keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Luin: Lasiruumiit, Erik Axl Sund

Erik Axl Sund: Lasiruumiit (Glaskroppar)

Suomentanut: Kari Koski

Otava, 2015



Kiitokset: Justin Bieber

Näin lukee kirjan takasivuilla, juuri ennen kuin kirja ehtii loppua. Hengästynyt, vakuuttunut ja varsin koukuttunut lukija pysähtyy siihen ja naurahtaa. Onpa varsin yksinkertainen asia, mistä Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist  siis Erik Axl Sund  ovat saaneet inspiraationsa kirjaan. Maailmankuulusta laulajasta, joka on muuttunut harmittomasta pikkupojasta liian rikkaaksi ja liian vapaaksi teini-idoliksi. Rajat ovat hävinneet.

Aivan samaan tapaan käy Lasiruumiissakin: alun perin pienen piirin juttu leviääkin räjähdysmäisesti hallitsemattomaksi kaaokseksi.

Mul on Nälkä


Hän istahtaa sohvalle. Laittaa valmiiksi uuden piikin, ja tällä kertaa kestää melkein kymmenen minuuttia löytää käsivarresta laskimo. - - Sitten on kuin vaipuisi aukkoon, hänen omaan sisäiseen aukkoonsa, jossa hän on haavoittumaton.
Rikospoliisi Jens Hurtig, uuden dekkarisarjan kirkkain tähti, törmää kauheaan ilmiöön, joka saa hänet yökkäämään: Ruotsia koettelee kaikkien aikojen pahin itsemurhien aalto, joka kohdistuu varsinkin nuoriin. Se leviää hirmuista tahtia, ja kohta tapauksia ei olekaan enää yksi tai kaksi vaan kymmeniä.

Nuoret näyttävät vain tekevän sen, ilman kummempaa syytä.

Kunnes yhteinen tekijä löytyy: jokainen nuorista on juuri ennen itsemurhaansa kuunnellut bändiä nimeltä Nälkä. Mikä on Nälkä? Miksi se on olemassa? Miten tämän voisi pysäyttää?

Hurtigin tutkimuksissa paljastuu inhottava, pimeä alakulttuuri, joka ihannoi kuolemaa ja vihaa elämää.

Pimeää ja synkkää


Olen aiemmin lukenut Erik Axl Sundin kirjoittaman Varistyttö-sarjan ekan osan, joten osaan jollakin tavalla verrata sitä tähän. Kirjathan ovat hyvinkin samanlaisia, yhtä suosittuja ja hehkutettuja ainakin. 

Ja yhtä pimeään käärittyjä.

Varmasti monet jo tässä vaiheessa tietävät, etteivät Sundin kirjat sovi kaikille, eikä niitä kaikille tarvitse suositellakaan. Itsemurhat ovat varsinkin hyvin arkoja aiheita, harmillisen moni on nähnyt läheisen ihmisen tappavan itsensä joko tarkoituksella tai tarkoituksettomasti esim. viinan avulla.

Mutta on tämä niin mannaa silmille ja aivoille. Mitä tästä nyt oikein voisi enää sanoa? Äärimmäisen taitavaa ja tarkkaa kuvausta nuorison alakulttuurista, joka on kaikessa karmivuudessaan yllättävänkin kiinnostava ja kiehtova. 

Okei, todella kiehtova. Olen aina ollut kiinnostunut karmivista ja synkistä tarinoista, ja pohjoismaalaiset dekkarit sopivat tähän hyvin. Ai että, tekipä taas todella hyvää lukea tätä kirjaa! Nautiskelin siitä tosi pitkään.

Haittoja ja hyötyjä


Kirjassa on iso liuta erilaisia henkilöitä; osa on vain ohivilahtavia kasvoja, nimiä ja tapahtumia, osalle muodostuu suurempikin rooli. Jokainen heistä on yksilö, jokainen heistä on vähän kajahtanut ja omaan kuplansa  kuten nykyään on tapana kutsua  vanki, joten ihmissuhdesotkuilta ei voi välttyä.

Lasiruumiithan ei ole pelkästään dekkari  jos ollaan aivan tarkkoja, se on kaikkea muuta ensin ja vasta sitten dekkari. Tämä tämmöinen uusi genre, ns. draamallinen rikoskirjallisuus, on kasvava ala varsinkin meillä Pohjoismaissa. Dekkareista tehdään ensin psykologisia trillereitä ja sitten draamaa.

Lasiruumiit on pikemminkin joukko ihmiskuvauksia, jotka sattumalta risteävät toisiinsa, aiheuttavat outoja sattumia ja yhteentörmäyksiä, ja lukijakin pääsee nauttimaan näistä täysin siemauksin. "Oho!" huudahtaa lukija varsin usein, kun tajuaa saman, mitä Jens Hurtig on tajunnut juuri mutuamaa riviä aiemmin, tajuaa, että jokin hauska lanka risteää taas jossakin.

Niin, jos tajuaa.

Kaikkien kirjojen, jotka sisältävät monia eri päähenkilöitä ja liudan eritasoisia sivuhenkilöitä, ongelma on siitä, että ne ovat vaikeasti tajuttavia. Pitää pysyä todella, todella skarppina, ja muistaa jokaisen ihmisen nimi ja mieluusti myös se, miksi henkilö on kirjaan läntätty.

Sundin dekkareissakin on aivan sama ongelma, joka pitää lukijan itse tajuta, ennen kuin on aivan sekaisin. Lukekaa siis tarkkaan, jos tahdotte nauttia todella!


Lopputulema


Erik Axl Sundin uusimman dekkarin nimi, Lasiruumiit, on suora suomennos ruotsinkielisestä alkuperäisnimestä. Ihminen yrittää olla kova ja timanttinen, mutta jo pian hän joutuu huomaamaan olevansakin pelkkää lasia, särkyvää ja herkkää. Toisten ihmisten ajatuksille altista. Maailmassa on auttajia ja autettavia, ja tämä rytmi vaihtelee epäsäännöllisen säännöllisesti, se, kuka on auttaja ja kuka autettava. Aivan kuten eräs kirjan henkilöistä, Aiman, toteaa:
Ja jotta voisi auttaa jollain tavoin, on luullakseni välttämätöntä, että itselläkin on kokemusta siitä että on paha olla.
Lasiruumiit on karu ja pimeä. Se ei luo jännitettä niinkään dekkarimaisuudellaan vaan pikemminkin ihmiskuvauksellaan. Se on karmiva kuvaus yhtä karmivasta alakulttuurista, joka voisi olla totta.

Ja ehkä onkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti