perjantai 11. marraskuuta 2016

Telkkarissa: Sorjonen

Mikä: Sorjonen-sarja Ylellä ja Areenassa

Miksi: ainut suomalainen dekkarisarja, joka on myyty jo ulkomaille asti

Milloin: Yle TV1 sunnuntaisin klo. 21.05, Areenassa jo nyt kaikki jaksot katsottavissa


Ville Virtasen tähdittämä Kotikatsomo: Sorjonen on ollut tämän syksyn kohudraama. Onhan se sentään ensimmäinen täysin suomalainen dekkarisarja, joka on synkkä, hyvin ruotsalainen ja vieläpä myyty jo ulkomaille asti!

Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin jakaa tuntemuksiani ja näkemyksiäni liittyen Sorjoseen. Olenhan kotoisin hyvin läheltä Lappeenrantaa, Sorjosen päätapahtumapaikkaa - juureni ovat sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. 

Kokonaisuudessaan voi sanoa, että sarja on koukuttava ja tarjoaa varmasti vastinetta Yle-verolle. Tässä vähän tarkempi sepustus:

1. Maisemat + tunnusmusiikki


Enpäs tiennytkään, että Lappeenrannan seutu voi olla näin kaunis, kunnes Sorjosessa esiteltiin maisemia! Miten en ole koskaan nähnyt asioita tältä kantilta? Niin nättejä ilmakuvia, että mieli tekee heti lähteä täältä tylsän betoniselta Tampereelta ja suunnata luonnon ääreen Karjalaan. Kiiltäväpintaisia järviä, humisevia metsiä ja varsin nättiä kaupunkikuvaakin.

Lisäbonuksena voi mainita sarjan tunnusmusiikin, joka on varsin epäsuomalainen! Todella kaunis tunnari.

2. Murre


Anteeksi vain, mutta tämä seikka on varmasti suurin virhe koko sarjassa. Kaikki tv-sarjan lappeenrantalaiset puhuvat savo-karjalan murretta, vielä huonoa sellaista! Ihan oikeasti, harva nuorisosta puhuu enää murteita, niin surullista kuin se on. Eikä läheskään kaikki aikuisetkaan. Tähän olisi riittänyt, jos pari sieltä täältä olisi puhunut murretta ja muut olisivat pärjänneet mä-sä-puhekielellä. 

Ja kyllähän se kuulostaa aika tönköltä, kun Jaakko Saariluoma puhuu karjalan murretta...

3. Juonen kanssa on oltava kärsivällinen


Toden totta, aluksi juoni tuntuu hitaalta ja epäuskottavalta, mutta sitten, kun Sorjonen pääsee vauhtiin ja rikolliset alkavat tehdä virheitä, juonikin rupeaa rullaamaan. Tämä sarja vaatii kuitenkin pientä totuttelua, mutta älkää luovuttako! Katsokaa ainakin puoleen väliin saakka.

4. Ville Virtanen


Virtanen on varmasti koko sarjan suurin vetonaula. Hänen hahmonsa Sorjonen on varsin samanlainen kuin Sherlock Holmes: yli-inhimillinen ja etäisen oloinen. Tosin, poikkeuksena ainakin alkuperäiseen Holmesiin, Sorjosella on vaimo ja tytär, ja läheiset välit perheeseensä. 

Oikeastaan parhaimpia kohtauksia Sorjosessa ovatkin ne hetket, kun isä-Sorjonen ja tytär juttelevat. Ne on niin taitavasti käsikirjoitettuja, että ihan oikeasti purskahtaa nauruun silloin kuin tytärkin. Miten taitavaa sanailua suomalaisilta! 

5. Nuoret näyttelijät


Ylipäätään olen erittäin tyytyväinen tv-sarjan nuoriin näyttelijöihin. He ovat niin taitavia ja luontevia! Jopa luontevampia kuin monet aikuisnäyttelijät. Nuorten keskinäinen sanailu on nykyaikaista, modernia kieltä, joka on aika lähellä nuorten oikeaa kielenkäyttöä. Hienoa!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Siri Kolu ehdolla Finlandian saajaksi! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia

Tämän vuoden suuri shokki Finlandia-palkinnoissa oli tietenkin Finlandia Juniorin muututtua Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaksi.

Eivät sitten yhtään pidempään ja tylsempää nimeä keksineet? Sori vaan, mutta minua naurattaa tämä nimenvaihto.

Noh, joka tapauksessa, tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa on särmää! Olen erittäin tyytyväinen valittuihin ehdokkaisiin. 

1. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)


Tämän vuoden kenties tärkein nuortenkirja (siis omasta näkökulmastani) on ollut Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin. Kirjan teemana on vapaus olla oma itsensä, vapautuminen menneisyyden kahleista. Se, miten joku toinen voi hyväksyä minut tällaisena kuin olen. 

Kirjassa puhutaan paljon transsukupuolisuudesta, ja päähenkilö onkin transsukupuolinen nuori, Peetu.

Kirja on minun mielestäni sen verran tärkeä, sen verran koskettava, tärkeä ja sivistävä, että ehdottomasti ansaitsisi palkinnon! 

Mutta on nämä muutkin ehdokkaat upeita kirjoja!

2. Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus)


Katri Kirkkopelto ei ole nimenä minulle tuttu, mutta sillä hetkellä, kun näen hänen kuvitustaa, huudahdan: "Aivan! Tämähän se oli!" Kirkkopellon käsiala, kuvitusjälki, on minulle kyllä tuttua. Olen joskus hänen kirjojaan siis varmaan lukenut siskonlapsilleni.

Kirjan teemat ovat tärkeitä ja painavia: kiusaaminen, torjuminen ja lopulta ystävyyden suuri voima, joka pyyhkii surun silmistä.

3. Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja Metsä/Jag, Fidel och Skogen (Schildts & Söderströms)


Tarina pelokkaasta lapsesta, jonka pelokkaat ajatukset väistyvät, kun maaginen metsä levittäytyy hänen eteensä. Kirja on kuvattu lapsen näkökulmasta, lapsen ehdoilla. Matkalla metsässä tavataan monia metsän asukkeja.

Aivan kuten vanhoissa suomalaisissa kansansaduissa! Näkki ja muut olennot ovat kuuluneet suomalaiseen tarustoon vuosisatoja. Ihanaa, että ideaa edelleen käytetään!

4. Sanna Isto (kuvitus Sami Saramäki): Maan alaiset (WSOY)


Maan alaiset  on varhaisnuorisolle tarkoitettu kirja, jossa kuvitus tukee tekstiä. Isto on kirjoittanut maailman, jossa Suomenlinnan alla on maanalaisten käytävien verkosto. Maan alaiset onkin siis selvästi fantasiatyyppinen seikkailuromaani.

