maanantai 29. kesäkuuta 2015

Luin: Ihmispeto, Thomas Müller

Thomas Müller: Ihmispeto (Bestie Mensch: Tarnung - Lüge - Strategie)

Suom.: Tiina Hakala

Ajatus kirjat, 2006


Päinvastoin kuin luulisi, useimmat heistä [rikollisista] ovat kohteliaita ja myötämielisiä, jotkut jopa ujoja, ja jotkut elävät väkivaltafantasioiden maailmassa, josta on vuosien kuluessa tullut jatkuvasti laajeneva, kaiken sisäänsä ahmiva ja tuhoava musta aukko. Siihen katoavat kaikki positiiviset tunteet, kiintymys, kaipaus, rakkaus ja koko normaali elämä - -

Kriminaalipsykologia on kiinnostanut ihmisiä oikeastaan aina. Me haluamme tietää, miksi joku ihminen tekee toiselle pahaa. Itävallan oma Hannu Lauerma, kriminaalipsykologi Thomas Müller, on haastatellut sellaisiakin ihmisiä uransa aikana, joiden kanssa kukaan ei halua toimia. Ihmisiä, joiden maailma on täysin omamme vastainen, täysin oman moraalimme ulkopuolella. 

Mitä ajattelee mies, joka murhaa ja raiskaa nuoria naisia? Tai nainen, joka tappaa entisen aviomiehensä ja jättää symbolisia viestejä rikospaikalle?

Ihmispedossa tuo urallaan varsin menestynyt Müller yrittää selostaa metodejaan ja tapoja, joilla hän on kyennyt pääsemään edes askeleen lähemmäs noiden ihmisten maailmaa.

Teknisiä asioita


Kirja on aiheeltaan koukuttava ja mielenkiintoinen, toki, se yrittää selittää sitä, miksi joku meistä surmaa toisen äkkipikaistuksissaan tai suunniteltuaan tekoaan kauan - ja miksi joitakuita myös kiihottaa tuo väkivaltainen maailma, ja heistä voi tulla jopa sarjamurhaajia.

Kirjan juonikulku on hyvin ymmärrettävä ja selkeä: Müller käy läpi mielenmaisemaansa ja uraansa esimerkkien avulla, kertoo muistojaan ja esimerkkitapauksia. Hänen uraansa käsitellään varsin yksityiskohtaisesti: se, kuinka tavallisesta partiopoliisista tuleekin FBI:n ja muiden käyttämä kriminaalipsykologi. 

Kirjan motto voisikin kuulua: Töitä tekemällä saavutat paljon. Müller on saanut urallaan paljon aikaan, mutta ainoastaan tekemällä sen eteen töitä - ja luomalla hyviä suhteita. Hän pääsi on aika nuorena haastattelemaan korkeimman turvallisuusluokituksen rikollisia.
Jens: "Minulla on ollut väkivaltakuvitelmia suunnilleen 16-vuotiaasta lähtien. Kuvittelin mielessäni kaksi naista, jotka tunsin ulkonäöltä. He olivat metsässä, olin sitonut heidät käsivarsista puuhun ja hivelin heitä veitsenkärjellä. Se oli valtapeliä."
Müller: "Kuuluiko tuohon ensimmäiseen kuvitelmaan jo haavoittaminen vai ainoastaan veitsellä hively?"
Jens: "Ainoastaan veitsellä hively." 
Kirjasta käy nopeasti ilmi pääasiat, pääpointit, joita Müller haluaa meille tuoda esille: 

1. Yleensä (sarja)rikollisten toiminnassa on kyse valtapelistä, ei niinkään rahasta tms.

2. Raiskauskaan ei välttämättä ole mitään muuta kuin vallanhimoa, ei siis seksuaalisuuteen liittyvä rikos, ja toisaalta taas murha tai kidutus voi olla seksuaalinen teko.

3. Rikolliset ovat tavallisen tuntuisia ja näköisiä ihmisiä.

Njaah...


Noh... Onhan kirja ihan jännittävä ja ajoittain myös aika kauhea, mutta ei se säväytä sen kummemmin. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin osuus on Jarkko Sipilän kirjoittama lisäys suomalaisista rikostilastoista. Yhtä kiehtovaa on myös ne hetket, jolloin Müller kertoo esimerkein jostakin tietystä rikostyypistä tai rikollisista ihmisinä. 

Muuten kirja on vain ihan jees. Ei se ole uskomaton tai upea, tuskin edes muistan koko kirjaa enää vuoden päästä. Eräs saksalainen lehti on kirjoittanut kirjasta, että sen vuoksi "kannattaa jättää pari trilleriä väliin".

No ei kannata. Lukekaa vaikka Erik Axl Sundia tai Tuomas Rimpiläisen uutuutta, Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Se on minullakin lukulistalla! Müller tekee ihan hyvää työtä, mutta ei saa koukutettua lukijaansa. 

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Blogi 2 vuotta!

Luulin että tänään on ihan normaali päivä, mutta ei olekaan! Blogini täyttää tänään tasan kaksi vuotta, voi että! 

Tämän kyllä unohdin ihan täysin, pakko on myöntää. En ole valmistellut mitään kummempaa postausta, mutta varmaan tuo tämänpäiväinen festari-postaus ajaa saman asian.

Joten kiitos kaikille lukijoille tästä ajasta ja jatketaan yhtä kirjallisena eteenpäin! Kaksi vuotta tuntuu oudon pitkältä ajalta, elämäntilanteenikin on muuttunut tässä ajassa täysin, mutta eihän siitä olekaan kuin tovi...

Festarikesä käyntiin!

Meil on kaks aurinkoo ja meri joka kimmeltää. Meil on plus kolkytviis ja aallot jotka viilentää. Enkä mä tiedä, päästäänkö me koskaan lähtemään. Mut kuule, beibi, meil on matka, meil on määränpää.
Cobacabana ja Ipanema, Juha Tapio

Alkukesä on ollut sateinen ja tuulinen  ja sellaisena se taitaa pysyä vielä juhannuksen jälkeenkin. Silti aloitin festarikesän kuuman tunnelmoinnin jo viime viikonloppuna (13.6.), kun olin Joensuussa kuuntelemassa parhaita kotimaisia artisteja.

"Kuuma" oli vain tunnelma  kaikki muu oli märkää ja tuulista ja koleaa. Noh, olipa se ainakin kokemus, kun hurrasin aivan eturivissä litimärkänä ja vailla suojaa. Harvoin sitä ihminen niin märkä onkaan.

Osuuskaupparock 2015 oli myös ensimmäinen K18-keikka, jonka tein! Olin siis juuri edellisellä viikolla täyttänyt täysi-ikäisyyteen vaadittavat pykälät. Koo18-festareiksi Osuuskaupparock oli varsin hillitty ja sivistynyt, ei siellä sen ihmeemmin tapahtunut edes hämmentäviä yhteentörmäyksiä humalaisten ihmisten kanssa. Ehkä se sää jotain merkitsi myös siinä...

Festarit itsessään olivat kuitenkin todella kiva elämys. En tosin viihtynyt kovinkaan paljoa itse festarialueella; olen sen verran meluherkkä yksilö, että ahdistun helposti jos joudun olemaan melussa kovinkaan pitkään. 

Siitä huolimatta pääsin kuuntelemaan sekä Juha Tapiota että Neljää Ruusua. Ja eturivissä, totta kai. Kummatkin keikat olivat hyvin festarimaisia sikermiä bändien parhaimmistosta. Se on yksi syy, minkä takia en kiertele sen kummemin festareita: normaalit keikat sisältävät paljon enemmän myös muuta tuotantoa kuin niitä hittejä. Juha Tapio esitti putkeen uransa huippubiisit, Neljän Ruusun Ilkka Alanko sen sijaan antoi palaa ja jorasi oikein kunnolla.




Kummatkin olivat mukavia kuunnella, ja niiden tahtiin oli  sateesta huolimatta  kiva pomppia, huutaa, kiljua, laulaa mukana. Tapion kohdalle osui se huonompi arpa: kova tuuli ja sade sekoittivat aika pahasti miksausta, ja Juhan kaunis lauluääni hukkui harmillisen usein johonkin tuuleen. Alangon rääkyvä, paljon maskuliinisempi ja voimakkaampi ääni tuli ulos paremmin.

