lauantai 22. elokuuta 2015

Hamina-mökki-Tampere-mökki

Kesä on reissailun aikaa. 

Pyh, olipa tosi tylsä aloitus, aloitetaanpa uudelleen:

Kun lähestulkoon landella asuva nuori poika astuu ensin Haminan vanhoille, upeille kaduille ja sitten Tampereen ihmisivilinään, on hänellä paljon ihmeteltävää. Vaikka onhan sitä meilläkin päin mukulakivikatuja (peräti kaksi kappaletta!) ja vaatekauppoja (niitäkin peräti kolme!). 

Kässäsitte kyllä, mitä meinaan.

Viime viikot olen ollut tiukasti kiinni yo-kirjoituksissa, ruotsin epäsäännöllisten verbien tenttaamisessa, kaikessa siinä. Koulu alkoi rytinällä, ja hiljaisuus laskeutuu vasta 18. päivä syyskuuta, kun ruotsin yo-kokeet ovat ohi. 

Siksi tämä pieni blogihiljaisuus, olen pahoillani. 

Tämän postauksen tarkoitus on olla viimeinen vilkaisu kesään, viimeinen mahdollisuus nauttia intiaanikesän lämmöstä. Koko kesä kului aika pitkälti reissatessa, ja tämänkin blogipostauksen pohjan kirjoitin jo heinäkuussa, Tampereella, samaan aikaan kun kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset vilahtelivat, ryntäilivät, matelivat tai vain kävelivät ohitseni. Oli inttimiestä ja rauhanturvaajaa, oli eläkeläisiä ja aivan pikkulapsia. Turisteja.

Suurimman osan kesälomastani vietin mökillä, totta kai. Jo ennen sitä ehdin piipahtaa Haminan ja Helsingin sykkeessä. Pääkaupunki on harmillisen tuntematon minulle, joten jokainen kerta on yhtä vaikuttava. Mökillä oli aikaa kirjoittaa ja lukea. Junassakin olisi ollut, ellen olisi joutunut juuri lastenvaunuun. Oli siinä korvissa pitelemistä, kun monenikäiset taaperot huusivat milloin janoonsa, milloin tylsyyteensä.

Aavan meren tuolla puolen? Mökkimaisemaa





Yritti eräs vanhempi rouva lukeakin siinä touhussa, vaan en montaa kertaa nähnyt hänen kääntävän sivua. 

Mökkikuvia olisi niin totta maar paljon kuin vain jaksaisitte katsella. Sen takia voimme siis vaihtaa jo Haminaan ja Tampereeseen. Haminan vanhoja katuja kävelin koiran kanssa, joka ei harmillisesti ole omani vaan erään ystäväni villakoira. Vanhat kadut ja villakoira, hyvä yhdistelmä!

"Voi, miten söpö koira sulla on!"

"Saako sitä silittää?"

Huomion määrä kasvoi kaksisataakertaisesti.

Haminan kauniita, vanhoja rakennuksia



Tampereelle meni taasen etupäässä tapaamaan ystäviäni sekä shoppailemaan. Budjettini oli aika liukuva, siitä sadasta eurosta kolmeensataan, joten paljon oli ostettavaa ja hypisteltävää.

Kissakahvila Purnauskis! Mauuu!


Ööö? Tampereen luonnontieteellisen museon poropatsaan kyljessä luki tällaista. Onkohan joku siis yrittänyt ruokkia pororaukkaa? 


torstai 13. elokuuta 2015

Luin: Pakenevat unet, Petri Karra

Petri Karra: Pakenevat unet

Gummerus, 2012


Ooh! Aah! Voih! Kuinka upean runollista kieltä! Raakaa maailman tarkkailua, raaempaa ihmiskuvausta, hyviksiä ja pahiksia, omassa elämässään sekaisin olevia ihmisiä...

Petri Karran aiemmasta kirjasta, Kohtalonohjaaja, taisin sanoa jotain tyyliin "jännittävä ja runollinen muttei mieleenpainuva". Se ei ollut mitenkään erityisen mieleeni, muistan sen. Se ei säväyttänyt minua kuin korkeintaan kauniilla kielellään. 

Thank God, Pakenevat unet oli jotain aivan muuta kuin Kohtalonohjaaja, jotain mikä oikeasti kykeni lisäämään realismiin hitusen fantasiaa.

Tää laulu kertoo huuumesta


Nasta on vasta yläkoulussa, mutta hän tietää, mitä pitää tehdä kun oma äiti sammuu sohvalle tai sossut ovat tulemassa tekemään ratsiaa kotiin. Hän tietää, mitä naapurin Make tekee himoissaan ja haluissaan nuorille tytöille, ja kuinka kaupasta varastetaan Applen läppäri.

Hän tietää liikaa.

Pysyäkseen kasassa ja pystyäkseen hoitamaan pikkusiskoaan Nadjaa, on hänen saatava aivot täysin pellolle. Öisin, sen jälkeen kun äiti on heroiineissaan ja kaljoissaan tullut kotiin, hän piirtelee mangaa. Mangaa, joka kertoo eräästä pienestä kylästä ja siitä, kun eräs Paha Valve on vienyt kyläläisiltä mahdollisuuden uneen...

Samaan aikaan takaraivossa kutittelee ensirakkaus erääseen Veeraan, jonka äiti on kuitenkin jotain, mitä Nasta on oppinut koko ikänsä välttelemään: kyttä.

Mangaa, fantasiaa ja raakaa inhorealismia


Vau! Kuinka moni suomalainen kirjailija on kirjoittanut kirjan mangaa piirtävästä pojasta? Yllättävän harvinainen veto; yleensä kirjallisuus näyttää koko kulttuurin vain mangaa lukevien teinityttöjen harrastuksena, ei elämässään väärille poluille joutuneen pojan pakokeinona todellisuudesta.

Karrahan kuljettaa yhtä aikaa kahta täysin erilaista mutta monia yhteneväisyyksiä sisältävää tarinaa: päivisin jatkuu Nadjan tarina, öisin kerrotaan Pahan Valveen voittamisesta. Todella hieno ratkaisu kirjoittaa kirjaa! Karra on tehnyt siitä todella upean kokonaisuuden. Kaikki palat loksahtavat hyvin yhteen, eikä saumakohtia edes huomaa.

Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa tästä kirjasta. Se oli kaikkea mitä piti ollakin. 

Runollinen kieli katkoo sopivasti sitä raakaa realismia, missä pyöritään: narkkarien avuttomat katseet ja puhkipiikitetyt suonet. Nastan viha ja inho omaa äitiään kohtaan, äitiä, jota hän ei enää kutsu äidiksi kuin ainoastaan siskonsa kuullen. 

Se nousi iholle. Tuli sisään vahvana. 

Tätä naapurin Makea olisi voinut vielä miettiä tarkemmin: nyt Maken varsin hämärät kaupat, jotka maksetaan luonnossa, jäävät varsin pinnallisiksi. Ne eivät syvene niin hyvin kuin kaikki muu kirjassa.

Rakkaudesta


Kaikkein kauneinta kirjassa ovat kuitenkin ne kohtaukset, joissa pysähdytään hetkeksi, venytetään sitä äärimmilleen, hengitetään ja koetaan jokainen tunne vahvempana kuin koskaan aiemmin. Nastan ja Veeran rakkaus... Se on niin voimakas, syvä ja pakahduttava, juuri sellainen kuin nuorten ensirakkaus on.
He ovat pakahtua koskettamisen haluun. Viimein jokin armelias nuoruuden voima pakottaa heidät ojentumaan haparoiviin suukkoihin ja suudelmiin television heijastukset kasvoillaan. - - Vaikka Nasta on lauma liekeissä laukkaavia hevosia, turvan ja hellyyden jano pidättelee tulisia hevosia ja kukkoja tallissa. 
Lauma liekeissä olevia hevosia! Aivan taivaallinen ilmaus! Paljon kauniimpi kuin todeta vain että "Nastaa haluttaa". Voih... Upeaa.

The end


Lopuksi voisimme palata takaisin tähän maailmaan ja todeta näin yksinkertaisesti, että kyllä, nautin suunnattomasti Petri Karran kirjasta. Se on puhdasta taikaa.

perjantai 7. elokuuta 2015

Kesähaaste + 30 000 kävijää!


