sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Luin: Tabu, Timo K. Mukka

Timo Mukka: Tabu

Gummerus, 1965 (uusittu painos 2014)


Tein ysiluokalla Timo K. Mukasta jonkun pienen kirjallisuusesitelmän, koska kukaan muu ei tahtonut sitä. Mukka liittyy mielessäni suomalaisten melankolisten taiteilijoiden joukkoon siinä missä liittyvät Unto Mononen, Uuno Kailas, Rauli Somerjoki ja monet muutkin. Olen aina kokenut heidät hyvin läheisiksi itselleni, koska inspiroidun melankoliasta, enkä yritäkään väittää kirjoittavani mitään muuta kuin realismia, jopa naturalismia, jos sille päälle satun.

Mukan tuotanto on aikanaan aiheuttanut paljonkin kohua. Uskonto, isänmaa ja puhtaat, suomalaiset arvot sekoittuvat Mukan romaaneissa irstauteen, seksuaalisuuteen ja lihallisuuteen. Tabussakin, aivan kuten klassikkoteoksessa Maa on syntinen laulu, on teemoja, jotka ovat varmasti aiheuttaneet pientä ja suurempaakin älämölöä.

Jos Jaakko Ilkka olisi ollut Suomen ensimmäinen kohujulkkis, ei Mukka olisi paljoakaan hävinnyt hänelle. 


Tabuista


Mukan tuotannossa on aina mukana kristillisyys, harras usko Jumalan johdatukseen. Milkan ja äidin elämässäkin uskonto näyttelee vahvaa osaa: Milka rukoilee usein ja pohdiskelee rukouksissaan suhdettaan Jumalaan ja miehiin. Kanttori Malmström kosiskelee ensin äitiä ja sitten – kun Milka äkisti niin haluaa – ottaa vaimokseen nuoren tyttären. Malmström puhuu hartaasti ja katsoo kauniisti – ja on hänkin himojensa orja, haluaa jo heti hääyönä Milkan povelle, vaikka tyttö ei jaksaisi

Nopea naimisiinmeno takaa sen, ettei Milkan lapsesta tule äpärälasta, aviotonta lasta, vaan kanttori ja nuori nainen menevät kunniakkaasti naimisiin ennen lapsen syntymään. Tämä toki viittaa historian havinaan ja tuohon aikaan niin kovin yleisiin moraalisääntöihin.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin juuri nämä kirjoittamattomat säännö, jotka kertovat paljon suomalaisten silloisesta moraalintajusta. Silloin ei sallittu aviotonta seksiä, ja miehet olivat perheen kuninkaita. Kanttorikin tuli kosimaan Milkan äitiä varmana siitä, että saisi hänestä vaimon itselleen. Kaikkea leimaa sovinistinen ilmapiiri, naiset eivät saisi päättää seksielämästään eivätkä siitä, kehen rakastuvat. Avioliitot näytetään järkiliittoina.

Mukan kieli pysyy koko romaanin hyvin samankaltaisena ja tasapaksuna, ilmeettömänä ja neutraalina kirjakielenä. Mukan vahvuus ei olekaan kielen värikkyydessä tai ilmeikkyydessä vaan ihan jossain muussa. Miehen vahvat lajit ovat tulkinnallisuus, symboliikka ja tunteiden esittäminen pienin elein. Ei tarvita suurta ja laajaa kerrontaa tai konstikkaasti kikkailtuja dialogeja, vaan pieniä ja herkkiä eleitä – Mukka laittaa ihmiset tekemään sen, mitä haluaa.

Tabu onkin karun kaunis kirja. Kylmä, kova mutta ei tunteeton. Nykylukijan silmää pistävät eniten Milkan ja äidin kehnot olot ja sovinistinen maailmankuva, missä naiset jäävät rannalle ruikuttamaan kadonnutta rakasta. Onko Mukka halunnut puuttua tähän maailmankuvaan? Vai onko hän halunnut olla itsekin osa sitä, näyttää, ettei rakkaus kannata vaan kannattaa ottaa miehekseen se, jolle kelpaa? Vai haluaako hän vain yksinkertaisesti kertoa yhden perheen traagisen tarinan? Yllättävän harvalla kirjalla on suoranaista teemaa tai syvempää merkitystä: lukijat luovat itse syvemmät merkitykset päässään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti