keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kevään uutuudet 2016 - transmiehiä, trillereitä ja Tummaa

Ah! Uutuuskirjojen listaamisesta on tullut todella nautittava osa bloggaamista. Se on vähän niin kuin joulu, kun pääsee kahlaamaan eri kustantamojen uutuuksia. 

Jouluksi toivon lahjaksi Henri Alénin keittokirjaa Vuoden keittokirja. Twitterissä moni hehkuttaa sitä! Samaan syssyyn tahtoisin myös aikuisten värityskirjankin... Ihan sen kunniaksi, että olen kohta ollut puoli vuotta aikuinen (heh).

Tämän syksyn uutuuksista en ollutkaan niin tyytyväinen, joten toivoin ja odotin, että kevään kuvastoissa olisi jotain kivempaa. Ja niin olikin! Jouduin jopa karsimaan hieman listaani, kun en halunnut tästä liian pitkää. Tässä parhaimmat palat:


Otava


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (maaliskuu)

Tästä kirjasta olen jo puhunutkin ja sitä pohtinut: Osaako Kolu kirjoittaa transsukupuolisuudesta? Peetu eli syntymänimeltään Petra tietää olevansa poika, mutta Suomen idioottimaisten lakien mukaan kukaan alaikäinen ei voi korjata sukupuoltaan. Kirja kehittyy isä-poika-suhteen ympärille. Kirjoitan teille keväämmällä postauksen omasta, sekavasta tilanteestani, joka on lähes samanlainen kirjan tilanteen kanssa.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut (maaliskuu)

En yleensä pidä sukupolviromaaneista enkä "äiti sitä, äiti tätä" -tarinoista, mutta tämän voisin lukeakin. Kirjailija Marjatta Aallon poika, Jesse, on koko lapsuutensa tullut torjutuksi ja hylätyksi. Kun äiti kuolee, alkavat solmut aueta ja Jesse kerrata äiti-suhdettaan.

Kalle Lähde: Happotesti (tammikuu)

Happotesti pohjautuu Lähteen omiin kokemukseen alkoholismista. Synkäksi ja koskettavaksi kehuttu kirja kuvaa, miten alkoholistin elämä murtuu pala palalta. Työ, vaimo, elämä... Olen omassa elämässäni törmännyt niihin, jotka juovat koska ei ole muutakaan. Se on erittäin surullista.


Kati Hiekkapelto: Tumma (maaliskuu)

Kolmas Anna Fekete -tarina! Fekete matkustaa kotikaupunkiinsa Serbiaan ja törmää sielläkin salaisuuksien, historian ja rikoksien mutkikkaaseen maailmaan. Tätä odotan myös jännityksellä: Pitääkö Hiekkapellon ote vielä kolmannessakin kirjassa?

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (maaliskuu)

Metsästä löytyy kuollut pikkutyttö, jonka kaulassa roikkuu lappu: "Minä matkustan yksin." Pian löydetään toinenkin lapsi. Holger Munch ryhtyy tutkimaan tapausta, joka saattaa pian koskettaa hänen omaakin lapsenlastaan... 



WSOY


Mooses Mentula: Jääkausi (heinäkuu)

Kiusaamiseen liittyviä romaaneja ei ole koskaan liikaa. Kiusaaminen koskettaa jokaista meistä. Kiusatun Helmen ja keski-ikäisen opettaja-Juhan tarinat sotkeutuvat toisiinsa hämmentävin seurauksin. Mikä on ystävyys? Mikä on petos?

Maritta Lintunen: Takapiru (helmikuu)

Mahtavaa, novelleja! Lintusen novelleissa häilytään ikuisen kysymyksen äärellä: Mikä on oikein ja mikä väärin? Ihmiset ovat arvaamattomia, itsekkäitä ja ahneita aina traagiseen loppuun saakka.

Aapo Roselius, Oula Silvennoinen, Marko Tikka: Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet

Lapuan liike, IKL... Suomalainen fasismi oli kauan tabu aihe, mutta aikanaan sillä oli paljonkin kannattajia. Suomalaisen fasismin historiaa. Odotan tätä teosta enemmän kuin innolla!

Tammi


Katri Lipson: Detroit (maaliskuu)

19-vuotias Timothy halvaantuu jääkiekkopelissä vakavasti. Romaanissa on mukana skandaaleja, ystävyyttä ja petosta. Ei mikään ihan tavallinen kiekkokirja siis... Mielestäni yksi tämän kevän must-luettavista. Voiko ystävyys loppua, kun kaveria ei kiinnostakaan Timothyn ongelmat?

Gummerus


Mila Keränen: Kapteeni (tammikuu)

Johan on merta ja seikkailuja kaipaava merimies, johon Greta rakastuu. He menevät naimisiin, mutta Johanin mieli kaipaa meren ääreen, johonkin tuntemattomaan. Vuosia kestävä rakkaustarina, meri ja saaristo. Jos merimies ei tule meren luo, meri menee miehen luo...

Karisto

Marja Leena Virtanen: Verho (helmikuu)

Olan vanhemmat ovat kuolleet, ja nyt hän asuu isoisänsä ja mummin kanssa. Jokin vanhempien kuolemassa kuitenkin hiertää, mutta Ola ei tahdo muistaa, ei tahdo tietää. Ankarasta ja tiukasta isoisästä kuiskitaan kylällä kaikenlaista... Mikä on totta? Tragedia paljastuu vähitellen.


Like


Juha Siro: Idoli (helmikuu)

Epätoivoinen ja raastava rakkaustarina, joka pakkomielteisyydessään ajaa hulluksi. Malli Maria ja entinen huippustara, laulaja Tuomas päätyvät suhteeseen, joka ei voi päättyä hyvin.

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli (helmikuu)

Pyhän Antoniuksen tuli on hieman erilainen, kauas historiaan sijoittuva mysteeritarina. Pekkola on lukenut itsensä ihan tohtoriksi asti historian alalta, joten tuntemusta asiaan löytyy. Euroopassa leviää mysteerinen tauti - myöhemmin rutoksi kutsuttu - joka tappaa kaikki, sekä syntiset että hurskaat. Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan ja ryhtyy kamppailemaan pakanoita vastaan.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Polyromanttisuus - ei moniavioisuutta

Polygamia: moniavioisuus, joka perustuu usein uskonnollisiin syihin. Yksi isäntä (voi olla nainenkin, mutta tooosi harvoin) nai monia vaimoja, jotka eivät ole keskenään suhteessa. Naisilla ei saa olla muita suhteita muihin miehiin. Polygamiaa on usein syytetty naisten oikeuksien polkemisesta, minkä takia se on monissa maissa kielletty.

Polyamoria eli polyromanttisuus: Perustuu kaikkien osapuolten kunnioittamiseen ja aitoon välittämiseen. Tarkoittaa monisuhteisuutta, jossa suhteessa on enemmän kuin kaksi jäsentä. Voivat olla siis ns. kolmiosuhteita, joissa kaikki ovat keskenään suhteessa, tai sitten osapuolilla on toisistaan erillisiä seksi- ja/tai rakkaussuhteita.  

No niin, kässäsittekö?

Olen viime aikoina joutunut yllättävän usein selittämään, mitä polyamorisuus tarkoittaa. Monet toteavat sen olevan täysin syntistä ja sairasta, koska "sehän on sama kuin moniavioisuus". Mutta kun se ei ole läheskään sama asia. 

En tiedä, mistä minulle tuli halu selittää tätä teille, lukijat. Olen itsekin vasta näkemässä ja hyväksymässä tämän puolen itsessäni. Olen jo kauan rakastunut moneen ihmiseen yhtä aikaa, mutta jollakin tavalla olen aina onnistunut vähättelemään tunteitani. Että "enhän minä nyt ole tuohon rakastunut, ihan vaan vähän kiinnostunut, tiiätkö, todella vähän". Jossakin vaiheessa minulle tuli sellainen ajatus päähäni, että "kunpa minun ei tarvitsisi valita näiden kahden rakkauteni välillä, vaan voisin rakastaa molempia ilman salailua".


Salailua muttei pettämistä


Kaapissa oleva polyromantikko ahdistuu usein, kun rakastuu. Meille rakkaus ei ole vain kahden ihmisen välinen asia, vaan rakastaa voi montaa ihmistä aivan tasapuolisesti. Eikä siinä ole meille mitään ihmeellistä. Yhteiskuntamme on kuitenkin monoromanttinen ("yksirakkaudellinen"), joten polyromantikot joutuvat usein valitsemaan yhden tien, vaikka haluisivat seurata kaikkia teitä. 

Ja kaiken takana on salailu. Nyt en tarkoita siis, että salailisimme suhteita, ei toki: me emme harrasta salasuhteita toisten nenien alla. Tarkoitan koko asian salaamista.

Polyromanttisuus on vielä niin tuntematon asia monelle suomalaiselle, että en minä ainakaan ole koskaan parisuhteessa ollessani julistanut olevani polyromantikko. Pelkään sitä, että kumppanini eivät ymmärtäisi koko asiaa, vaan suuttuisivat, kun luulisivat tulleensa petetyiksi - tai pahimmassa tapauksessa, luulisivat olevansa kakkosvaihtoehtoja. Näin ei kuitenkaan ole, koska koko rakkaus-käsite on polyromantikoille niin erilainen. Minä itse rakastun yleensä kahteen ihmiseen lähes yhtä aikaa ja tahtoisin rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljon. Se luo joskus aikamoisia paineita.

En ole vielä kertaakaan ollut polysuhteessa eli suhteessa, jossa on enemmän kuin kaksi jäsentä. Haluaisin kuitenkin joskus koettaa, jos löytäisin oikealta tuntuvat ihmiset. Jos rakastun joskus polyromantikkoon, annan vain palaa.

Tämä on se, millä tavalla minä koen polyromanttisuuden. Loppupeleissä polyromanttisuus on loppumaton suo, jota en ole vielä itsekään tutkinut kokonaan. Polyromanttisuuden muotoja on yhtä paljon kuin on polyromantikkojakin. En voi yleistää oikein mitään, en suhteiden laatuja enkä rakkauden tunnetta, koska ihmiset ovat niin yksilöllisiä. 

Lisää tietoa polyamoriasta: http://polyamoria.fi/


lauantai 14. marraskuuta 2015

Pray for Paris

Eilisiltaiset tapahtumat järkyttivät kaikkia. Mikään muu ei yhdistäkään meitä: osa huutaa "rajat kiinni", osa ei halua kääntää selkäänsä hätää kärsiville. Osa on epävarma kannassaan. Pelko ja epävarmuus ovat normaaleja, inhimillisiä tunteita karmeiden tapahtumien sattuessa kohdalle tai lähelle. Pariisi on lähempänä kuin Syyria tai muu maa, joka kärsii jatkuvista itsemurhaiskuista.

Terrorin uhka on olemassa, sitä kukaan tuskin kiistää. Siihen pitää suhtautua asian vaatimalla vakavuudella. Pitää vain muistaa se, että juuri Pariisin terrori-iskun tekijöitä - joiksi tämänhetken tietojen mukaan epäillään Isisiä tai Al-Qaidaa - ovat niitä ryhmiä, joita meille tulevat turvapaikanhakijat pakenevat. 

Suomi ei saa muuttua terrorismin pelossa ahdasmieliseksi, eikä me saada kääntää selkäämme hädänalaisille. Meidän pitää panostaa jatkossa entistäkin paremmin turvapaikanhakijoiden sopeuttamiseen ja kohdata heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Hyvin sopeutunut, työllistetty henkilö ei hae apua ääriaatteista. Sama koskee Suomessa syntyneitäkin: kaikenlaiset ääriryhmät vetoavat juuri niihin, joiden mielestä yhteiskunta työntää heitä luotaan. Siksi nuorten työttömyyteen ja syrjäytymiseen pitäisi puuttua.

Maailma on pelottavampi paikka asua kuin moneen kymmeneen vuoteen - viimeksi ydinsodan pelko sai suomalaiset pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta. Isis on näyttänyt sen, ettei se pelkää eikä kunnioita ketään. 

Rauhaa ja kärisvällisyyttä meille kaikille. Pray for Paris.

perjantai 13. marraskuuta 2015

HLBTI-kirjallisuus trendinä?