Mutta varmaa on ainakin se, että kummatkin tekivät hommansa täysillä. He nauttivat sydämensä kyllyydestä laulamisesta ja esiintymisestä. Juha Tapio on juuri tullut takaisin pitkältä keikkatauolta, ja hän sanoikin eräässä haastattelussa laulamisen olevan siisteintä hommaa ikinä. Ja se näkyi myös Tapion tekemisessä. 

Ah, ihania miehiä!




Perheelläni on vahvoja yhteyksiä Joensuuhun, ja siksi olemme yhdessä seuranneet kummankin Alangon veljeksen toimintaa innolla. Voisinpa jopa kehaista sen verran, että jossakin hamassa menneisyydessä (villillä 80-luvulla) isäni on myös tuntenut Alangon veljekset ihan henk.koht. Tai no, ainakin silloin tälläin hengannut heidän kanssaan.

Veljeksistä nuorin eli Ilkka ei ole ehtinyt isäni kanssa samoille apajille jo ikänsäkin puolesta: vuonna 1969 syntynyt laulaja täyttää tänä vuonna vasta 46 vuotta. Ikä ei ole tehnyt miehelle ainakaan näkyviä haittoja  sen verran kovasti hän jorasi kotikaupunkinsa lavalla. Otti yleisönsä.

Teistä muista en tiedä, mutta minulla on ainakin todella kiva juhannus. Voin ainakin lämmöllä muistella tätä festaria, jos ei muuten lämpö tunnu kohoavan!
   

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Syksyn uutuuskirjatarjonta pettymys - silti hienoja helmiä

Otsikko sen jo kertookin: syksyllä ei ilmesty mitään järisyttävää, upeaa, must-luettavaa. Ilmestyy toki paljon kivaa kirjallisuutta, mutta enimmäkseen aikuisten puolelta.

Missä kaikki nuorten kirjat? Nuortenrealismi, haloo? Selailin kustantamojen katalogeja, enkä löytänyt kuin kasan nättejä lastenkirjoja sekä fantasiaa. Ja okei, varhaisteineille tarkoitettuja, muutamia harvoja realismiin viittaavia romaaneja. 

Onko tämä sitten sitä lamaa? Eivätkö kustantamot koe nuortenkirjallisuutta kannattavana ja myyvänä?

Noh, sitten itse listaukseen. Itse en löytänyt moneltakaan kustantamolta mitään kivaa, joten kustantamojen määrä tässä postauksessa on yllättävän pieni.

Tammi


Leena Lehtolainen: Surunpotku (elokuu)

Uusi ja varmasti odotettu Maria Kallio -dekkari! Kuka surmasi jalokiviasiantuntija Jaakko Pulmanin? Ja miksi ruumis löytyi kirkosta?

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy (elokuu)

Kotimaista dekkaria on luvassa tässäkin: helsinkiläisiä vanhuksia vaanii myrkyttäjä, jonka otteet alkavat raaistua. Selvästi siis varsin todellisuuspohjainen romaani, sanoisinko.

Vuokko Sajaniemi: Pedot (elokuu)

Suomalainen esikoisromaani! Sajaniemi debytoi mystiikkaa ja realismia yhdistävällä romaanillaan, jossa nuori Maria joutuu keskelle sukunsa synkkiä salaisuuksia.


Gummerus


Joonas Konstig: Perkele (syyskuu)

Voi Konstig... Hän on hurmannut minut sekä kirjoittamisellaan että varsinkin ulkonäöllään. Kuinka komea ja charmaattinen mies! Tätä romaania odotan ehkä eniten koko syksyltä. Suuri tarina, joka alkaa ysiluokan päättäjäisistä ja jatkuu läpi elämän. Oh!

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (elokuu)

Suomalaiset rakastavat alkusointuisia kirjan nimiä, ja tässä on teille sellainen. Nimen taakse kätkeytyy magiaa, fantasiaa ja aivan tavallista perhearkea. Se on myyttinen sukupolvitarina.

Mauri Paasilinna: Suomaalaiset (elokuu)

Metsästystä ja kalastusta harrastava Paasilinna tarttuu varsin metsälliseen aiheeseen: kivikautiseen maailmaan. Hän on tehnyt siitä fiktiota, jossa totuudellinen pohja yhdistyy värikkääseen tarinaan. Kivikautinen ihminen ei ehkä osannut käyttää ipadeja ja ielämiään, mutta osasi selviytyä metsässä. Ja mikä parhainta: kivikaudella ihmisten tunteet olivat samanlaisia kuin nykyään.


WSOY


Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa (elokuu)

Ajankohtainen ja järisyttävä romaani perhesurmista ja niiden tutkinnasta. Eräänä jouluaattona idyllisen perheen isä tappaa lapset, vaimon ja sen jälkeen vielä itsensä. Mitä on tapahtunut?

Otava


Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit (elokuu)

Kiinan lähihistoriaa ja kaunokirjallisuutta yhdistävä romaani kertoo kulttuurivallankumouksesta, joka jätti jälkeensä kauhua ja pelkoa.


Antti Holma: Kauheimmat runot (heinäkuu)

Holma ei ole kaikkein tunnetuin juuri runoistaan, mutta niitäkin mies on ehtinyt tehdä vaikka kuinka. Runokokoelma onkin nimetty varsin holmamaiseen tyyliin. 

Jaakko Yli-Juonikas: Kyyhkysinetti (elokuu)

Pieni huutolaistyttö Rauha. Suuri maailma. Ajomies Kallio, jolla on parantajanlahjoja ja ystävällinen mieli. Rauha seuraa Kalliota suureen Helsinkiin, jossa odottavat monet vaarat.


Like


Antti Tuomainen: Kaivos (elokuu)

Tuomaisen Anttia luen aina, kun häneltä ilmestyy jotain uutta. Mies osaa kirjoittaa niin peevelin hyvin, että tämä on lähestulkoon pakollista luettavaa.


Karisto


Martti Linna: Kaksi hautaa saarella (toukokuu)

Jo ilmestynyt, todella hienolta kuulostava romaani kertoo sisällissodasta ja ihmisistä sen keskellä. Vaikka tällaisia kirjoja ilmestyy paljon, kannattaa ehkä antaa vielä yhdelle sellaiselle mahdollisuus.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Luin: Tappavaa lunta, Marja-Sisko Aalto

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

ICASOS, 2015

Luokitus: Aalto jatkaa omaperäisellä tyylillään


Jo esikoisromaaninsa Murha tuomiokapitulissa lopussa Marja-Sisko Aalto väläytteli mahdollisuutta sille, että seuraavassa kirjassa olisi kuin olisikin transihmisiä. Ja niitä me saimme. 

Eipäs vain kiirehditä aikaamme edelle.


Juonesta lyhyesti


Aiheiltaan Aallon uusi dekkari, Tappavaa lunta, on hyvinkin monimuotoinen: Tapahtumat alkavat niinkin kaukaa kuin Lapin sodasta (1944-1945) ja päättyvät nyky-Suomen huumeliigoihin. 

Vuosi 1944. Suomen Lappi. Suomalaissotilaat löytävät suuren viinavaraston ja ryyppäävät itsensä täyteen. Ei kulu kauaa, kun kuuluu kolme laukausta ja kolme viatonta ihmistä on surmattu. Kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan; onhan Suomen sotaoikeudella muutenkin jo liikaa puuhaa. Teot pyyhitään pois muistista.

Näihin tapahtumiin Annette Savolainen, jo edellisessä romaanissa esitelty rikoskonstaapeli, törmää tutkiessaan murhaa, johon tuntuu huumeiden lisäksi liittyvän paljon enemmänkin. Liikaa salaisuuksia, kiristystä, velkaisia ja velkojia. Tuleeko totuus julki?

Faktaa ja fiktiota


Kirjan rikosvyyhti on kerrassaan mielenkiintoinen. Onhan se myös osittain totta: Vaikkei juuri tällaista rikosta tähän samaan aikaan olisikaan tapahtunut, tapahtui paljon samanlaisia, aivan varmasti. Suomen lähimenneisyyden sodat kätkevät varmasti vielä paljon sellaista materiaalia, mikä ei välttämättä koskaan tule julki  syylliset kuolevat salaisuudet mukanaan, asianomaisten läheiset eivät saa koskaan tietää totuutta.

