapaa vaikutti minuun syvästi. Kirjallahan on hyvin vahva historiallinen pohja, niin kuin olette varmasti jo tajunneet, joten se kävi pienestä (kulttuuri)historian oppitunnista.

Ja onhan se kaunis kirja, ei sitä kukaan voi kieltää. Se muistuttaa minua rakkaudestani, joka on yhtä kiihkeä, hektinen, kiivas, kärsimätön ja intohimoinen kuin Marian ja Robertinkin - onneksi aikaa on vain hiukan enemmän, eikä meitä uhkaa koko ajan kansallismielisten pommikoneet.   

Niin on todella hyvä olla.

2 kommenttia:

  1. Arvoisa nuorimies, toivottavasti et maininnut kirjallisuusesseessä Hemingwayn kirjoittamaksi mainitsemaasi otetta "jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua...". Sillä se on lainaus John Donnen kirjoituksesta Rukouksia Sairasvuoteelta.

    Yritän etsiä netistä syitä lukea tätä kirjaa loppuun. Ensimmäisellä yrityksellä pääsin parikymmentä sivua. Sitten aloitin uudestaan ja olen tällä hetkellä sivulla 70. Sen jälkeen avasin kirjan satunnaisesti kohdasta ja luin sen aukeaman, mistä kirja avautui. Ja aukaisin kirjasta uuden satunnaisen kohdan ja luin uuden aukeaman.

    Ehkä yritän vielä kolmannen kerran, en ole koskaan jättänyt kirjaa kesken. Ehkä aivoni ovat ruosteessa koska en ole ole lukenut mitään kirjaa pitkään aikaan. En toisaalta ymmärrä, miksi minun pitäisi lukea kirja, joka ei tunnu kiinnostavalta. Ja toisaalta, kun se on kuitenkin puhutellut vuosikymmeniä ihmisiä, siinä täytyy olla jotain mielenkiintoista. Tai sitten kukaan ei uskalla myöntää että kirja on tylsä, koska se kuuluu klassikoihin.

    Aluksi ajattelin että ehkä olen liian nuori. Sitten luin kirjoituksesi ja ajattelin että josko olenkin liian vanha. Mutta ehkä vika onkin siinä, että etsin kirjasta juonta, kun pitäisi keskittyä sanoihin. Käännöskirjallisuuden ongelma on se, että kääntäjä muuttaa kirjaa väkisinkin. Joten ratkaisu olisi lukea kirja alkuperäisellä kielellä englanniksi. Tai sitten on tyytyminen siihen että venäläinen kaunokirjallisuus ja slaavilainen melankolia vaan on enemmän meikänaisen makuun.

    Ystävällisin terveisin, Tiina

    VastaaPoista
  2. Minulla tuo kirja on, alkuperäinen ja olen sen lukenut jo neljäkymmentä vuotta sitten mutta aika etäisyys muuttaa kirjaa ja sen huomaa nyt, Kävin varta vasten lainaamassa suomenkielisen laitoksen kirjastosta, se löytyi arkistosta ja sekin todistaa, ettei noita oikeita kirjoja enää nykyihmiset lue, ne ovat jo vieraantuneet kielestä ja kaikesta mistä kirja kertoo. No minua kiinnosti se suomalainen käännös, enkä nyt enää tässä edes muista kuka sen oli kääntänyt, eikä sillä ole merkitystä, se vain todisti, kaikesta hyvästä suomenkielestään ja siitä huolellisuudesta,huolimatta, taikka sen vuoksi, että se ei soinut alkukielen kanssa, Hemingway käytti sitä kieltä, mitä ihmiset puhuivat ja erityisen mestarillisesti seurasi vuorosanoja( jostain muistan Hemingway sanoneen, että hänellä on valokuva muisti) ainakin sellainen hänellä on täytynyt olla, sillä on vaikea uskoa kaiken olleen muistiin kirjoitettu, Kun kirjassa ’kelle kellot soivat’ mustalainen Rafael puhuu sillä omalla vajaalla kielellään, joka on osa kansan kieltä(muistui tässä samalla erä tapaus kun suomallinen rouva joka asui espanjassa ja opiskeli siellä espanjaa, kysäsi joltakin rakennusmieheltä miten se ja se lause taipuu, vastaus oli tältä nativelta suoraan kansasta, ettei hän sellaisia tiedä) no se saundi joka lähtee Rafaelin repliikeistä ei ole käännettävissä ja siistimällä suomeksi, toinen, joka Hemingwayn kerronnassa panna merkille on 'and' käyttö, vaikka englanninkieltä ei voikaan kirjoitta ja puhua ilman ’and’ sanoja, samoin kun suomenkieltä ilman, niin kun taikka se että, sanoja, on hemingway tekstissä and sanaa käytetty välimerkkien tilalla ja saatu sillä tavoin se runollisen soljuva saudi aikaan

    VastaaPoista