torstai 11. kesäkuuta 2015

Luin: Tappavaa lunta, Marja-Sisko Aalto

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

ICASOS, 2015

Luokitus: Aalto jatkaa omaperäisellä tyylillään


Jo esikoisromaaninsa Murha tuomiokapitulissa lopussa Marja-Sisko Aalto väläytteli mahdollisuutta sille, että seuraavassa kirjassa olisi kuin olisikin transihmisiä. Ja niitä me saimme. 

Eipäs vain kiirehditä aikaamme edelle.


Juonesta lyhyesti


Aiheiltaan Aallon uusi dekkari, Tappavaa lunta, on hyvinkin monimuotoinen: Tapahtumat alkavat niinkin kaukaa kuin Lapin sodasta (1944-1945) ja päättyvät nyky-Suomen huumeliigoihin. 

Vuosi 1944. Suomen Lappi. Suomalaissotilaat löytävät suuren viinavaraston ja ryyppäävät itsensä täyteen. Ei kulu kauaa, kun kuuluu kolme laukausta ja kolme viatonta ihmistä on surmattu. Kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan; onhan Suomen sotaoikeudella muutenkin jo liikaa puuhaa. Teot pyyhitään pois muistista.

Näihin tapahtumiin Annette Savolainen, jo edellisessä romaanissa esitelty rikoskonstaapeli, törmää tutkiessaan murhaa, johon tuntuu huumeiden lisäksi liittyvän paljon enemmänkin. Liikaa salaisuuksia, kiristystä, velkaisia ja velkojia. Tuleeko totuus julki?

Faktaa ja fiktiota


Kirjan rikosvyyhti on kerrassaan mielenkiintoinen. Onhan se myös osittain totta: Vaikkei juuri tällaista rikosta tähän samaan aikaan olisikaan tapahtunut, tapahtui paljon samanlaisia, aivan varmasti. Suomen lähimenneisyyden sodat kätkevät varmasti vielä paljon sellaista materiaalia, mikä ei välttämättä koskaan tule julki  syylliset kuolevat salaisuudet mukanaan, asianomaisten läheiset eivät saa koskaan tietää totuutta.

Tappavaa lunta on monella tapaa mukava pieni dekkari. Se on yllättävän omaperäinen ja kekseliäs, mutta jotenkin jäykkä ja liiallisen asiallinen. Henkilöiden puhekieli tuntuu olevan kuin 1800-luvun kartanoromaaneista, kirjakielistä ja oudon asiallista.

Onneksi sentään nuoriso osaa kiroilla, huhuh. Itse asiassa nämä kirosanat on usein ujutettu kerronnan joukkoon, jolloin Aallolla on ollut varaa leikitellä hieman kielellä, kas näin:
Nuoriherra Salmelin ei ilahtunut poliisien tulosta, vaan ilmaisi vastalauseensa suomalaiskansallisin peetä, ärrää ja ässää sisältävin voimasanoin. Viestiin sisältyi myös analyysi poliisin älynlahjoista ja luonteenlaadusta.
Aivan mielettömän ihanaa kielileikittelyä! Tämä on Aallon tyylissä parasta: suomen kielen näppärä ja kekseliäs käyttö. Vaikka dialogit joskus jurraavatkin paikallaan, pelastaa Aalto tilanteen upealla kerronnallaan. Kiitos, Marja-Sisko! Vau!


Vielä vähän syvemmälle


Tappavaa lunta on varsin helppotajuinen kirja. Se ei ole erityisen vaikea tai liian monimutkainen vyyhti outoja rikoksia. Marja-Sisko Aalto on tässäkin romaanissaan säilyttänyt omaperäisen tyylinsä: helppoja rikoksia, ei liikaa verta tai inhorealismia, lyhyitä virkkeitä. Lyhyet virkkeet ovat näemmä jääneet Aallon tyyliin lopullisesti  eikä se pahemmin minua ainakaan haittaa. Ainoastaan aivan aluksi oli outoa lukea kirjaa, kun kieli tuntui töksähtelevältä.

Kirjan juoni selviää lukijalle ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen, mitä ehkä hieman kritisoin. Vastaan tulee onneksi myös riittävästi yllätyksiä, jotka pitävät lukijan hereillä. Ei Aalto aivan lukijaansa päästä karkaamaan!

Kaikesta huolimatta kirjasta jää hieman outo maku. Varsinkin alkuvaiheessa kaikki paljastuu liian nopeasti: poliisit saavat tietoja liian helposti, murhatun miehen leski kertoo heille miehestään hyvin avoimesti ja paljon.


Transihmisyys aiheena ja yhtenä teemoista on tuotu aivan mainiosti esille. En minä sitä hetkeäkään epäillyt, etteikö Aalto sen osaisi hienotunteisesti ja mukavan jouhevasti tehdä. Hlbti-asiat ovat tärkeitä  ja kannatan niistä avoimesti puhumista  mutta se ei saisi hypätä silmille, se ei saisi olla se ainut asia, minkä henkilöstä tai kirjasta muistaa. 

Olen perin tyytyväinen Aallon toimintaan. Perin tyytyväinen. Kuinka moni suomalainen kirjailija on julkaissut toimivan dekkarin, joka samalla kertoo sateenkaarevuudesta? Tai ylipäätään vähemmistöistä? Ei kovin moni. Minulle ekana tulevat mieleen Leena Lehtolainen (naisen asema, maahanmuuttajat, homous), Marja-Liisa Heino (romanit, muslimit) ja Kati Hiekkapelto (maahanmuuttajat). Aika moni nuortenkirjailijakin on ottanut nimenomaan Suomeen tulleiden pakolaisten näkökulman huomioon.

Entä saamelaiset? Suomenruotsalaiset? Kehitysvammaiset?


Kaikki lumiset talvet


Tappavasta lumesta jäi kaiken kaikkiaan käteen hyvä jälkimaku. Saatan toistaa itseäni kun sanon, että Aallosta on kasvamassa oikeinkin taitava dekkaristi. Hänellä on niin omalaatuisensa kirjoitustyyli, jota harvoin pohjoismaalaisissa dekkareissa törmää. 

Sitä voisi kaiketi sanoa sympaattiseksi. Ymmärrettäväksi.

Tappavaa lunta oli mielestäni parempi kuin Murha tuomiokapitulissa  kummatkaan eivät säväytä mutta eivät jätä kylmäksikään. Aallon tyyli alkaa hioitua huippuunsa, ja samalla myös lukijapiiri muokkaantuu: kirjaa voi suositella niille, jotka tykkäävät hyvin perusdekkareista. 

Kirjaan oli ehkä liikaa työnnetty kaikkea: oli syöpää ja taittovikaa, transihmisyyttä ja huumeita, Lapin sotaa ja paljon salaisuuksia. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta loppupeleissä Marja-Sisko Aalto osuu aivan oikeaan. Hienoa!

3 kommenttia:

  1. Kiitän arvioinnista, joka osoittaa perehtyneisyyttä kirjaani ja kykyä itsenäiseen ajatteluun.
    Marja-Sisko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla että pidit! Arvostan paljon!

      Poista