Tappavaa lunta on monella tapaa mukava pieni dekkari. Se on yllättävän omaperäinen ja kekseliäs, mutta jotenkin jäykkä ja liiallisen asiallinen. Henkilöiden puhekieli tuntuu olevan kuin 1800-luvun kartanoromaaneista, kirjakielistä ja oudon asiallista.

Onneksi sentään nuoriso osaa kiroilla, huhuh. Itse asiassa nämä kirosanat on usein ujutettu kerronnan joukkoon, jolloin Aallolla on ollut varaa leikitellä hieman kielellä, kas näin:
Nuoriherra Salmelin ei ilahtunut poliisien tulosta, vaan ilmaisi vastalauseensa suomalaiskansallisin peetä, ärrää ja ässää sisältävin voimasanoin. Viestiin sisältyi myös analyysi poliisin älynlahjoista ja luonteenlaadusta.
Aivan mielettömän ihanaa kielileikittelyä! Tämä on Aallon tyylissä parasta: suomen kielen näppärä ja kekseliäs käyttö. Vaikka dialogit joskus jurraavatkin paikallaan, pelastaa Aalto tilanteen upealla kerronnallaan. Kiitos, Marja-Sisko! Vau!


Vielä vähän syvemmälle


Tappavaa lunta on varsin helppotajuinen kirja. Se ei ole erityisen vaikea tai liian monimutkainen vyyhti outoja rikoksia. Marja-Sisko Aalto on tässäkin romaanissaan säilyttänyt omaperäisen tyylinsä: helppoja rikoksia, ei liikaa verta tai inhorealismia, lyhyitä virkkeitä. Lyhyet virkkeet ovat näemmä jääneet Aallon tyyliin lopullisesti  eikä se pahemmin minua ainakaan haittaa. Ainoastaan aivan aluksi oli outoa lukea kirjaa, kun kieli tuntui töksähtelevältä.

Kirjan juoni selviää lukijalle ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen, mitä ehkä hieman kritisoin. Vastaan tulee onneksi myös riittävästi yllätyksiä, jotka pitävät lukijan hereillä. Ei Aalto aivan lukijaansa päästä karkaamaan!

Kaikesta huolimatta kirjasta jää hieman outo maku. Varsinkin alkuvaiheessa kaikki paljastuu liian nopeasti: poliisit saavat tietoja liian helposti, murhatun miehen leski kertoo heille miehestään hyvin avoimesti ja paljon.


Transihmisyys aiheena ja yhtenä teemoista on tuotu aivan mainiosti esille. En minä sitä hetkeäkään epäillyt, etteikö Aalto sen osaisi hienotunteisesti ja mukavan jouhevasti tehdä. Hlbti-asiat ovat tärkeitä  ja kannatan niistä avoimesti puhumista  mutta se ei saisi hypätä silmille, se ei saisi olla se ainut asia, minkä henkilöstä tai kirjasta muistaa. 

Olen perin tyytyväinen Aallon toimintaan. Perin tyytyväinen. Kuinka moni suomalainen kirjailija on julkaissut toimivan dekkarin, joka samalla kertoo sateenkaarevuudesta? Tai ylipäätään vähemmistöistä? Ei kovin moni. Minulle ekana tulevat mieleen Leena Lehtolainen (naisen asema, maahanmuuttajat, homous), Marja-Liisa Heino (romanit, muslimit) ja Kati Hiekkapelto (maahanmuuttajat). Aika moni nuortenkirjailijakin on ottanut nimenomaan Suomeen tulleiden pakolaisten näkökulman huomioon.

Entä saamelaiset? Suomenruotsalaiset? Kehitysvammaiset?


Kaikki lumiset talvet


Tappavasta lumesta jäi kaiken kaikkiaan käteen hyvä jälkimaku. Saatan toistaa itseäni kun sanon, että Aallosta on kasvamassa oikeinkin taitava dekkaristi. Hänellä on niin omalaatuisensa kirjoitustyyli, jota harvoin pohjoismaalaisissa dekkareissa törmää. 

Sitä voisi kaiketi sanoa sympaattiseksi. Ymmärrettäväksi.

Tappavaa lunta oli mielestäni parempi kuin Murha tuomiokapitulissa  kummatkaan eivät säväytä mutta eivät jätä kylmäksikään. Aallon tyyli alkaa hioitua huippuunsa, ja samalla myös lukijapiiri muokkaantuu: kirjaa voi suositella niille, jotka tykkäävät hyvin perusdekkareista. 

Kirjaan oli ehkä liikaa työnnetty kaikkea: oli syöpää ja taittovikaa, transihmisyyttä ja huumeita, Lapin sotaa ja paljon salaisuuksia. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta loppupeleissä Marja-Sisko Aalto osuu aivan oikeaan. Hienoa!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kirjablogien jännittävä dekkariviikko!

Joku pitää luodeista ja verestä, toinen rauhallisesta neiti Marple -tyylistä. Yksi tahtoo psykologista jännitettä, toinen pitää enemmän perinteisestä dekkarimallista. Kolmas rakastaa jotain ihan muuta.

Dekkareita on yhtä monta eri lajia kuin on niiden lukijoitakin. Rikoskirjallisuutta tuotetaan nykyään niin hurjaa tahtia, että osa lukijoista on huolestunut niiden laadusta. Tässä ihan hiljattain levisi somessa uutinen, jossa puhuttiin suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta ja jopa "dekkaribuumista", jonka varjopuolena on ylitarjonta ja laadun heikentyminen.

Jokainen on varmasti sen itsekin nähnyt. Moni kirjailija julkaisee pitkiä, monikymmenosaisia sarjoja, jotka kaikki eivät täytä hyvän kirjan ominaisuuksia. 

Kokonaisuudessaan kyseinen artikkeli on luettavissa Ylen nettisivuilla: 

Joka tapauksessa toivotan kaikille jännittävää ja rikostäytteistä dekkariviikkoa! Minunkin kirjalistallani on aijai, upeita kirjoja! Nähdään alkuviikosta!

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Luin: Lasiruumiit, Erik Axl Sund

Erik Axl Sund: Lasiruumiit (Glaskroppar)

Suomentanut: Kari Koski

Otava, 2015



Kiitokset: Justin Bieber

Näin lukee kirjan takasivuilla, juuri ennen kuin kirja ehtii loppua. Hengästynyt, vakuuttunut ja varsin koukuttunut lukija pysähtyy siihen ja naurahtaa. Onpa varsin yksinkertainen asia, mistä Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist  siis Erik Axl Sund  ovat saaneet inspiraationsa kirjaan. Maailmankuulusta laulajasta, joka on muuttunut harmittomasta pikkupojasta liian rikkaaksi ja liian vapaaksi teini-idoliksi. Rajat ovat hävinneet.

Aivan samaan tapaan käy Lasiruumiissakin: alun perin pienen piirin juttu leviääkin räjähdysmäisesti hallitsemattomaksi kaaokseksi.

Mul on Nälkä


Hän istahtaa sohvalle. Laittaa valmiiksi uuden piikin, ja tällä kertaa kestää melkein kymmenen minuuttia löytää käsivarresta laskimo. - - Sitten on kuin vaipuisi aukkoon, hänen omaan sisäiseen aukkoonsa, jossa hän on haavoittumaton.
Rikospoliisi Jens Hurtig, uuden dekkarisarjan kirkkain tähti, törmää kauheaan ilmiöön, joka saa hänet yökkäämään: Ruotsia koettelee kaikkien aikojen pahin itsemurhien aalto, joka kohdistuu varsinkin nuoriin. Se leviää hirmuista tahtia, ja kohta tapauksia ei olekaan enää yksi tai kaksi vaan kymmeniä.

Nuoret näyttävät vain tekevän sen, ilman kummempaa syytä.

Kunnes yhteinen tekijä löytyy: jokainen nuorista on juuri ennen itsemurhaansa kuunnellut bändiä nimeltä Nälkä. Mikä on Nälkä? Miksi se on olemassa? Miten tämän voisi pysäyttää?

Hurtigin tutkimuksissa paljastuu inhottava, pimeä alakulttuuri, joka ihannoi kuolemaa ja vihaa elämää.

Pimeää ja synkkää


Olen aiemmin lukenut Erik Axl Sundin kirjoittaman Varistyttö-sarjan ekan osan, joten osaan jollakin tavalla verrata sitä tähän. Kirjathan ovat hyvinkin samanlaisia, yhtä suosittuja ja hehkutettuja ainakin. 

