perjantai 31. heinäkuuta 2015

Luin: Pieniä sankaritekoja, Satu Piispa-Hakala

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja

Kustannus Aarni, 2015

Mistä minulle: Suoraan kirjailijalta, signeerattuna 


Marja-Leena, joka käyttäytyy kuin sunnuntain päivällistä ei olisi ollutkaan, on ostamassa kotiin kuntosalia ja palkkaamassa fysioterapeuttia. Hän säntäilee sairaalasta erikoisliikkeisiin ja asiantuntijalta toiselle kuin itseään hoitaen. Haluaisin tarttua käteen ja kysyä rakastaako hän vielä minua.
Anna tahtoo pakkomielteisesti eroon kuluttamisesta, kuluttajista ja kaikesta, mikä tuhoaa luontoa. Hän taistelee tuulimyllyjä vastaan samaan aikaan, kun hänen vanhempansa – Hanski ja Marja-Leena  riutuvat omassa elämässään, toisissaan kiinni mutta silti irrallisina. Samaan aikaan, kun koko muu maailma riutuu ja kuihtuu, ihmiset ponnistelevat eteenpäin tietämättä oikein itsekään, minne ovat menossa. Lanka kiristyy.

Kirjailijasta


Satu Piispa-Hakalaan törmäsin ensimmäisen kerran pienessä kunnassa nimeltä Rantasalmi, joka monelle stadilaiselle, porilaiselle tai manselaiselle ei sano mitään  varokaa vain, Rantasalmi on ehdottomasti eräs Etelä-Savon kulttuuripaikoista. Siellä on vireää teatteritoimintaa, kirjoitustoimintaa ja vaikka mitä toimintaa.

Siis kaikkea sitä, mitä muista kunnista vain vähennetään.

Piispa-Hakala itse asuu Juvalla, ja minäkin asun siellä jossakin, keskisuuressa, keskimääräisessä ja kertakaikkiaan keskinkertaisessa kaupungissa. Minä ja hän päädyimme kuitenkin samalle kirjoituskurssille, josta täällä blogin puolellakin kirjoittelin. 

Ja kurssin lopulla hän jopa suostui signeeraamaan oman teoksensa juurikin minulle!

Öhm hmm jaaa


Kaikki kirjabloggaajat, jotka tuntevat jonkun oikean kirjailijan, tietävät, miten vaikeaa on tämän tuttavan tai kaverin kirjasta kirjoittaa. Piispa-Hakalan tapauksessa asia on vieläkin haastavampi, sillä hän on tarttunut minulle aika tuntemattomaan aiheeseen: kulutushysteriaan, luonnonsuojeluun, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen. 

Luonto on toki lähellä sydäntäni, ja itsekin koen aikamoista vastuuta luonnosta ja sen hoitamisesta. Että täällä olisi meidänkin jälkeen jotain. Silti juuri tähän teemaan pohjautuva kirjallisuus on minulle aika tuntematonta.

Piispa-Hakalan esikoisteos ei toki kerro pelkästään luonnonsuojelusta, ei tietenkään! Päinvastoin, aivan kuten monissa tämän tapaisissa kirjoissa, myös tässä kuluttaminen, luonnon tuhoaminen ja muu tällainen on vain sivutoimintaa  pelkkä tekosyy, jotta kirjailija voi kuvata ihmiselämää tarkasta, tarkemmin. 

Ja ah, kuinka hän sitä kuvaakaan! Ihmisten elämät ovat niin karuja ja kuluttamiseen tottuneita, että se alkaa mennä absurdisuuden ja huumorin puolelle. Pariskunta jonottaa uuden superhypermarketin avaamista  voih, se oli kyllä kaikkein upein kohtaus.

Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää hauskaa ilottelua ja kielileikittelyä. On oikeita ihmisiä, tuntevia ihmisiä, jotka rämpivät kuka minnekin. Pienissä sankariteoissa on vain annettu palaa, ja monet henkilöt on kuvattu niin riutuneina, että on pakko nauraa.

Pienuudesta


Ihminen on pieni kaiken muun keskellä. Se voisi olla Pieniä sankaritekoja -romaanin ydinajatus. Siihen jos vielä haluaisi jotain lisätä, niin ehkä fraasin "mutta hän voi tehdä silti paljon". 

Piispa-Hakalan romaani on hyvin osuva juuri tähän aikakauteen. Ihmiset väsyvät, saavat burnoutin, kuluttavat, avioituvat ja eroavat. Se on realismia mistä minä pidän.

Esikoisromaani ei kuitenkaan osunut kaikessa ihan maaliin. Tarkkaan en oikein osaa sanoa, mistä jäi vajaaksi, mutta aivan kaikkea en pystynyt nielemään. Esikoiseksi Pieniä sankaritekoja on yllättävän ehjä ja kokonainen, mutta se ei tyydytä minua täysin. 

Olen aikakauteni kuluttaja: luen ja luen, mutta mikään ei meinaa riittää. Ironiaako?

maanantai 27. heinäkuuta 2015

#meilläonunelma - monikulttuurinen Suomi nyt ja tulevaisuudessa!

Viime syksynä olin ryhmämatkalla Venäjän Karjalassa ja ryhmämme oppaana toimi eräs herra everstiluutnantti. Eräänä kertana everstiluutnantti seisahtui kesken opastamisen siihen niin paikalleen ja tokaisi: ”Historia ei toista itseään – ihmiset toistavat historiaa.”

Tästä voidaan puhua, onko historia ihmisten luomaa vai jokin mutkikkaampi systeemi, mutta ajatuksena väite oli hieno. Toisen maailmansodan jälkeen maailma hylkäsi äärinationalistiset aatteet, mutta nämä aatteet ovat taas nousemassa pinnalle mm. Kreikassa. Siellä Kultainen aamunkoitto -niminen ryhmä toimii täsmälleen samalla tavalla kuin natsit Saksassa. Kultainen aamunkoitto (tai sarastus) on kasvattanut kannatustaan tasaiseen tahtiin ja saanut yhä vahvemman jalansijan Kreikan politiikassa.

Joskus näyttää vahvasti siltä, ettemme ole oppineet 80 vuodessa yhtään mitään. Varsinkin Kreikassa tilanne muistuttaa huolestuttavasti toista maailmansotaa edeltäviä aikoja: suuren talousahdingon aikana kansa kokee ääriryhmät houkuttelevina.

Suomi nyt


Mitä tämä tarkoittaa Suomessa? Suomessa ollaan vasta ihan äskettäin herätty huomaamaan, että rasismista pitää puhua ja rasismin vastaisuutta pitää opettaa myös kouluissa, uusille sukupolville, joiden vastuulla on arvojen ja asenteiden välittäminen omille lapsilleen. Monet vanhemman polven edustajat ovat huolestuneita siitä, haluaako nykynuoriso olla isänmaallinen ja uskollinen Suomelle, halutaanko me olla mukana rakentamassa Suomea myös tulevaisuudessa.

Tällainen pelko isänmaallisuuden puutteesta on mielestäni turha. Isänmaallisuus on nykypäivänä yhtä syvälle juurtunut kuin aiemminkin – se saattaa vain ilmetä Internet-maailmassa ja muutenkin globaalissa maailmassa eri tavalla.

Päinvastoin mielestäni pitäisi huolestua kieroon kasvaneesta isänmaallisuudesta – aatteesta, jossa tietyt ryhmät sanelevat sen, kuka saa olla suomalainen ja kuka ei. Ja nyt ei puhuta niistä muotiskineistä! Suomen vastarintaliike on äärioikeistoryhmä, jonka tavoitteena on rasististen aatteiden levittäminen. Se on suora kopio ruotsalaisten vastaavasta. Kyseinen liike oli järjestämässä vuonna 2013 nk. kirjastopuukotusta.