Uusimmassa Kirjasto-lehdessä vanha homo ja uusi nuori homo keskustelevat HLBTI-kirjallisuudesta, identiteetistä ja homojen oikeuksista. Otsikolla Sateenkaaren äärellä kulkeva artikkeli on luettavissa netissä: http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/606/sateenkaaren-aarella/

Tämähän on vallan hieno asia, totta kai. Monen kaupungin kirjastoon on ilmestynyt viime vuosina Sateenkaarihyllyjä ja muuta mukavaa. Kuten toinen haastateltavista, 54-vuotias Krister Karttunen, toteaa, oli hänen nuoruudessaan lähes mahdotonta löytää mitään aiheeseen viittaavaakaan. Itse historiaa tutkineena ja varsinkin hlbti-historiasta kiinnostuneena voin todeta, etteivät olot tuolloin olleet helpot. 

Tosin, jos miehillä oli pulaa seksistä, he kyllä löysivät sitä. Ja löytävät vieläkin, sen voin taata, sen verran hyvin tunnen homopiirien elämää.

Jos ja kun sateenkaarihyllyt yleistyvät koko Suomessa, tulee nuorten identieetin löytämisestä ja itsensä hyväksymisestä entistä helpompaa. Internet on täynnä pahaa, väärä tietoa ja ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa meitä. Kirjallisuus on paljon tarkempaa, kun kirjoitukset ovat ensin käyneet läpi monen moisten kustannustoimittajien seulan. Anonyymit nettivihaajat eivät voi vahingoittaa meidän itsetuntoamme, eihän?


Ei massatuotantoa, kiitos!


Kuitenkin pitäisi muistaa, miten kävi dekkarien ja fantasiaromaanien kanssa: kun tarjontaa ja eritoten kysyntää oli paljon, laatuvaatimuksia höllennettiin, ja nyt moni nuortenfantasia on täyttä huttua. Samaa ei saa käydä HLBTI-kirjallisuudelle. Kuten mainitsin jo aivan blogiurani alussa, kirjoittaessani Salla Simukan Lumikki-triogiasta, kirjallisuuteen ei saisi syntyä "homokiintiöitä". Se ei ole kenenkään etu.

Homous ei ole trendi eikä siitä varsinkaan saa kirjoittaa ilman syvempää tietämystä. Vielä tarkempaa on transsukupuolisuudesta kirjoittaminen. Älkää kirjoittako meistä, jos ette tiedä, keitä olemme. Olen lukenut joitakin aivan surkeita opuksia, joissa ei oltu vaivauduttu tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä todella on olla transsukupuolinen.

Juuri ensi keväänä on Siri Kolulta ilmestymässä transmiehestä kertova yhden päivän romaani Kesän jälkeen kaikki on toisin. Olen syvästi pettynyt, jos hän ei ole ottanut tarkkaan selvää transsukupuolisuuden syvimmästä olemuksesta. Se ei ole pelkästään sitä että "olen syntynyt väärään kehoon", päinvastoin, esimerkiksi minä koen, että kehoni on oikea mutta yhteiskunta on väärä. 

Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka uskaltavat kirjoittaa hlbti-asioista. Niistä saa ja pitää puhua ja kirjoittaa - mutta pitää muistaa myös laatuvaatimukset. Mitä tahansa ei saa uskoa, eikä kuka tahansa saa niistä kirjoittaa. Tämä on herkkä asia.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Tango tunteiden tulkkina

Tänään 7.11. on Teemalauantain ohjelmistossa suomalaisten ja argentiinalaisten yhteinen rakkaus: tango. Tuo tulinen, intohimoinen ja melankolinen musiikki on viihdyttänyt ja kiihdyttänyt suomalaisia jo pitkään. Mikä siitä tekee upean? 

Suomalaisen tangon kultakaudet sijoittuvat 60-luvun sekavaan aikakauteen. Samaan aikaan sattuivat päällekkäin niin suurten ikäluokkien aikuistuminen, kaupungistuminen kuin koko suomalaisen kulttuuriperän muuttuminenkin. Pitkähiuksiset pojat alkoivat valloittaa Suomea kuka minkäkin bändin basistina tai käheä-äänisenä laulajana. Beatles-huuma oli suurimmillaan.

