keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Aika juoksee alta pois

Kaikki mitä teemme on väärin. Aina pitäisi osata, olla parempi, tuottavampi ja tehokkaampi. Aina pitäisi muistaa enemmän, kymmenen salasanaa, kaksikymmentä salasanaa, historian kurssin sisällön, matikan yhtälöt

En tiedä, onko lukio oikeasti vaikeampi kuin ennen, mutta aikaa tuntuu olevan ainakin vähemmän  yhteiskunnan yleinen halu tuottaa enemmän lyhyemmässä ajassa heijastuu myös lukioihin. Ja mikä pahinta: tämä vääristynyt kehitys alkaa aivan alussa. 

Itse olen kokenut tämän syksyn todella rankkana. Olen nähnyt, kuinka huolellisesti rakennetut pilvilinnat romahtavat (oih, miten intertekstuaalinen viittaus!). Olen kokenut, etteivät voimavarani enää riitä tällaiseen puuskuttamiseen. Yo-kokeet ovat toki yo-kokeet ne menivät osaltani oikein mallikkaasti  mutta kaikki muu tuntuu todella raskaalta. Koen tällä hetkellä maailman menon liian kovaksi itselleni. Vaatimukset ovat liian korkeita  en minä kykene niitä saavuttamaan.

Koko ajan pitäisi olla paras. (Meinasin muuten kirjoittaa, että "koko ajan pitäisi olla parsa"...) Eikä ihminen opi virheistään. Minäkin puuskutan aivan samaan tahtiin kuin neljä vuotta sitten, jolloin maailmani pimeni. 

Harmillisinta tässä kaikessa on se, että yhä nuoremmat kokevat maailman liian raskaana. Minä sain burnoutin 14-vuotiaana, herranjumala. 

Moni on saanut jo nuorempana.

Uusimmassa Opettaja-lehdessä (joka ilmestyy kaikille OAJ:n jäsenille) haastatellaan lastentarhaopettaja Minttu Ilveskivi-Hentilää, joka esittää oman huolensa koulutuksen suhteen. Häntä huolettavat tulevat säästöleikkaukset ja se, kuinka ne vaikuttavat esim. lasten hellyydenosoituksiin. Jos kaikkeen muuhun panostetaan, jäävätkö lapsen kehityksen kannalta tärkeä hellyttelyt ja sylihetket väliin?

Kuinka opintoihin kohdistuvat leikkaukset vaikuttavat oppilaiden hyvinvointiin? Minä en vastusta leikkauksia näin vaikeina aikoina, mutta olisi pyrittävä siihen, etteivät esim. koulupsykologit ja muut tärkeät ihmiset menettäisi työpaikkojaan. Toisaalta: tiukan paikan tullen koulutus voikin ryhdistäytyä ja nähdä omat heikkoutensa.

Se on loppupeleissä kouluista itsestään kiinni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Luin: Kaivos, Antti Tuomainen


Antti Tuomainen: Kaivos

Like, 2015

Luokitus: Helsinkinoirin kuningas


Toimittaja Janne Vuori on kiihkeä nuori mies, jolle totuuden etsiminen on paljon tärkeämpää kuin deadlinet tai päätoimittajan moitteet. Eräänä tammikuisena päivänä hän saa nimettömän viestin, jonka sisältöä hän ryhtyy heti tutkimaan: Pohjois-Suomen lumisilla tuntureilla piilee ympäristökatastrofi, nikkelikaivos, jonka puuhissa on jotain merkillisen hämärää. Ihmisiä kuolee mystisesti, ja henkiinjääneet eivät suostu puhumaan asioistaan.

Soppaa tulee sekoittamaan Vuoren isä, joka jätti perheensä kolmekymmentä vuotta aiemmin. Onko Emil-isällä joku yhteys kaivoksen tapahtumiin?

Totuus vs. fiktio


Tästähän kaikki jo puhuvatkin: Antti Tuomaisen Kaivos tuntuu hyvin vahvasti Talvivaaralta. Aihevalintaa hänen olisikin ehkä kannattanut miettiä kahdesti. Okei, ympäristöasiat ovat aina pinnalla  nyt varmasti kovemmin kuin koskaan  mutta selvät Talvivaara-jäljitelmät ovat aika hauraita ja jopa tylsiä. 

Onneksi Talvivaaran jutussa ei ole näin jännittäviä sivujuonia - lööppilehdet repisivät kaikki osapuolet kappaleiksi samantien.

Vaikka Tuomainen ei olisi koskaan ajatellutkaan viittaavaansa juuri Talvivaaraan, eikä hän tahtoisi tulla tunnetuksi kirjailijana, joka teki siitä kirjan, on aihe silti liian ilmiselvä. Tämä ei kuitenkaan ole paha moite, ei laisinkaan! Tuomasmaiseen tapaansa kirjailija osaa koota jännittävän tarinan, jossa sivujuonten upeat yhteenliittymät ovat kaunista ja harmonista luettavaa.

Saanko muuten mainita, että Talvivaarasta dokkarin ohjannut (Talvivaaran miehet, 2015) Markku Heikkinen on istunut kanssani sohvalla ja juonut teetä? Kaikkea sitä elämä tielleni kantaakaan.

Noh, olisikohan Talvivaara-aihe sillä taputeltu. En halua puuttua siihen sen enempää. Itse kirjan sisältö on tärkein, ei se, mistä se on saanut alkunsa. Aloitetaanpa siis:

Talvinen Helsinki on kaunis


... se lienee ensimmäinen ajatus kirjasta. Antti Tuomainenhan ei olisi Antti Tuomainen, jos hän ei olisi sijoittanut kirjan tapahtumia Helsinkiin, tuohon kiireiseen, hektiseen kaupunkiin. Punaiset, pakkasen puremat posket, lumiset pihamaat, kylmä, viiltävä tuuli - suomalaista talvimaisemaa parhaimmillaan. Tuomaisesta on hioutunut upea kuvailija, ja hän osaa välttää kuin vahingossa talvisen Helsingin vesisateet, loskat ja pimeät talvi-illat, ja kuvata sen sijaan kylmää, oikeaa talvea.

Kaunista suomen kieltä, mitäpä tähän nyt sen kummemmin sanomaan. Kirjan sivuilta voi tuntea Helsingin kylmyyden. 

Kaivos on hyvin Antti Tuomaisen näköinen kirja. Hän kiinnittää sivujuonet hyvin yhteen, tekee lopusta yllätyksellisen ja jännittävän, ja saa kaiken näyttämään siitäkin huolimatta realistiselta. Voidaan sanoa, että hän on löytänyt oman tyylinsä hyvin vahvasti, harva suomalainen kirjailija näin vahvasti ja tarkoin löytää oman lokeronsa kirjallisuudessa.


Kadonneista isistä


En ole edelleenkään oikein varma, pidinkö Tuomaisen ideasta liittää Kaivokseen mukaan kadonnut isä. Tosin, isä on todella ristiriitainen ja upea persoona, oikeastaan kaikista kirjan henkilöhahmoista se persoonallisin ja realistisin henkilö. Ja, huomatkaa, isän ja pojan välisistä keskusteluista syntyy aivan  anteeksi kiroiluni  hemmetin ihania dialogeja. Lukekaa!

Emil-isä haluaisi poikansa takaisin, haluaisi aloittaa uuden elämän ja unohtaa menneisyyden - muttei kykene siihen, vaan retkahtaa uudelleen hämäräbisneksiin. Emilin sisäisissä monologeissa, joihin Tuomainen päästää meidät sisälle, käydään tiukkaa taistelua hyvän ja pahan välillä. Nämä monologit ovat silkkaa runoutta.

Lopuksi


Antti Tuomaisen Kaivos on takuuvarma veto. Jokainen Tuomaisfani lukee sen varmasti muille se ei ole niin pakollista luettavaa. Minulla itselläni on hyvin kiireinen ja stressaava vaihe menossa, enkä kyennyt nauttimaan kirjasta sen tarjoamalla tavalla. Harmi. Se ei saanut minua hytisemään jännityksestä eikä vavahtelemaan itkusta.

Enkä tiedä, johtuuko tunteettomuuteni enemmän mielialastani vai kirjasta. Ja se on aika paha juttu.

Talvivaara-viittauksia nähdään myös tänään sunnuntaina 13.9. alkavassa Pintaa syvemmältä -draamassa. Kotimaista tuotantoa!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Lukuintoa kylmällä sillalla

Oh! Oih! Oli ihana huomata, kuinka monta ihmistä oli tullut mukaan Minäkin luen! -kampanjaan. Itsekin matkustin kylmään, kauniiseen Savonlinnaan  se kun oli lähimpänä minusta katsottuna  ja osallistuin muiden mukana lukukampanjaan.

Savonlinnan keskustassa on torisilta, joka kesäisin on täynnä turisteja ja talvisin täynnä läheisen Taidelukion oppilaita. Nyt sillalla taisi olla sekaisin näitä kahta  ja monia muita. Nostatimme lukuintoa kylmällä, hyisellä sillalla, mutta edes viileä sää ei voinut himmentää sanomaamme:

Lukeminen on tärkeää!

Kiitos kaikille järjestäjille ikimuistoisesta tempauksesta! Oli hauskaa!

torstai 3. syyskuuta 2015

Minäkin luen!

Kaiken hulinan ja tohinan ja pöhinän keskellä on hyvä hengähtää hetki ja todeta: Voin ottaa hetken aikaa itselleni. Voin istahtaa tuolille ja lukea hyvää, kiinnostavaa kirjaa, joka on juuri sellainen kuin täydellisen kirjan pitääkin olla.

Eri asia toki on, mikä on täydellinen kirja.

Minäkin luen! -mielenilmaukset alkavat varmasti olla kaikille jo tuttuja, ainakin kaikille kirjanystäville ja kirjabloggaajille. Mielenilmauksissa on tarkoituksena kokoontua yhteen, olla yhtenä suurena joukkona, ja lukea kirjoja! Tämähän sopii hyvin yhteen tämän vuoden teeman kanssa: Kirjan vuosi 2015 on hauska yritys lisätä lukuinnostusta ympäri maan.

Mielenilmauksia järjestetään vaikka sun missä, ja minut voi nähdä ainakin jossakin päin Suomea. Lähimmät paikkakunnat ovat Mikkeli, Kuopio ja Savonlinna.

Minäkin luen! -mielenilmaus järjestetään siis 8.9.2015 klo 15.45. Kaikki mukaan! Ja ottakaa lempparikirjannekin mukaanne!