Sorsia Tampereen sorsapuistossa.


Ole vuorokausi poissa koneelta - tule haastetuksi kesähaasteeseen! Vähän sama kuin kaikki aina soittelevat juuri silloin, kun olet suihkussa...

Noh, asiaan. Kiitos rakkaalle Marjatalle haasteesta, vastaan mielelläni muutamaan kiperään kysymykseen itsestäni! Samalla intoilen kivan pyöreästä tasaluvusta: blogiani on käynyt katselemassa 30 000 kävijää, kiitos! Olette upeita lukijoita, jokaikinen teistä!


1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta

Öhm... Vaikein kysymys heti aluksi. Olen aina ollut todella avoin blogilleni - anonyymiys luo tietynlaista turvallisuuden tunnetta, vaikkei se oikeasti saisi luodakaan. Netissä turvallisuus on aina kyseenalainen asia.

Ainakaan sitä ette tiedä, että vielä varhaisnuoruudessani olin uskovainen, ja edelleen pidän Raamattua yöpöydälläni. Vihaan sitä trendiä, joka tuntuu leviävän suomen kielessä: yhä useammin Raamattu kirjoitetaan pienellä. 

Nykyisin en usko Jumalaan, mutta sisälläni on noussut tietynlaista hengellisyyttä, ehkä enemmän buddhalaisuuteen viittavaa, ajan ja kaikkeuden mystisyyttä, eikä niinkään jumaluususkoa.


2. Onko väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

On ja ei. Kirjoittaisin blogia, vaikkei kukaan lukisikaan. Silti jokainen uusi lukija tai uusi kymmentuhat kävijämäärissä heilauttaa jotain sisälläni. Kaikki on suhteellista.


3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Paljon. Liikaa. Tällä hetkellä joudun valitettavasti elämään vahvaa kaksoiselämää, joten ns. virallinen minä on varsin erilainen. Miska on vahva, rohkea ja avoimesti oma itsensä. Se minä, jota joudun näyttämään ulospäin, on jotain ihan muuta.


4. Mikä saa sinut nauramaan?

Suomalainen huumori. Putous, Vino Show ja stand-up-komiikka. Elämä ylipäätään, juuri sellaisena kuin se on.


5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Noh, luovuutta ei tarvitse olla, jotta voi kirjoittaa, mutta toki se helpottaa asioita. Luovuus on hyvin kyseenalainen asia kirjoittajalle. Mitä luovuus tarkkaan ottaen edes on? "Luovuus on sitä, kun jääkaapissa on vain pullo ketsuppia, pari kananmunaa ja juustoa, ja saa siitä huolimatta hyvän aterian", on poikaystäväni näkemys asiaan.


6. Ketä läheistäsi ihailet?

Äitiäni. Vaikka hän on tehnyt elämästäni ajoittain helvettiä, eikä hän millään tasolla hyväksy minua poikana, on hän silti saanut paljon hyvääkin aikaan. Hän rakastutti minut kirjallisuuteen ja iskelmään. Hän on paahtanut yli kolmekymmentä vuotta opettajana. Hän tekee aivan liikaa duunia, relaisi välillä.


7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Kateellisuuteni, haluni olla aina paras. Olen aika tyytyväinen itseeni noin yleisesti; olen jo kokenut nuoruusiän epävarmuuden ja itseinhon liiankin syvällä. Nyt olen saanut rauhan itseni kanssa.


8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Kypsyyteni, uskoisin näin. En viihdy ikäisteni viikonloppuryyppääjien seurassa, vaan minut voi nähdä keskustelemassa filosofisista asioista itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olen nähnyt paljon, liikaakin, varsinkin pahaa.


9. Mikä sinusta tulee isona?

Mies. Historianopettaja. Toivottavasti hieman fiksumpi kuin nyt olen. Tunteellinen, hyvyyteen uskova. En koskaan halua menettää uskoani hyvyyteen ja hyviin ihmisiin.


10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Noh, edellinen vastaukseni melkein sopisi tähänkin. Uskon. "Onnelliset loput ovat nynnyjä varten", lukee eräässä kirjanmerkissä. Vaikka luenkin traagisia, angstisia kirjoja, vain harvoin ne ovat aivan toivoa vailla.