Teemoina kirjassa ovat rohkeuden ja itseluottamuksen löytyminen. 

5. Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)


Mielestäni myös tämä kirja saattaisi napata Finlandia muiden nenien edestä. Raadin mukaan Juuli Niemen nuortenromaani on kunnianhimoinen mutta onnistunut. Pakahduttava tarina ensirakkaudesta.

Tosin, minä en ainakaan halua muistella omaa ensirakkauttani - se oli liiankin pakahduttavaa, kuristavaa jopa.

 6. Seita Vuorela (postuumisti): Lumi (WSOY)


Okei, Seita Vuorelan aloittama ja Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä romaani on tämän vuoden kohutapaus. Voiko jonkun kirjaa palkita, jos sen on viimeistellyt toinen kirjailija? Minusta Vuorelan mukaan ottaminen oli erittäin kaunis ele.

Toivottavasti kuitenkaan, jos kirja voittaa Finlandian, se ei voita sitä pelkästään sen takia. Toivottavasti romaani luetaan romaanina eikä kohuteoksena.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Luin: Jääkaksoset, S.K. Tremayne

S.K. Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins)

Suomentaja: Oona Nyström

Otava, 2016


Värisyttävä.

Pelottava.

Osittain liian teatraalinen.

Jääkaksoset on ollut tämän vuoden "se kirja, joka jakaa mielipiteet". Osa on rakastunut kirjaan, osa pitänyt sitä keinotekoisena ja epäuskottavana.

Minä asetun näiden kahden ajatuksen väliin: kirjan alku on jäykkä ja teatraalinen, mutta jos jaksaa lukea yli puolen välin, homma alkaa luistaa jopa niin, että lukija on kirjan takakannen suljettuaan järkyttynyt, säikähtänyt ja innoissan. Minä ainakin olin.

Perhetilanne: vähintään kaaosmainen


"Äiti, kumpi minä olen?" 
"Kulta?" 
"Kumpi näistä olen minä? Äiti? Kumpi?"
Apua. Voi luoja, auta. Tämä on sietämätöntä, koska en osaa vastata. Totuus on, että en minä tiedä.

Identtisistä kaksosista toinen on kuollut hirvittävässä onnettomuudessa. Pudonnut pitkän matkan parvekkeelta maahan. Vuosi onnettomuuden jälkeen perheen arki alkaa pikku hiljaa hahmottua. Perhe - etunenässä perheen äiti Sarah - muuttaa eristyksessä olevalle saarelle Skotlantiin. Menneisyys palaa haamuina takaisin: yhtäkkiä toinen tytär, se joka selviytyi, alkaa väittää olevansa hänen kuollut sisarensa. Sarahin maailma pirstoutuu. Tekivätkö he oikeasti suuren virheen vuosi aiemmin?

Trillerin uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Se, miksei tyttären henkilöllisyyttä voi varmasti selvittää, on kirjassa selitetty teknologialla ja lääketieteellä. Ilman ankaraa googlausta en voi tietää, pitävätkö asiat paikkansa. 

Toisaalta: minä lukijana en enää puolen välin jälkeen kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin. Ei ollut väliä, ovatko yksityiskohdat oikein, voisiko noin ja noin tapahtua oikeasti. Kirja imee tehokkaasti lukijastaan ilmat pois. Minä en ainakaan voinut laskea kirjaa enää käsistäni puolen välin jälkeen.

Mutta sitä ennen...

Lopussa kiitos seisoo


"Tylsää", ajattelin ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana. Tremayne ei ole selvästikään panostanut alkupuoleen niin paljoa kuin jännittävään loppuun. Sarahin ajatukset töksähtelevät, loppuvat kesken epäsukottavissa paikoissa, jatkuvat jostain ihan muusta. Jos Tremayne on halunnut kuvata Sarahin sekavia tunteita tällä tavoin hyppelemällä, ei hän ole siinä onnistunut.

Onneksi kirjan anti paranee loppua kohden. Hitsit, kun olin kikseissä viimeiset parikymmentä sivua! Mitä tykitystä, miten pelottavaa, miten kiehtovaa, hienoa ja jännittävää. Loppu oli niin karmiva, että väkisin tuli mieleen lapsena kerrotut aavetarinat.

Lopputulemana voi sanoa, että kirja kyllä sykähdytti. Eikös hyvän kirjan tuntomerkki ole se, että kirjan loppumisen jälkeen lukija on ihan tainnoksissa? Kirja pyöri päässäni vielä monta tuntia lopetuksen jälkeen. Mutta, toisaalta, ei tästä tule mitään lempparikirjaa minulle. Sellainen ihan jees kirja siis. 

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Luin: Suuntatähti, Kyösti Mäkimattila

Kyösti Mäkimattila: Suuntatähti

Aurinko-kustannus, 2013


Ihastuin tangokuningas Kyösti Mäkimattilan toiseen, vuonna 2014 julkaistuun runokokoelmaan Rakkaani. Se osui ja upposi, kuten voi huomata silloisesta blogipostauksestani: http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2014/07/luin-tangokuningas-runoilee-rakkaudesta.html

Nyt tartuin Mäkimattilan aiempaan, ensimmäiseen runokokoelmaan Suuntatähti, jonka bongasin jostain lehtihaastattelusta. Näiden kahden kokoelman välillä on havaittavissa selvää kasvua ja kehitystä; Mäkimattilan kädenjälki ei vielä ensimmäisessä kokoelmassa ole niin tarkkaa ja kaunista kuin toisessa.

Kokoelmaan on kerätty sekä runoja että lyriikoita, joita Mäkimattila on tehnyt monelle bändille myös tangokuninkuudensa jälkeen. Selvästi on kuitenkin havaittavissa hapuilua, oman äänen etsimistä (ai että, kun vihaan tuota fraasia, mutta tähän se kävi hyvin) ja jopa lapsekasta naiiviutta. Rakkaani-kokoelmassa on useita huikeita, taidokkaita, lennokkaita ja koskettavia runoja, mutta tässä aiemmassa kokoelmassa niitä on vain harvoja.

Suurin osa runoista on jopa naiiveja, kun Mäkimattila yli-yrittää ja käyttää ah ja voih -huudahduksia sekä liiallisia riimipareja, jotka eivät sovi runon tunnelmaan.

On kokoelmassa muutamia helmiäkin, joista oikeasti paistaa Mäkimattilan ammattitaito:

Tänä yönä olen tuuli. 
Sanomattoman hiljaa tulen 
Ikkunasi taakse ja olen 
luonasi tuon 
tummimman hetken 
vain herkkä aamunvire ja 
utuiset soinnut seuranani. 

Onneksi siis kasvua on tapahtunut, eikä Mäkimattilalle ole käynyt niin kuin monille muille: ensimmäinen yritys onnistuu, mutta toinen ja kolmas epäonnistuvat. Mäkimattila on selvästi varteenotettava runoilija suomalaisissa runopiireissä, paikkansa siellä ansainnut!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Avaan #5vaikuttavintaromaania-listaani

Twitterissä villitsi parisen viikkoa sitten ihana "viisi vaikuttavinta romaania" -listaus, jossa jokainen sai listata omat rakkaat kirjansa. Minun valintani toivat mieleeni niin paljon muistoja, ajatuksia ja ajatelmia, etteivät ne mahtuneet 140 merkkiin. 

Siksipä ajattelin listata blogiini nyt ne kirjat, jotka ovat tehneet kaikkein suurimman vaikutuksen. Kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. 

1. Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Onko tämä nyt se kliseinen osuus tästä postauksesta? Lukiessani muiden kirjanystävien vastauksia huomasin, että Väinö Linna on usean suosikkilistalla. Myös minun. Tuntematon sotilas teki niin suuren vaikutuksen tuossa kolmisen vuotta sitten, kun sen ensi kertaa luin, että meinasin pökertyä. Mikä murre! Mitkä henkiöhahmot! Ei ihme, että Tuntematonta on taas saatavilla sekä teatterissa että kohta myös valkokankaalle.

Blogissa: vain mainintana siellä täällä

2. Taivaslaulu, Pauliina Rauhala

Varmasti yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Ehdottomasti. Harva kirjailija osaa kuvata ihmisten elämää niin runollisesti, puhtaasti ja tarkasti. Niin, että vaikkei elämäni liity millään tavalla lestadiolaisuuteen - josta kirja kertoo - se koskettaa minuakin syvältä.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2013/12/luin-taivaslaulua-rauhalan-tahtiin.html, sekä teatteriarvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2016/05/teatterissa-taivaslaulu.html

3. Taivaan tuuliin, Terhi Rannela

Varhaisnuoruudessani, kuusi-viisi vuotta sitten, luin paljon nuortenrealismia. Terhi Rannelasta tuli yksi suosikeistani. Luin myös paljon Salla Simukkaa jo ennen kuin hänestä tuli julkkis! Taivaan tuuliin sai minut valitsemaan historian ammatikseni - ja sillä tiellä olen yhä. Värisyttävä, raivostuttava, räjähtävä kirja.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2013/11/luin-taivaan-tuuliin-terhi-rannela.html

4. Poika nimeltä Kuukivi, Sjón

Harva kirjailija pystyy vaihtamaan tyylistä toiseen kesken kirjan. Sjón pystyi. Rivoista seksikohtauksista siirrytään runolliseen, utumaiseen tunnelmaan silmänräpäyksessä. Tämä on kirja, jota en ymmärtänyt yhtään, en yhtään. Siksi rakastan tätä kirjaa. Homous näytetään väkevänä, voimakkaana. Tarkkaan tehty hlbti-kirja.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2014/05/luin-poika-nimelta-kuukivi-sjon.html

5. Minä matkustan yksin, Samuel Bjørk

Tästä kirjasta en ole edes tehnyt blogipostausta! Luin sen tässä ihan hiljattain, ja kirja iski kovaa. Paljon kovempaa kuin samaan aikaan lukemani Varistyttö (Erik Axl Sund). Mikä voima! Mikä taito saada henkilöt elämään! Odotan innolla herran seuraavaa teosta.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Kirkko ei halua muuttua vaikka maailma muuttuu

Suomen evankelis-luterilainen kirkko linjasi tällä viikolla, ettei se aio vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki astuu voimaan ensi maaliskuussa. Tälläkin kertaa siis todettiin, ettei kirkko ole vielä tarpeeksi mukautumishaluinen,  eikä se halua vielä törmätä tosiasioihin: maailma muuttuu, guys.

Kirkon linjaus oli pettymys, totta kai. Ei kukaan paljoa enempää odottanutkaan, mutta koko kirkon keskustelusta jäi paha maku suuhun. Monet liberaalimmat kirkon edustajat (kuten Irja Askola) totesivat jälkeenpäin, että he olisivat halunneet viedä kirkkoa toiseen suuntaan. Parempaan, tasa-arvoisempaan suuntaan. Se on vain kirkon tapauksessa hirveän nihkeää.

Miksi se on niin vaikeaa? Varsinkin pääkaupunkiseudulla liberaalimmat kirkon edustajat alkavat olla jo niskan päällä. Oma uskonnon openi lukiosta on joskus toiminut myös kirkon valtuustossa, joka päättää asioista. Hän on kertonut, että kirkkovaltuustoon valitaan usein niitä kiihkeimpiä uskonkannattajia, jotka valitettavasti tulevat lestadiolaisista piireistä tai muista vastaavista, konservatiivisista piireistä. He puhuvat kaikkein ääneikkäimmin.

Silti kirkon nihkeys raivostuttaa. HLBTI-ihmisissä on paljon hengellisiä ihmisiä, joille usko on suuressa roolissa. Kirkko ei saisi hylätä heitä. Olen kuullut monen uskovaisen sateenkaari-ihmisen suusta kysymyksen: "Miksei lähimmäisenrakkaus koske sateenkaarevia? Miksi kirkko toimii näin tekopyhästi?"

Valitettavasti myöskään kaikki HLBTI-ihmiset eivät ymmärrä sateenkaarevaa hengellisyyttä. Joidenkin sateenkaarevien uskovaisten on vaikea löytää sellaista paikkaa, jossa he saisivat olla rauhassa maailman asettamilta odotuksilta. Onneksi esim. Tampereella on jo useamman kerran järjestetty sateenkaarimessuja, jotka on tarkoitettu nimenomaan hengellisille sateenkaari-ihmisille. 

Minusta kirkon ja HLBTI-yhteisön railo on surullista katsottavaa. Olen opiskelemassa uskonnon opettajaksi, ja toivoisin, että voisin olla esimerkkinä siitä, ettei kirkko ja sateenkaariväki tarvitse olla erillään – ja toisaalta haluaisin olla esimerkkinä siitä, ettei uskonnon opettamiseen tarvita enää vakaata uskoa. En ole uskovainen, mutta olen kokenut uskontojen tutkimisen tieteellisesti varsin mielenkiintoisena. 