Samaan aikaan vanhempi väestö  joka totta kai vihasi "nykynuorten" menoa – rakastui tangoon, joka muistutti maalaismaisemasta, romanttisista heinäkasoista ja maitolaitureista. Tango avasi lukkoja karmivien sotien jälkeen, jotka olivat jättäneet miehiä haavoittuneiksi sekä henkisestä että fyysisesti.

Ja varsinkin henkisesti.

Monista sodan kokeneista miehistä kasvoi jämäköitä ja hiljaisia isiä, joiden pojista tuli helposti viinaanmeneviä ja vetäytyviä. Tango antoi luvan tulla lähelle, tango antoi luvan sanoa ääneen asioita, joita ei suomalainen mies muuten kyennyt sanomaan. Suomalainen tango kertoo rakkaudesta sen kauneimmalla tavalla: tunteella, voimakkaasti ja eläytyen.

Virran vietävänä


Olavi Virran syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta. Virta teki tangon suomalaiseen muotoon, hän väänsi sitä niin, että suomalainenkin tavistyllerö ymmärsi. Kohta tangoa soitettiin kaikkialla, eikä yksikään bändi päässyt pälkähästä: jopa itse Frederik on muistellut, kuinka joutui ensimmäisinä vuosinaan taipumaan kansan tahtoon, vaikka mieli tekikin jo astella uuteen virtaukseen eli discoon.

2000-luvun tangokuninkaalliset eivät koskaan pääse kokemaan sitä tangohuumaa  enkä minäkään, harmi. Onneksi tässä aivan viime vuosina on noussut upeita, hienoja tangokuninkaallisia, jotka ovat skandaalien sijaan tehneet hienoa musiikkia. Uskon siihen, että tango jatkaa kansan sydämessä vielä pitkään.


Tämä kaikkihan on pelkkää stereotyyppistä yninää, mutta sillä on vahva totuudenpohja: tangossa on sisällä niin paljon tunnelatausta, että aniharva tanssimusiikin laji tulee koskaan yltämään samaan.

Teemalauantai 7.11.2015 klo 21.00 Yle Teemalla

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tieto-Finlandia -ehdokkaat 2015

Taas on se kaunis aika vuodesta, kun minäkin höristelen korviani kirjauutisten äärellä. Mitkäpä muut valinnat aiheuttaisivat niin paljon purinaa ja murinaa kuin Finlandia-palkintoehdokkaat? Tällä kertaa Tieto-Finlandia -ehdokkaissa ei ole mukana yhtään elämäkertaa, ja mukaan on otettu vain ja ainoastaan pienten ja keskisuurten kustantamojen tuotantoa. Se on ainakin aina hyvä kuulla!

Tieto-Finlandia on minulle se oikea Finlandia-palkinto, koska olen aivan hullaantunut tietokirjoihin ja asiaproosaan. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut vain yhden näin etukäteen, mutta ainakin pariin haluaisin tarttua vielä joskus.

1. Kansankodin pimeämpi puoli (Atena), Tapio Tamminen

Olen blogannut kirjasta täällä, luin sen tässä jokin aika sitten. Antaa hieman perspektiiviä nykyelämään ja nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun...

2. Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (SKS),  toim. Sari Katajala-Peltomaa, Christian Krötzlin, Marjo Meriluoto-Jaakkola

Kyseinen kirja on saanut alkunsa Tampereen Vapriikissa olevasta, hienosta ja avartavasta näyttelystä, jossa kerrotaan - noh, suomalaisten tekemistä pyhiinvaelluksista. Kannattaa tsekata näyttelykin, jos haluatte lukea kirjan!

3. Marimekko. Suuria kuvioita (Into), toim. Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja Annina Vainio

Supisuomalainen designtuote pitää pintansa vuodesta toiseen. Kiva kirja varmasti, vaikkei iskekään juuri minun hermooni.

4. Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena), Tiina Miettinen

Historiakirjallisuuteen on parin vuoden aikana tullut hyvin vahva naistrendi, mikä heijastaa historiakirjallisuuden murroskautta. Enää historia ei olekaan his story vaan myös her story - ja toivottavasti joskus myös sukupuolineutraaleja stooreja. Lukulistalle!

5. Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa (John Nurmisen Säätiö), Marjo T. Numminen

Varmasti moni meistä on lapsena lukenut mummolassa tai vaikka ukkilassa vanhaa karttakirjaa ja ihmetellyt kirjan hauskoja tuoksuja ja outoja kuvia. Kartat ovat aina mielenkiintoisia, myös nykyiset googlemapsit. Mutta mikään ei voita kunnon karttakirjaa!

6. Millaista on olla eläin? (SKS), Helena Telkänranta

Jaa-a... Tämäpä on hyvä kysymys. Eläinten mielentoimintaan erikoistunut kirja on ainakin täysin erilainen kuin normaalit hevos- ja kissakirjat. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Leffassa: Everest

Everest

2015

Ohjaaja: Baltasar Kormákur

Miksi kiinnostuin: Pohjautuu yhteen ihmishistorian traagisimmista päivistä


Mount Everestin kuolemanvyöhyke, joka sijaitsee yli 8000 metrissä.
Eräs vaarallisimmista osuuksista. Kuva National Geographicin nettisivuilta.

Vuonna 1996 viisitoista ihmistä kuoli yrittäessään kiivetä Mount Everestin huipulle, kahdeksan heistä samana päivänä, 10. toukokuuta. Kun kuulin  muistaakseni luin sen Historia-lehden sivuilta  että tänä vuonna ilmestyy tuohon päivään pohjautuva leffa, olin yhtä aikaa innoissani ja skeptinen:

Voiko yhteen leffaan dumpata kaiken sen tunnemyrskyn, traagisuuden ja epäonnen, joka tuohon päivään liittyy, ilman, että siitä tulee siirappista huttua?

Taustaa


Leffa on yllättävän uskollinen tositapahtumille, ehkä jo siitä syystä, että kymmenennen päivän tapahtumat ovat paljon uskomattomampia kuin kukaan käsikirjoittaja olisi voinut luoda. Totuus on tarua ihmeellisempää. Vähän sama kuin 9/11 päivän tapahtumiin haluttaisiin lisätä vielä vähän lisää draamaa  se olisi sekä historiallista vääristelyä että aivan turhaa juonen kannalta.

10. toukokuuta 1996 on edelleen Mount Everestin historian pahin päivä. Tuolloin 33 kiipeilijää  suurin osa lähes kokemattomia  lähti ylittämään kuolemanvyöhykettä kohti huippua. Kahdeksan heistä menehtyi, moni sai vakavia paleltumavammoja. 

Miksi?

Leffa tuo tähänkin hyviä ja oikeita vastauksia hienovaraisesti, ujuttaen ne tapahtumien ja dialogin joukkoon. Nepalilaiset viranomaiset olivat jo aiemmin lieventäneet lainsäädäntöä, ja tuolloin se salli aivan liian monen retkikunnan lähdön. Huipulle lähti samana päivänä viisi eri retkikuntaa, aivan liian paljon.

Kaikki olisi saattanut onnistua, jos kommunikaatio olisi pelannut, kukaan ei olisi ottanut liiallisia riskejä ja myrskyvaroituksia olisi noudatettu. Kova myrsky palellutti monet kuoliaaksi.

Leffasta


Itkin koko elokuvan ajan. Ai että, ja minä en itke julkisilla paikoilla koskaan! Elokuvassa ei ole suuri yllätyksiä eikä niitä katsoja odotakaan, katsoja ei odota räjähtäviä autoja tai kuolleista palanneita ihmisiä  ne, jotka tulevat katsomaan Everestiä, janoavat traagisia ihmiskohtaloita ja aitouden tunnetta.

Elokuva seuraa päähenkilöitä tarkasti, minuutti minuutilta (kellonaika oikein näkyy uhkaavasti) ja äääh... Koko kokemus on kuin lukisi todella hyvää kirjaa. Henkilöihin tutustutaan juuri niin paljon, että lopussa  kun suurin osa päähenkilöistä kuolee vuorelle  katsoja kyllä itkee silmänsä päästä.

Elokuvasta ei siis tule siirappista huttua, vaan se on mielestäni eräs parhaimmista leffoista pitkiin aikoihin. Vähän samaa sarjaa Slummien miljönäärin kanssa. Tosin vain paljon ahdistavampi ja tuskallisempi. Hyy... Ihanan karmiva, sanoisinko.