Kyseinen isku oli tarkoitettu vastalauseeksi Äärioikeisto Suomessa -kirjalle, joka nimensä mukaisesti kertoo nyky-Suomen uusnatsismista. Olin juuri lukemassa tätä kirjaa, kun kuulin iskusta. Hätkähdin. Säikähdin, niin kuin varmasti meistä monet.

Mihin maailmaan olemme menossa? Maailmaan, jossa ei ole tilaa erilaisuudelle? Maailmaan, jossa suomalainen isänmaallisuus on tarkkaan rajattu tiettyjen ryhmien etuoikeudeksi?

I have a dream


Onneksi Suomen tilanne ei ole vielä toistaiseksi näin paha. Meidän on kuitenkin syytä miettiä sitä, millä tavalla kerromme eri uskonnoista, eri etnisistä ryhmistä ja muista herkästi syrjityistä ihmisryhmistä.

Tapio Tamminen julkaisi juuri kirjan Kansankodin pimeämpi puoli. Hän puhuu Ruotsin rotusyrjinnästä, kansankodista, jonka kiiltokuvamaisen pinnan alla kytivät ”epäkelpojen” ihmisryhmien pakkosterilaatiot. Haluaisin nyt lopuksi siteerata tuota kirjaa teille kaikille.


”Viktor Rydberg profetoi toista sataa vuotta sitten tulevasta maailmanlopusta eli ragnarökistä - -. Rydbergin synkässä visiossa voi nähdä enteitä viime vuosisadan maailmansodista. Ehkä näin ei tarvitse käydä tällä kertaa. Ehkä Eurooppa ei sittenkään ole vajoamassa muukalaisvihan, islamofobian ja uusnationalismin hyllyvään hetteikköön. Profetiassa jumalat pelaavat lautapeliään ihmisten kohtaloilla. Ehkä he ovat tällä kertaa armollisempia meille.”

Pidin tämän puheen alun perin koulumme veteraanipäivän juhlassa 27. päivä huhtikuuta 2015.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Luin: Ahneet ja viattomat, Joonas Konstig

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Gummerus, 2008

Novellit


Joonas Konstig oli mukana Martti Joenpolven novellikilpailussa ja kilpailun parhaimmistosta kootussa Novellit 2008 -antologiassa  novellilla Uusi kaveri. Ei yllätys siis, että tämä kyseinen novelli löytyy myös Konstigin oikealta debytoinnilta, esikoisnovellikokoelmalta Ahneet ja viattomat

Konstigia on pakko arvostaa: harva suomalainen kirjailija on päässyt maineeseen ja palkintopalleille novellikokoelmillaan. Siinäpä varsin hyvä esikuva minulle! Miehen uusi romaani, Perkele, ilmestyy tässä piakkoin, joten tartuin Ahneisiin ja viattomiin vähän niin kuin lämmitelläkseni. Että olisin sitten iskussa, kun uusi romaani julkaistaan.

Konstig on minulle siis vallan tuttu kirjailija noin näennäisesti. Olen lukenut hänen antologiatekstejään muutamaankin kertaan, mutten koskaan ole tarttunut juuri hänen kirjoittamaan kokonaiseen novellikokoelmaan. 

Hyvä että tartuin.

Kaikki maailman liha


Novellit ovat aina novelleja. Niissä on hyvät puolensa ja heikot puolensa. Esikoisnovellien pitää olla teräviä, analyyttisia, tarkkoja ja yhtenäisiä, jotta ne läpäisevät niinkin ison kustantamon kuin Gummeruksen seulan. Yhtenäisyys on varsinkin tärkeää, itse en ole koskaan tajunnut miksi.

Yhtenäisyys lipsahtaa nimittäin liian usein toiston puolelle.

Joonas Konstig on yrittänyt vältellä hienosti toistoa luomalla yhtenäisyyttä henkilöhahmoilla. Yhtenäinen tunnelma tulee muutamista ns. vakikasvoista, jotka hyppelevät aina silloin tällöin esiin novelleissa. Minulle jäi erityisesti mieleen Karhu ja Ella, jotka pohtivat omaa rakkauttaan, suhdettaan toisiinsa ja sitä, kannattaako juuri tähän suhteeseen jäädä.