Uskonnon opettaminen onkin juuri nyt murroksessa. Yhä usemmat uskonnon maikat ovat ateisteja tai muuten uskossaan hyvin neutraaleja, kuten minä. Siinä samalla koko uskonnon opetuksen luonne muuttuu. Mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.

Ps. Ääh! En ole päivittänyt blogia kuukauteen. Sorisori. Yritän ryhdistäytyä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjailijoita Tampereen Tapahtumien yössä!

Hei taas lukijat! Toissa päivänä (4.8.) oli Tampereelle Tapahtumien yö, johon myös muutamat kirjakaupat osallistuivat. Kirjakauppojen alelaarien, kirjailijavierailujen ja jopa tanssiesitysten lomassa sai myös signeerauttaa omat kirjansa suosikkikirjailijoillaan. Mahtavaa!

Itse sain Karoliina Korhosen ja Pertti Jarlan nimmarit. Korhonen on tunnettu hurjan suosion saavuttaneista Finnish Nightmares -sarjakuvistaan, ja Jarla toki tunnetaan Fingerporistaan. Itse olen rakastunut kumpaakin sarjakuvaan: Jarlan hauskat, usein hyvin nokkelatkin sanaleikittelyt naurattavat aina, ja Korhosen tarkkaakin tarkempi kuva suomalaisista jaksaa hämmästyttää. No, tuollaisiahan me ollaan, oho, taas nauran itselleni.

Tässä muutama kuva illan tunnelmasta!

Karoliina Korhosen ja Pertti Jarlan nimmarit!
Jarla oli kyllä niiiin kuolattavan komea, että meinasi henki lähteä.

Leena Lehtolainen kertomassa uudesta kirjastaan Tiikerinsilmä.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Minä kirjoittajana - minä ajattelijana - minä bloggaajana

Kaunista heinäkuun loppua/elokuun alkua! Blogini täytti kolme vuotta tässä äskettäin! Hurraa! Olen jo tovin miettinyt bloggaamistani syvemmällä tasolla, ja nyt olen saanut purettua ajatuksiani tekstin muotoon. Tällä hetkellä olen lukemassa montaa kirjaa kerrallaan, mutta valitettavasti en vielä tähän hätään saanut niistä koottua hyvää, tasapainoista tekstiä.

Lukemisistani sen verran: Tällä hetkellä luen varsin paljon dekkareita. Lukulistallani ovat mm. Varistyttö-trilogia sekä Minä matkustan yksin -dekkari. Hui! Ovat hyvin raakoja, jänniä ja varsin hyviä!

Mutta tällä kertaa halusin kertoa teille siitä, miksi bloggaan, miksi juuri niistä aiheista kuin bloggaan ja mitä bloggaaminen ylipäätään merkitsee minulle.


Miksi kirjoitan?


Kirjoitan blogia, jotta saisin ihmiset lukemaan enemmän. Yksinkertaista. Kirjoitan blogia, jotta ihmiset huomaisivat kaikki ne kirjat, jotka vain odottavat lukemista. Jotta ihmiset huomaisivat, kuinka koskettavia, samaistuttavia ja mukaansa tempaavia kirjat voivat olla.

Miksi sitten viime aikoina on ollut vähän hiljaisempaa? Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoitellut, vaikka eihän siitä tarvitsisi mitään huonoa omatuntoa potea. Kaikille tulee hektisiä aikoja, kaikille tulee hiljaisia aikoja. Olen tottunut suorittamaan blogiakin, olen tottunut suorittamaan koko elämää.


Ehkä siksi olen ollut myös hiljaa: olen yrittänyt siedättää itseäni siihen, että aina ei tarvitse kirjoittaa, aina ei tarvitse olla se, joka saa lukijat liikkeelle. 

Inspiraatiot


Tässä keväällä ja kesällä olen ollut hyvin hiljainen, mutta se ei suinkaan tarkoita, ettenkö pitäisi kirjoittelusta teille, lukijat, tai että olisin jotenkin lopettamassa bloggaamista. En suinkaan! Olen vain tovin jos toisenkin joutunut etsimään inspiraatiota, motivaatiota kirjoittaa teille. Rupesin miettimään, mistä ylipäätään sytyn. Mistä aiheista kirjoitan mielelläni? 

Iskelmä on yksi parhaimmista inspiraation lähteistä. Mikään ei kuvaa niin hyvin suomalaisten tunteita kuin tuo musiikkilaji, sykkivä, aikaansa kuvaava, melankolinen ja ratkiriemukas yhtä aikaa. Tango on iskelmän jaloin muoto. Ei tarvitse ymmärtää hölkäsen pöläystäkään askelmerkeistä tai siitä, missä kohtaa tulee iso venytys, kunhan antaa tunteen viedä. Eikä tarvitse osata kaikkia Olavi Virran kappaleita ulkoa, kunhan tietää, missä maailmassa Virta eli ja minkälainen kohtalo hänellä itsellään oli – siitäkin syntyy jo paljon hienoja, traagisia tarinoita. Musiikkia kuunnellessa ei tarvitse edes ajatella kirjoittamista, kyllä sieltä tekstiä syntyy jos on syntyäkseen. 

Samalla tekniikalla toimii koko muu maailma. Kun kävelen kadulla, torilla, koulun käytävällä, minulle syntyy kuvia erilaisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista, vaikken sitä sen kummemmin ajattelisikaan. En voisi kirjoittaa meluisalla käytävällä tai musiikkia kuunnellen, minun on saatava omaa rauhaa. Silloin alitajunta tuo mieleeni noita mielikuvia, hetkiä, musiikinpätkiä, joista saan aikaan jotain enemmän. 

Ja vaikka te nyt siellä huokaatte, että eihän tuo kuulu lainkaan kirjabloggaamiseen, mutta olette väärässä. Juuri näihin asioihin kiinnitän usein huomiota kirjassa: ihmisiin, ajankuvaan, historiaan. Kirjoitan mielelläni kirjoista. Kirjoitan mielelläni kirjoista samoja asioita kuin kirjoittaisin fiktiivistä tekstiäkin. 

Mitä bloggaaminen merkitsee?


Bloggaaminen merkitsee minulle paljon: ajatusten vaihtoa, vuoropuhelua kirjan ja blogin kanssa, omien ajatusten saamista esille. Nykyään poikaystäväni toimii "luonnosvihkona"; puhelen usein hänelle samoja asioita kirjoista, joita myöhemmin olen ajatellut koota blogipostaukseen. Näin ollen hän toimii luonnoksena, hänen avullaan saan koottua ajatuksiani siten, että ne asettuvat järkevästi postaukseen.

Bloggaaminen on pirun kivaa. Siksi minä teen tätä - ja aion tehdä jatkossakin.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Luin: Minä perustin uusnatsijärjestön, Henrik Holappa

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat

Into Kustannus, 2016 


Into Kustannus on halunnut selvästi profiloitua ihmiskuviin, kohtaloihin ja muistelmateoksiin. Juuri pari päivää sitten saimme tietää, että Into Kustannus julkaisee Anneli Auerin muistelmat. Tällä kertaa lukulistallani oli Henrik Holapan Minä perustin uusnatsijärjestön -teos.

Henrik Holappa tuli tunnetuksi uusnatsijärjestö Suomen Vastarintaliikkeen perustajajäsenenä ja aggressiivisena natsina. Hänen perustamansa liike on ollut mukana monissa rasistisissa hyökkäyksissä. Esimerkiksi vuonna 2010 liike iski Helsinki Pride -kulkueeseen, jolloin liike heitti mm. savupommeja kulkueeseen. Monia minun ystäviänikin oli paikalla tuolloin, ja kuuleman mukaan tunnelma oli hyvin ahdistunut ja pelokas.

Jotain kuitenkin tapahtui Holapalle. Hän halusi voittaa vihan ja erota natsimenneisyydestään. Hän ei kuitenkaan halunnut unohtaa, kuten moni muu uusnatsiudesta luopunut on tehnyt, hän halusi kirjoittaa menneisyydestään kirjan.

Epäuskoa ja toivoa


Alussa olen hieman epäuskoinen. Ihan ensimmäisenä mieleeni nousee kysymys: Voiko radikaalista rasistista oikeasti tulla parissa vuodessa säyseä ihminen, joka häpeää tekojaan? Voiko niin voimakkaasta ja aggressiivisesta aatteesta erota tuosta noin vaan? 

Voiko rakkaus todella voittaa vihan?

Holappa itsekin myöntää, ettei tie ole ollut helppo ja kaikkea muuta kuin rento lomaretki, mutta hän vakuuttelee muuttuneensa. Yksi suurimpia tekihöitä hänen muutokselleen on ollut kiinalainen naisystävä, johon hän rakastui ollessaan viimeisiä vuosia natsina. Silloin hän tajusi, että hän häpeää sitä, että on natsi, ja mieluiten peittää sen puolen itsestään tältä uudelta naisystävältään. Tultuaan "kaapista ulos" natsimenneisyytensä kanssa, Holappa huomasi, ettei naisystävä säikähtänytkään pois, päinvastoin, hän antoi tukea miehensa muutosprosessille.

Pohdintaa syvältä


Sitten kun lukija pystyy unohtamaan epäuskoisuutensa ja keskittymään kirjaan, on kokemus kouraiseva. Syvältä koskettava. Ainakin minua kirja kosketti kovasti, olen kuitenkin uusnatsien "kohde", jotain, mitä vastaan monet uusnatsit taistelevat.

On kouraisevaa, että ihan tavallisesta pojasta, joka ei ole syrjäytynyt eikä alkoholisoitunut, voi tulla niin helposti ääriryhmän jäsen, jopa vähän huomaamatta. Holappa oli tavallinen poika, joka rakasti sotahistoriaa. Hän viihtyi yksin lukemassa historiallisia kirjoja ja kuuntelemassa ukkinsa sotajuttuja.

On kouraisevaa, että hän oli samanlainen kuin minäkin. Minussa ja Holapassa on monia samoja piirteitä: olemme molemmat hyvin intohimoisia, historiahulluja ja vähän nörttejä.

Miksi minusta tuli rasisminvastustaja ja Holapasta rasisti? Miksi? Tämä kysymys nousi aivan ehdottoman tärkeäksi kysymykseksi, ja tätä kysymystä myös kasvattajien - vanhempien ja kouluyhteiskunnan - tulisi pohtia. Mikä ajaa nuoren pojan rasistiseksi, jopa väkivaltaiseksi natsiksi? Ja miksi minusta, aivan samanlaisesta pulliaisesta, tuli rasisminvastustaja?

Voiko jo kymmenvuotiaista lapsista ennakoida, kenestä tulee ääriainesta?

Mielestäni tämä tietokirja tulisi olla jokaisen kasvattajan, esimerkiksi opettajien, lukulistalla. Ei nyt välttämättä siksi, että tämä olisi jotenkin superhyvä kirja - ihan perus tietokirja tämä on - mutta juuri tuon kysymyksen takia. Voivatko kasvattajat tehdä jotain, ettei natsiaate veisi lapsia mennessään? Ettei viha korvaisi rakkautta ja monimuotoisuutta?

Lopuksi


Henri Holapan tietokirja ei ole noin kirjallisesti mitenkään kummoinen. Hän kertoo elämästään, "urastaan" ja siitä, miksi päätti luopua aatteesta. Samalla hän puhuu hieman Vastarintaliikkeestä ja sen hallinnosta - ilman skandaalinkäryistä hehkutusta. 

Kirja on silti erittäin tärkeä. Kuten Holappa alussa toteaa:
Haluan kertoa uusnatsiliikkeestä lähtöä suunnitteleville, että se on mahdollista.
Kirja on erittäin tärkeä niille, jotka kaipaavat sysäystä muutokselle, kaipaavat rohkaisua irrottautua menneestä. Samalla kirja on oiva muistutus meille muille siitä, etteivät ääriainekset ole poikkeuksellisia yksilöitä, syrjäytyneitä tai muuten "vinksahtaneita". Nuori ihminen voi lähes huomaamattaan päätyä ääriryhmien puolelle, jos yhteiskunta sen sallii.

Toivon, ettei yhteiskunta salli sitä.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Blogger Recognition Award

Oih, kirjabloggaajakollegani ja ystäväni Mustetta paperilla antoi minulle haasteen! Haaste vastaanotettu. Valitettavasti olen liian laiska ja saamaton, jotta jaksiaisin nimetä uusia palkinnonsaajia, mutta hei, jokainen voi tehdä sen! Kopsatkaa vaan!



Haastesäännöt: 

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kuinka aloitin? Ööö, kirjautumalla bloggeriin? Niin simppeliä se minulla oli. En pohtinut turhia, en suunnitellut, en ollut edes haaveillut pitkään kirjablogista. Niin vain kävi. En ole koskaan ollut mitenkään intohimoinen lukija, en ole koskaan lukenut kymmeniä teoksia yhtä aikaa. Olen vain pitänyt lukemisesta ja halunnut jakaa jotain henkilökohtaista muille. 

Vinkkejä aloitteleville bloggaajille.

1. Tee mitä tunnet parhaimmaksi. Siinä on minun tärkein vinkkini. Jos haluat kirjoittaa kirjoista ja musiikista, tee niin. Älä välitä lukijamääristä ja kommentointien määrästä - jos et halua oikeasti tienata bloggaamisella. Minun kirjablogini on paljon muutakin kuin vain kirjablogi, ja se on ihan ok. Pääasia on, että saan ajatuksiani paperille.

2. Aivan aluksi kannattaa luonnostella uudet postaukset. Ennen kuin oma ääni löytyy, saattaa olla, että postauksista tulee sekavia ja keskeneräisen tuntuisia, jos ei tee luonnoksia.

3. Muista, että bloggaamisen pitää olla hauskaa! Silti, however, joskus saattaa tuntua, ettei jaksaisi ja haluaisi kirjoittaa mitään. Silloin voi ihan hyvin pitää blogitauon. Jos kuitenkin tahdot pitää tasaista tahtia yllä postauksien suhteen, varaudu siihen, että joskus se tuntuu raskaalta eikä mikään tunnu sujuvan. Jos sellaista tunnetta jatkuu pitkään, kannattaa harkita bloggaamisen mukavuutta. 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Syksyn uutuuskirjat – ulkomaalaiset yllättävät!

Yllätys! Syksy lähestyy huomattavaa nopeutta (olihan toissayönä vuoden lyhyin yö, tästä yöt vain pitenevät). Se ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ankeaa loskaa ja pimeyttä, vaan myös hyvää kirjasatoa! 

Tämä kevät/kesä on mennyt aika kiireisesti enkä ole ehtinyt kovinkaan montaa kertaa rustailla blogiin mitään. Siksipä päätinkin nyt oikein valita ekstrapaljon hyviä uutuuskirjoja teille lukijat!

Tämän syksyn kirjatarjonnasta ei löytynyt mitään sen kummempaa (yksittäistä) yllättäjää. Perustavaraa, sanoisinko. Suurin yllätys oli mielestäni ulkomaalaisten romaanien puolella, sillä yleensä olen suosinut kotimaista kirjallisuutta, mutta nyt tähän listaukseen sujahtu peräti neljä ulkomaalaista kirjaa.

Tammi


Risto Isomäki: Haudattu uhka (syyskuu)

Äärijärjestö Isis hyökkää rajusti Linnan juhliin. Säteilevä ydinjäte aiheuttaa vieraissa oksentelua ja paniikkia. Kohta koko Eurooppa etsii paniikissa Isisiä, jonka jäsenet osaavat piiloutua. 

Varmasti mielenkiintoinen lähitulevaisuuteen sijoittuva jännäri. Osaako pysyä uskottavuuden piirissä?

Annamari Marttinen: Törmäys (syyskuu)

Tässä yksi must-luettava! Aamu törmää autollaan Miroon ja Nadjaan, vahingossa, onnettomuudekseen. Siinä rytinässä eivät muutu vain näiden kolmen elämät vaan myös koko lähipiirin ja yhteisön elämä. Rakastan kriisiromaaneja, joissa jokin yksi tapahtuma särkee koko idyllin!

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – Paljaana (elokuu)

Siltsu! Jari Sillanpää ei ole suurin intohimoni eikä suurin idolini, mutta miehen letkeä meno, herkät biisit ja  totta kai  ihanasti avoin homous ovat valloittaneet sydämeni. Mistä palasista mies on koottu? Minkälaisia vaikeuksia, pettymyksiä ja onnenhetkiä hän on kokenut? 

Sari Näre, Jenni Kirves: Sota ja seksi (lokakuu)

Viime vuosisadan sodat muuttivat maailmaa enemmän kuin mikään sitä ennen. Myös seksi ja seksuaalisuuden kokeminen muuttuivat rajusti. Moni Suomen sodissa taistellut veteraani kokee sodanjälkeisen ajan "kiiman ja viinan ajaksi", jolloin nuoruutensa sodassa menettäneet veteraanit tahtoivat elää nuoruutensa uudelleen. 

Tästä kirjasta tuli mieleeni Antero Holmilan ja Simo Mikkosen Suomi sodan jälkeen. Se oli Tampereen yliopiston historialinjan pääsykoekirjana tänä vuonna  ja sitä minä pänttäsin koko kevään. Ei siinä, ko. kirja on hyvin opettavainen! Varsinkin juuri sodan jälkeen syntyneille/lapsuutensa eläneille kirjaa voi suositella.

Otava


Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (syyskuu)

Kähkönen ei normaalisti ole houkuttanut juuri minua, mutta tämän kirjan kohdalla oletukseni hänestä saattaa muuttua: elokuu 1968, salaisuuksia, valheita, mysteerejä, jotka johtavat vuoteen 1945.

Emma Clien: Tytöt (elokuu)

Kirja sijoittuu hippivuosiin, kesään 1969, jolloin hippeys eli viimeistä loistokauttaan ennen vaarallisempia huumeita, skandaaleja ja hippeyden murtumista. Kalifornialainen Evie ihastuu puistossa näkemäänsä hippityttöön ja muuttaa kommuuniin. Pian idyllinen kuva kommuunielämästä alkaa murentua ja raadollinen totuus paljastua...

Carolinen Eriksson: Kadonneet (heinäkuu)

Ihanaa! Psykologinen trilleri! Olen niin kauan odottanut hyvää psykologista trilleriä, että toivottavasti tämä täyttää odotukseni.

Smilla-tytär ja Alex-isä katoavat souturetkellä. Äiti yrittää etsiä kuumeisesti lähimpiään ja tulee samalla huomanneeksi, ettei koskaan voi olla varma mistään, mitä on luullut tietävänsä.

S.K. Tremayne: Jääkaksoset (heinäkuu)

Ja toinen psykologinen trilleri perään! Tämä kirja on se the must-luettava, jonka aion ehdottomasti lukea, ja jolta odotan paljon. 

Toinen identtisistä kaksosista kuolee. Vuoden päästä toinen, se eloon jäänyt kaksosen, väittää olevansa kuollut sisarensa. Tässäkin kirjassa äiti on päähahmona: äidin mieltä piinaavat kysymykset. Mitä tapahtui vuotta aiemmin, sinä päivänä, kun toinen kaksosista kuoli?

WSOY


Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (elokuu)

Tämä romaani kiinnitti huomioni yhden asian takia: siinä oli korostettu isän näkökulmaa, joka yleensä jää äidin hersyvän äidinrakkauden alle. Hienoa! Ihanaa, että 2010-luvun Suomessa myös mies voi tuntea.

Tutkijapariskunnan pitkäaikainen haave omasta lapsesta näyttää toteutuvan  mutta tytär ehtiikin elää vain muutaman hetken. Isän maailma alkaa hajota.

Karisto


Niina Hakalahti: Lumilinna (syyskuu)

27-vuotias Sami on yrittänyt piilottaa menneisyytensä niin tyttöystävältä kuin itseltäänkin. Yhtäkkiä tuttu ihminen yli 20 vuoden takaa ilmaantuu Samin ulko-ovelle. Kirja identiteeteistä, salaisuuksista ja piilottelun tarpeesta.

Like


Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (syyskuu)

Olen ollut jo muutaman vuoden Antti Tuomainen -fani, joten jokainen Tuomaisen uusi kirja on sydämen pysähdys! Tämä romaani onkin erilainen ja mystisempi kuin edelliset:

Jaako Kaunismaa saa lääkärikäynnillään kuulla, että joku on hitaasti ja huomaamattomasti myrkyttänyt häntä jo pidemmän tovin, ja nyt Jaakko on kuolemassa. Hoopolta juhannuskomedialta kuulostava kertomus saa trillerinomaisia sävyjä  ja kuulemma myös ihan uudenlaista Tuomaista, jossa musta huumori naurattaa.

Steinar Bragi: Sumu (lokakuu)

Neljä nuorta aikuista matkaa mystisessä, kauniissa, salaperäisessä Islannissa. He törmäävät taloon ja talon asukkaisiin, jotka tarjoavat heile yöpymispaikan. Miksei kaikki tunnu kuitenkaan oikealta? Outo ketju selittämättömiä tapahtumia piinaa matkalaisia. Toivottavasti Bragin kirjoitustyyli lumoaa minut: olen ennenkin ihastunut islantilaisiin kirjailijoihin (vrt. Sjón). 

Lena Huldén: Rutto (syyskuu)

Tietokirja rutosta, joka on historiansa aikana tappanut ihmisiä niin paljon, ettei mitään rajaa. Historiafriikin pakko-ostos! Harva asia maailmanhistoriassa on järkyttänyt maailmaa niin paljon kuin rutto. 


torstai 16. kesäkuuta 2016

Luin: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Siri Kolu

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Otava, 2016

Miksi juuri nyt lukulistalleni: omat ajatukseni yhdistyvät tarinan päähenkilön ajatuksien kanssa


Peetu on transmies. Hän on syntynyt biologisena naisena, mutta kokee jo varhain ettei hän ole nainen. Kirjan alkaessa Peetu on jo hormonihoidoissa ja odottaa kesän jälkeen alkvia leikkauksia. Häntä jännittää, pelottaa, ihmetyttää. 

Isä antaa Peetulle lahjaksi kymmenen purjelentoa. Isälläkin on salaisuuksia, jotka paljastuvat isän ja pojan välisissä keskusteluissa, maan päällä ja varsin maan yläpuolella.

Kirjasta


Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin herätti sen verran paljon erilaisia tunteita, että minun on pakko kirjoittaa ne auki tällaisessa epäproosamaisessa listamuodossa. Kirja on koskettava, tunteita herättävä mutta joissain kohdin myös vähän asiaansa pakottava, sori nyt vaan.

Plussat


1. Puhui täyttä asiaa

Kuten kirjan viimeisiltä sivuilta voi lukea, on Kolu ottanut asiastaan selvää ihan ammattilaisilta: hän on kysellyt neuvoja ja tarkistanut faktatietoja mm. Trasek ry:ltä, joka ajaa meidän sukupuolivähemmistöjen asioita. Eli faktatiedot on oikein. Harvassa nuortenkirjassa (en ole itse asiassa lukenut yhtäkään ennen tätä) puhutaan avoimesti bindereistä ja packereistä, phallosta ja transtutkimusten epäoikeudenmukaisuuksista. 

Ja se ihana-kamala translaki! Siitäkin oli mainintaa kirjassa, mikä nostatti hymyn huulilleni. Suomen nykyisen translain epäkohtia nostettiin esille kirjassa, mikä tekee kirjasta myös vaikuttavan eikä vain koskettavan teoksen.

2. Samaistuttavuus

Myönnän itkeneeni useasti kirjaa lukiessani. Oma elämäni ja Peetun karikkoinen elämä yhdistyvät monessa kohtaa. Peetun äiti ei voi vieläkään oikein niellä lapsensa transsukupuolisuutta, ja äidin sanat satuttavat Peetua syvältä. Tähän liian moni transnuori samaistuu. Kirjassa on vain 112 sivua, mutta itkin ainakin sen samat 112 kertaa koko kirjan aikana. Siis melkein joka sivulla...

Itku ei ole pahaksi, ei todellakaan. Kolu on saanut minussa aikaan monia tunteita, jotka usein purkautuvat itkuna. Tunteminen on pääasia.

3. Aidot henkilöt

Kirjan jokaisella henkilöllä on pelkoja, salaisuuksia, heikkouksia ja vahvuuksia. Yksikään henkilö, ei edes sivuhenkilö, jää pelkäksi varjoksi tai pahviksi. Se tekee kirjasta aidon.

Miinukset


1. Ajoittainen asioiden pakottaminen

Niin kuin alussa jo sanoin, kirjassa on nostettu myös translaki esille - joissakin kohtaa vähän liiankin ilmiselvästi. Mielestäni on hienoa, että asiasta puhutaan jopa kirjan tasolla, mutta se oli nyt vähän liian ilmiselvää - se häiritsi ainakin minun lukukokemustani.

Plussa/Miinus


1. Miten henkilöille käy?

Tämä on vähän niin ja näin, onko tämä nyt hyvä vai huono asia. Isä tekee kirjassa suuren ratkaisun - ja kaikki jää avoimeksi. Äidinkin mietteet jäävät avoimeksi, samoin Peetun kumppanin Aamun. Olisin halunnut lisää selkeyttä, lisää pohdintaa, lisää tavaraa kirjan kansien väliin. 

Muuten kirja on mielestäni oikein mainio. Ainakin tähän mennessä paras transsukupuolisuudesta kertova nuortenkirja. 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Ajatuksiani Orlandon tapahtumista

Moni on kysynyt minulta, pelkäänkö itseni ja läheisteni puolesta. Toki Suomessa aselait ovat tiukemmat ja ilmapiiri alkaa olla jo suvaitsevaisempi, mutta jos joku haluaisi vahingoittaa minua, hän kykenisi sen tekemään ilman kenenkään estelyjä. 

