lauantai 18. heinäkuuta 2015

Luin: Ahneet ja viattomat, Joonas Konstig

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Gummerus, 2008

Novellit


Joonas Konstig oli mukana Martti Joenpolven novellikilpailussa ja kilpailun parhaimmistosta kootussa Novellit 2008 -antologiassa  novellilla Uusi kaveri. Ei yllätys siis, että tämä kyseinen novelli löytyy myös Konstigin oikealta debytoinnilta, esikoisnovellikokoelmalta Ahneet ja viattomat

Konstigia on pakko arvostaa: harva suomalainen kirjailija on päässyt maineeseen ja palkintopalleille novellikokoelmillaan. Siinäpä varsin hyvä esikuva minulle! Miehen uusi romaani, Perkele, ilmestyy tässä piakkoin, joten tartuin Ahneisiin ja viattomiin vähän niin kuin lämmitelläkseni. Että olisin sitten iskussa, kun uusi romaani julkaistaan.

Konstig on minulle siis vallan tuttu kirjailija noin näennäisesti. Olen lukenut hänen antologiatekstejään muutamaankin kertaan, mutten koskaan ole tarttunut juuri hänen kirjoittamaan kokonaiseen novellikokoelmaan. 

Hyvä että tartuin.

Kaikki maailman liha


Novellit ovat aina novelleja. Niissä on hyvät puolensa ja heikot puolensa. Esikoisnovellien pitää olla teräviä, analyyttisia, tarkkoja ja yhtenäisiä, jotta ne läpäisevät niinkin ison kustantamon kuin Gummeruksen seulan. Yhtenäisyys on varsinkin tärkeää, itse en ole koskaan tajunnut miksi.

Yhtenäisyys lipsahtaa nimittäin liian usein toiston puolelle.

Joonas Konstig on yrittänyt vältellä hienosti toistoa luomalla yhtenäisyyttä henkilöhahmoilla. Yhtenäinen tunnelma tulee muutamista ns. vakikasvoista, jotka hyppelevät aina silloin tällöin esiin novelleissa. Minulle jäi erityisesti mieleen Karhu ja Ella, jotka pohtivat omaa rakkauttaan, suhdettaan toisiinsa ja sitä, kannattaako juuri tähän suhteeseen jäädä.

Parhaimmat novellit ovat kuitenkin niitä, joissa ei näitä vakikasvoja näy. Trivial Pursuit on kiva, lapsen näkökulmasta kerrottu (siinäkin tosin esiintyy Kari, joka mainitaan myös muissa novelleissa). Parhaimmillaan Ahneiden ja viattomien novellit ovat juuri sitä mitä äsken luettelin: tarkkoja ja hengästyttävän taitavasti kirjoitettuja. 

Löysin myös muutamia hassuja yhteneväisyyksiä minun ja Joonaksen kirjoittamistapojen välillä:


1. Pituus

Konstigin novellit ovat aika pitkiä; ne eivät ole siis Rosa Liksomin kaltaisia lyhyitä, vain yhden hetken kestäviä novelleja. Konstigin novellit lähestyvät hyvin paljon omiani: myös minun novellini ovat realistisia mutta sellaisia, että ne kestävät useamman kuin yhden kohtauksen verran. 


2. Tyyli

Konstigilla on myös eräs sama heikko puoli kuin minulla: hänellä on tapana jäädä oman tyylinsä vangiksi, käyttää jopa täysin samoja sanoja ja fraaseja useammassa paikassa. Se puuduttaa helposti, varsinkin yhdistettynä pitkiin, rönsyileviin novelleihin. Tämä on ehdottomasti tämän novellikokoelman heikko lenkki. 

Loppua kohti mentäessä toisto lisääntyy ja lukija puutuu.


3. Dialogi

Konstigin vahvuus piilee dialogeissa. Hauskoja, rupattelevia, realistisia. Ei lainkaan jäykkiä tai teatraalisia. Mahtavaa! Rakastan valtavan paljon kauniita, soljuvia dialogeja, koska itsekin olen kuulemma niissä taitava. Osaan Konstigin lailla tehdä repliikeistä uskottavia.


Lopuksi


Joonas Konstigin esikoiskokoelma on varsin taitava, en minä sitä voi kieltää. Siinä on monia novelleja, joita lukee innolla ja maistelee niitä mielellään.

Ja sitten on myös novelleja, jotka vain vilahtavat ohi, joita saattaa jopa selata, lukea sieltä sun täältä. 

Konstigin esikoisteos ei siis ole mikään niin mahtava kuin voisi olla, niin upea ja hengästyttävä ja fantastinen. Mutta se olikin vasta esikoisteos, myöhemmin Konstigin tyyli on hioutunut timanttiinsa, sen minä kyllä tiedän. 

Aika perusnovellikokoelma siis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti