sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Leffassa: Everest

Everest

2015

Ohjaaja: Baltasar Kormákur

Miksi kiinnostuin: Pohjautuu yhteen ihmishistorian traagisimmista päivistä


Mount Everestin kuolemanvyöhyke, joka sijaitsee yli 8000 metrissä.
Eräs vaarallisimmista osuuksista. Kuva National Geographicin nettisivuilta.

Vuonna 1996 viisitoista ihmistä kuoli yrittäessään kiivetä Mount Everestin huipulle, kahdeksan heistä samana päivänä, 10. toukokuuta. Kun kuulin  muistaakseni luin sen Historia-lehden sivuilta  että tänä vuonna ilmestyy tuohon päivään pohjautuva leffa, olin yhtä aikaa innoissani ja skeptinen:

Voiko yhteen leffaan dumpata kaiken sen tunnemyrskyn, traagisuuden ja epäonnen, joka tuohon päivään liittyy, ilman, että siitä tulee siirappista huttua?

Taustaa


Leffa on yllättävän uskollinen tositapahtumille, ehkä jo siitä syystä, että kymmenennen päivän tapahtumat ovat paljon uskomattomampia kuin kukaan käsikirjoittaja olisi voinut luoda. Totuus on tarua ihmeellisempää. Vähän sama kuin 9/11 päivän tapahtumiin haluttaisiin lisätä vielä vähän lisää draamaa  se olisi sekä historiallista vääristelyä että aivan turhaa juonen kannalta.

10. toukokuuta 1996 on edelleen Mount Everestin historian pahin päivä. Tuolloin 33 kiipeilijää  suurin osa lähes kokemattomia  lähti ylittämään kuolemanvyöhykettä kohti huippua. Kahdeksan heistä menehtyi, moni sai vakavia paleltumavammoja. 

Miksi?

Leffa tuo tähänkin hyviä ja oikeita vastauksia hienovaraisesti, ujuttaen ne tapahtumien ja dialogin joukkoon. Nepalilaiset viranomaiset olivat jo aiemmin lieventäneet lainsäädäntöä, ja tuolloin se salli aivan liian monen retkikunnan lähdön. Huipulle lähti samana päivänä viisi eri retkikuntaa, aivan liian paljon.

Kaikki olisi saattanut onnistua, jos kommunikaatio olisi pelannut, kukaan ei olisi ottanut liiallisia riskejä ja myrskyvaroituksia olisi noudatettu. Kova myrsky palellutti monet kuoliaaksi.

Leffasta


Itkin koko elokuvan ajan. Ai että, ja minä en itke julkisilla paikoilla koskaan! Elokuvassa ei ole suuri yllätyksiä eikä niitä katsoja odotakaan, katsoja ei odota räjähtäviä autoja tai kuolleista palanneita ihmisiä  ne, jotka tulevat katsomaan Everestiä, janoavat traagisia ihmiskohtaloita ja aitouden tunnetta.

Elokuva seuraa päähenkilöitä tarkasti, minuutti minuutilta (kellonaika oikein näkyy uhkaavasti) ja äääh... Koko kokemus on kuin lukisi todella hyvää kirjaa. Henkilöihin tutustutaan juuri niin paljon, että lopussa  kun suurin osa päähenkilöistä kuolee vuorelle  katsoja kyllä itkee silmänsä päästä.

Elokuvasta ei siis tule siirappista huttua, vaan se on mielestäni eräs parhaimmista leffoista pitkiin aikoihin. Vähän samaa sarjaa Slummien miljönäärin kanssa. Tosin vain paljon ahdistavampi ja tuskallisempi. Hyy... Ihanan karmiva, sanoisinko.
 

2 kommenttia:

  1. Hei, tsekkaa Otavan ensi kevään uutuudet ja Siri Kolun kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin. Tulit mieleen, kun luin kustantajan esittelyn kirjasta. Ehkä tykkäisit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau! En ollut ehtinyt vielä tsekata, mutta vaikuttaapa se hyvältä! Kiitos vinkistä!

      Poista