Parhaimmat novellit ovat kuitenkin niitä, joissa ei näitä vakikasvoja näy. Trivial Pursuit on kiva, lapsen näkökulmasta kerrottu (siinäkin tosin esiintyy Kari, joka mainitaan myös muissa novelleissa). Parhaimmillaan Ahneiden ja viattomien novellit ovat juuri sitä mitä äsken luettelin: tarkkoja ja hengästyttävän taitavasti kirjoitettuja. 

Löysin myös muutamia hassuja yhteneväisyyksiä minun ja Joonaksen kirjoittamistapojen välillä:


1. Pituus

Konstigin novellit ovat aika pitkiä; ne eivät ole siis Rosa Liksomin kaltaisia lyhyitä, vain yhden hetken kestäviä novelleja. Konstigin novellit lähestyvät hyvin paljon omiani: myös minun novellini ovat realistisia mutta sellaisia, että ne kestävät useamman kuin yhden kohtauksen verran. 


2. Tyyli

Konstigilla on myös eräs sama heikko puoli kuin minulla: hänellä on tapana jäädä oman tyylinsä vangiksi, käyttää jopa täysin samoja sanoja ja fraaseja useammassa paikassa. Se puuduttaa helposti, varsinkin yhdistettynä pitkiin, rönsyileviin novelleihin. Tämä on ehdottomasti tämän novellikokoelman heikko lenkki. 

Loppua kohti mentäessä toisto lisääntyy ja lukija puutuu.


3. Dialogi

Konstigin vahvuus piilee dialogeissa. Hauskoja, rupattelevia, realistisia. Ei lainkaan jäykkiä tai teatraalisia. Mahtavaa! Rakastan valtavan paljon kauniita, soljuvia dialogeja, koska itsekin olen kuulemma niissä taitava. Osaan Konstigin lailla tehdä repliikeistä uskottavia.


Lopuksi


Joonas Konstigin esikoiskokoelma on varsin taitava, en minä sitä voi kieltää. Siinä on monia novelleja, joita lukee innolla ja maistelee niitä mielellään.

Ja sitten on myös novelleja, jotka vain vilahtavat ohi, joita saattaa jopa selata, lukea sieltä sun täältä. 

Konstigin esikoisteos ei siis ole mikään niin mahtava kuin voisi olla, niin upea ja hengästyttävä ja fantastinen. Mutta se olikin vasta esikoisteos, myöhemmin Konstigin tyyli on hioutunut timanttiinsa, sen minä kyllä tiedän. 

Aika perusnovellikokoelma siis.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Human rights are my pride: Kangasniemi Pride

Missä: Pienellä Kangasniemellä

Miksi: Voiman ja yhteistyön osoitus


Elina Partanen (vasemmalla) ja Tarja Pölkki (keskellä) pitävät aloituspuhetta.


Okei, eli back to the business, äs vii kän sei. Tällä viikolla olen reissaillut Tampereen ja kodin väliä, viime viikolla sain oman auton ja ehdin jo kolaroidakin sen kertaalleen (Hups! My mistake!)

Palataan kuitenkin vielä hieman kauemmas, viralliselle Pride-viikolle tuonne kesäkuun lopulle. Lauantai 27.6. oli sateinen, kylmä ja kostea  tosin ei koko Suomessa. Keskiosassa tätä kylmää, tuulen piiskaamaa maata ei sadekaan haitannut, kun joukko (ja vähän isompikin joukko) innokkaita ihmisiä kokoontui Kangasniemelle. Siellä pidettiin ihka ensimmäinen Kangasniemi Pride -kulkue, tuon piskuisen kyläpahasen ihana kesätapahtuma!