Ja yhtä pimeään käärittyjä.

Varmasti monet jo tässä vaiheessa tietävät, etteivät Sundin kirjat sovi kaikille, eikä niitä kaikille tarvitse suositellakaan. Itsemurhat ovat varsinkin hyvin arkoja aiheita, harmillisen moni on nähnyt läheisen ihmisen tappavan itsensä joko tarkoituksella tai tarkoituksettomasti esim. viinan avulla.

Mutta on tämä niin mannaa silmille ja aivoille. Mitä tästä nyt oikein voisi enää sanoa? Äärimmäisen taitavaa ja tarkkaa kuvausta nuorison alakulttuurista, joka on kaikessa karmivuudessaan yllättävänkin kiinnostava ja kiehtova. 

Okei, todella kiehtova. Olen aina ollut kiinnostunut karmivista ja synkistä tarinoista, ja pohjoismaalaiset dekkarit sopivat tähän hyvin. Ai että, tekipä taas todella hyvää lukea tätä kirjaa! Nautiskelin siitä tosi pitkään.

Haittoja ja hyötyjä


Kirjassa on iso liuta erilaisia henkilöitä; osa on vain ohivilahtavia kasvoja, nimiä ja tapahtumia, osalle muodostuu suurempikin rooli. Jokainen heistä on yksilö, jokainen heistä on vähän kajahtanut ja omaan kuplansa  kuten nykyään on tapana kutsua  vanki, joten ihmissuhdesotkuilta ei voi välttyä.

Lasiruumiithan ei ole pelkästään dekkari  jos ollaan aivan tarkkoja, se on kaikkea muuta ensin ja vasta sitten dekkari. Tämä tämmöinen uusi genre, ns. draamallinen rikoskirjallisuus, on kasvava ala varsinkin meillä Pohjoismaissa. Dekkareista tehdään ensin psykologisia trillereitä ja sitten draamaa.

Lasiruumiit on pikemminkin joukko ihmiskuvauksia, jotka sattumalta risteävät toisiinsa, aiheuttavat outoja sattumia ja yhteentörmäyksiä, ja lukijakin pääsee nauttimaan näistä täysin siemauksin. "Oho!" huudahtaa lukija varsin usein, kun tajuaa saman, mitä Jens Hurtig on tajunnut juuri mutuamaa riviä aiemmin, tajuaa, että jokin hauska lanka risteää taas jossakin.

Niin, jos tajuaa.

Kaikkien kirjojen, jotka sisältävät monia eri päähenkilöitä ja liudan eritasoisia sivuhenkilöitä, ongelma on siitä, että ne ovat vaikeasti tajuttavia. Pitää pysyä todella, todella skarppina, ja muistaa jokaisen ihmisen nimi ja mieluusti myös se, miksi henkilö on kirjaan läntätty.

Sundin dekkareissakin on aivan sama ongelma, joka pitää lukijan itse tajuta, ennen kuin on aivan sekaisin. Lukekaa siis tarkkaan, jos tahdotte nauttia todella!


Lopputulema


Erik Axl Sundin uusimman dekkarin nimi, Lasiruumiit, on suora suomennos ruotsinkielisestä alkuperäisnimestä. Ihminen yrittää olla kova ja timanttinen, mutta jo pian hän joutuu huomaamaan olevansakin pelkkää lasia, särkyvää ja herkkää. Toisten ihmisten ajatuksille altista. Maailmassa on auttajia ja autettavia, ja tämä rytmi vaihtelee epäsäännöllisen säännöllisesti, se, kuka on auttaja ja kuka autettava. Aivan kuten eräs kirjan henkilöistä, Aiman, toteaa:
Ja jotta voisi auttaa jollain tavoin, on luullakseni välttämätöntä, että itselläkin on kokemusta siitä että on paha olla.
Lasiruumiit on karu ja pimeä. Se ei luo jännitettä niinkään dekkarimaisuudellaan vaan pikemminkin ihmiskuvauksellaan. Se on karmiva kuvaus yhtä karmivasta alakulttuurista, joka voisi olla totta.

Ja ehkä onkin.