Itse lähdin matkaan oman rakkaan ystäväni kanssa (kyllä, olet rakas, pusipusi!), joka edustaa myös sukupuolivähemmistöjä. Väkeä oli yhtä paljon kuin sateenvarjojakin: itse kulkueessa laskettiin olleen n. 300 ihmistä, ja olen aivan varma, että kadunvarsilla oli aivan yhtä monta lisää! Mielettömän upeaa! Yllättävän monilla oli Kangasniemi Pride -paitoja ja sateenkaarilippuja ja banderolleja. Vau! Ihan suuren maailman meininkiä siis!

Lopuksi nopeimmat saivat sateenkaarikakkua! Nam!


Pridehan järjestettiin täysin samaan aikaan pää-priden eli Helsingin Pride-kulkueen kanssa. Se oli kuulemma ihan tarkoituskin; järjestäjät halusivat vain testata, kuinka moni saapuisi ja olisiko tämmöinen edes mahdollista sellaisessa kunnassa kuin Kangasniemi. Oli upeaa huomata, kuinka yhteistyöllä saadaan paljon aikaan: yhteisöllisyyden pystyi tuntemaan ihan iholla asti.

Ensi vuonna Pride toivon mukaan  ja myös kuuleman mukaan  järjestetään eri aikaan Helsingin kanssa. Näin voidaan taata mahdollisimman suuri ihmismäärä.

Tapasin minä oman idolinikin siellä: Eräs Kangasniemi Priden järjestäjistä ja alkuunpanijoista oli Elina Partanen, jonka rohkeus ja avoimuus transsukupuolisuutensa kanssa on rohkaissut minuakin olemaan avoimempi. Voih, minä pääsin pikaisesti jopa jututtamaan ja kättelemään Elinaa! Oli kivaa!

Kiitos vielä kerran kaikille osallistujlle ja järjestäjille! Oli muuten todella kiva lauantai – sateesta huolimatta!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Luin: Myöhempien aikojen pyhiä, Juha Itkonen

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Tammi, 2003

Luokitus: Ihastuin


Väkevä.

Tarkka.

Kriittinen.

Harvoja kirjoja löydän suoraan jostakin toisesta blogista, mutta tämän tein: Luettua-blogin Sanna kirjoitti aivan vastikään tästä Juha Itkosen esikoisromaanista. 

Olin äimän käkenä: Kuinka tällainen kirja on edes jäänyt minulta huomaamatta? En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Itkonenkin on aloittanut jostain, Itkonenkin on joskus julkaissut sen ensimmäisen romaaninsa. Vau.

Nykyisten aikojen pyhät


Mormonikaksikko Mark ja David tulevat kaukaa Yhdysvalloista, tuhansien uskontojen, kielien ja kulttuurien maasta, Suomeen. Maahan, jossa kaikki näyttää aluksi harmaalta, tympeältä ja vanhanaikaiselta. Ihmiset kiertävät mormonit kaukaa, eivät tervehdi naapuriaan ja ovat maallistuneet niin, että henkiset sanansaattajat ovat pulassa. Lähestystyö ei tunnu onnistuvan.

Matkallaan Suomessa he kohtaavat suomalaisia aidoimmillaan: saunassa, kaupan kassalla, ambulanssissa. Pian Markin ja Davidin välit alkavat rakoilla, ja hiljainen yhdessäolo särkyy.

Kirjan jännitys, kipinä, perustuu Davidiin, joka kamppailee uskonsa, menetystensä ja toiveidensa kanssa. Suomalainen Emma-tyttö hurmaa hänet, ja pian hän joutuu kohtaamaan pahoja kysymyksiä: Kuka antaa luvan rakastaa? Onko Jumala oikeassa?

"Suomessa on kahdenlaisia mieskirjailijoita: rumia ja Juha Itkonen."


Mikko Rimmisen varsin itseironinen tokaisu Hyvissä ja huonoissa uutisisissa jäi mieleeni. Sillä onhan nyt herranjestas Itkonen ehdottomasti yksi Suomen komeimmista ja viehättävimmistä mieskirjailijoista, jos ei peräti komein.

Ja minullapa on muuten Itkosen nimmarikin! Kyllä vain, olen oikein keräillyt eri kuuluisuuksien autograafeja, ja sieltä löytyy tällä hetkellä myös Salla Simukan nimmari. Kuten myös Mika Häkkisen ja Juha Tapion  ja monen muun.

No mutta, se siitä sitten. Ulkonäkö ei ole kirja-arvosteluissa arvioinnin kohteena, mutta toki se luo kivaa silmänruokaa. Enkä tietenkään googlannut kaikkia mahdollisia Itkosen kuvia...

Kirjasta


Itkonen ei suinkaan ole pelkästään komea: hän osaa myös kirjoittaa. Se, kuinka tarkasti hän kuvaa suomalaisia, suomalaisuutta, sortumatta kuitenkaan liiallisiin stereotypioihin, se on taikuutta. Suomalaisen perusmiehen kuva on kuorruttunut saunalla, saunaoluella, hienoisella huumorintajulla ja rauhallisella vaitonaisuudellaan. 

Ja se kuva on kaunis. Itkonen hyppää ulkomaalaisen saappaisiin, ja on selvästi tarkkaillut kanssaihmisiään ja kollegoitaan kaikkialla. Niin elävästi hän kuvaa meitä. Suomalainen on sympaattinen, avulias ja ystävällinen, mutta antaa tilaa hengittää ja elää.

Näkee David matkallaan myös toisen puolen Suomesta: juottolat, juopot, itsetuhoiset yh-äidit ja yksinäiset vanhukset sairaalavuoteissa. Hän näkee, ettei itseään hurskaana pitävä ihminen ole läheskään aina nöyrä, köyhä ja antelias. Yhtä hyvin se voi olla muista ihmisistä eristynyt, valvontakameroilla ja aidoilla varustautunut rikas mies.

Huomioita


Davidin ja Markin  varsinkin siis Davidin  lähetysmatka Suomessa kuvataan hyvin elävästi ja rikkaasti. Väkevästi. Tästäkin moni on ollut ja tulee olemaan eri mieltä, mutta minä pidin kirjasta todella paljon. 

Haluaisin eritoten kiinnittää huomionne Itkosen kykyyn siirtyä ajasta toiseen, hän osaa käyttää siirtymiä oikein loistavasti. Tästä hyvä esimerkki on tässä, jossa hypätään yllättävänkin iso aikaväli, kokonainen kesä, yli suoraan elokuuhun:
Joskus elokuun lopussa aloin juosta. Kierroksen jälkeen söin päivällistä Markin kanssa ja makasin hetken olohuoneen sohvalla, sitten vaihdoin vaatteet ja lähdin. Oli vieläkin kuuma, vaikka maa vaihtoi jo väriä: siellä täällä lehdet hohtivat keltaisina ja puissa oli punaisia marjoja.
Kirjoittajana tiedän, kuinka vaikeita siirtymät ovat. Ne tökkivät, ne junnaavat, ne ovat kliseisiä tai muuta vastaavaa. Itkonen hallitsi tuon kyvyn siis jo esikoiskirjassaan, ihailtavaa!

Aamen


Olen tässä abivuoden lopuksi kirjoittamassa muutamia pieniä yo-aineita, niiden mukana uskonnon. Uskonnon kurssien suosio on romahtanut sen myötä, kun Suomesta on tullut teknologiayhteiskunta. Eräälläkin kurssilla on vain kaksi opiskelijaa, ja pelkään, että joudun käymään kyseisen kurssin itsenäisenä.

Mielestäni ihmisten tulisi tietää eri uskonnoista ja elämänkatsomuksista enemmän. Buddhalaisuus, hindulaisuus ja muut meille suomalaisille harvinaisemmat uskonnot jäävät pahasti opetussuunnitelmien ulkopuolelle.

Itkonen näyttää pienen palan mormonien elämästä, ja ei voi kuin ihailla sitä taustatiedon määrää, mitä hän on joutunut hankkimaan. 

Luin. Koin. Ihastuin.