Pelkäänkö? Totta hitossa pelkään miesten vessoissa, baareissa, joskus iltaisin kadulla. Transihminen on koko ajan vähän varpaillaan. Pelko ei saa kuitenkaan musertaa niin, että hyvät teot jää tekemättä. Yritän aina parantaa maailmaa niin, ettei pelkoon olisi aihetta enää, mutta se tavoite on vielä tovin päässä. 

Älä anna pelolle valtaa. Äläkä käännä katsettasi pois ihmisistä, jotka tarvitsevat apua.

Hiljainen ajattelija kömpii nyt nukkumaan ja toivoo ihmisille lisää rakkautta ja toivoa.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Luin: Salaatit, Kati Jaakonen

Kati Jaakonen: Salaatit

Readme.fi: 2015


2010-luvun suureksi trendiksi ovat nousseet salaatit: toimistotyöntekijät, opettajat ja jopa raksamiehet käyvät lounastauollaan paikallisessa salaattibaarissa ja kaatavat kitaansa vuosittain tuhansia tonneja avokadoa, tonnikalaa, tomaatteja ja balsamico-kastiketta.

Eikä siinä, salaattien maailmaan voi upota heposti. Niiden avulla voi uskotella itselleen syövänsä terveellisesti ja siten, ettei painokäyrä pompsahda taivaisiin.

Totuus on toki, että tässä Kati Jaakosenkin kirjassa pääpaino on niissä salaateissa, joissa on enemmän kaloreita kuin normi makaronilaatikossa. On lihapullasalaattia, pastasalaatteja, perunasalaatteja höystettynä majoneesilla. Toki kirjassa on myös erikseen osia "kasvissalaateille", minkä nimi naurattaa minua ja kumppaniani. Kasvissalaatti. Salaatti jossa on oikeasti salaattia!

Herkuttele kuvilla


Kirjan paras antia ovat herkulliset kuvat. Aih, voih! Ruokakirjana Salaatit-kirja on siis varsin onnistunut: se saa lukijan oikeasti haluamaan salaatteja ja kokeilemaan erilaisia sekoituksia. Vesi tulee kirjaimellisesti kielelle.

Ainoat miinukset kirjan resepteissä on aikakäsitykset: monissa nykyajan reseptikansioissa on merkitty, kuinka kauan (noin suunnilleen) ruuan laittamiseen kuluu. Sitä olisin toivonut tähänkin kirjaan. Myöskin useat reseptit ovat aika summittaisia mitä tulee aikaan. "Kypsennä kunnes ovat hieman pehmenneet" sopii ehkä osaan salaateista, mutta olisin toivonut osassa kirjan teksteissä tarkempia ajanmääreitä.

Käytännössä


Heti aluksi ajattelin kokeilla lihapulla-pastasalaattia, jonka nimestä voi jo päätellä sen olevan tuhdimpi salaatti. Katsokaas, mitä tapahtui!


Alkuvalmistelut näyttivät varsin terveellisiltä.
Porkkanaa, paprikaa, parsakaalia ja tomaatteja.
Tältä se sitten näytti valmistuttuaan. Oikein maukasta ja ihanaa!
Tosin, tavallisten lihapullien sijaan tein gluteenittomia (ja pastakin oli gluteenitonta), koska sairastan ärtyneen suolen oireyhtymää.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kiitos joukkovoima - taas! #äitiyslaki


Se on nyt siinä! Pitkällisen prosessin ja toivottomalta näyttäneen taistelun jälkeen saimme kuin saimmekin 50 000 tarvittavaa nimeä äitiyslaki-kansalaisaloitteeseen! Ei ole ollut kyllä näin hyvä olo sitten #tahdon2013-kampanjan jälkeen.

Mahtavaa! Suomalaisissa on voimaa - ja voima olkoon kanssamme vielä pidempäänkin. Eihän jätetä nimien keräämistä tähän? Jatketaan vielä ainakin 70 000 nimeen asti!

En ole blogannut äitiyslaista sen takia, että koko homma näytti ennen äitienpäivää ihan toivottomalta. Sitten tuli somekampanja ja räjäytti potin! Vau!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Teatterissa: Taivaslaulu

Missä: Tampereen työväen teatteri



Mikä: Taivaslaulu-näytelmä, pohjautuen Pauliina Rauhalan sanannimiseen kirjaan


Miksi: Koska rakastuin kirjaan ja kirjan runollisuuteen (ja kävimme aivan viimeisessä esityksessä! Huh! Läheltä piti ettei ehditty käymään)



Vaputkin menivät ja olivat, simapullot sihisivät ja päätyivät lopulta pullonkeräykseen. Blogihiljaisuutta on taas pidellyt, kiitos pääsykokeiden ja kauniin kevään (ei viitsi olla koneen äärellä hirveästi, kun tekee mieli ulos aurinkoon).

En ole kuitenkaan jäänyt paitsi kultturellista toiminnasta! Kävimme poikaystäväni kanssa katsomassa Pauliina Rauhalan kirjaan perustuvan Taivaslaulun, jonka oli ohjannut Heidi Räsänen. Tuosta kirjasta pidin aikoinaan todella paljon, ja se oli niitä ainoita kirjoja, joita otin mukaan muuttaessani tänne Tampereelle. Kirjoitin myös siitä blogipostauksen, joka on nähtävillä täällä. Silloin rakastuin Taivaslaulun runollisuuteen ja kauneuteen.

Kirjan juoni jäi jopa minulta kokematta, kun kieli ja kielikuvat veivät mennessään.

Siksi pelkäsin, ettei teatteriesityksestä tulisi yhtä hyvää. Miten tuon kaiken kauneuden voi pukea teatteri-ilmaisuksi? Miten ihmisen kauneista ajatuksista voi saada teatteria?

Irtiottoja ja mukautuvaisuutta


No, Heidi Räsänen ja näyttelijät tekivät sen, mistä en kyennyt edes haaveilemaan: he herättivät kirjan henkiin. Näytelmä kelautui pitkin päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, lapsuutta ja nuoruutta, ja päätyi lopulta nykyhetkeen, kun heillä on neljä elävää lasta - ja kaksoset vielä kohdussa. 

Kun kirjailija-kirjallisuusterapeutti Satu Piispa-Hakalan esikoisromaanista Pieniä sankaritekoja (löytyy täältä) tehtiin näytelmä, hän totesi minulle ja muille kirjoituskurssilaisille: "Oli outoa olla siellä lavalla kukitettavana ja ihmisten hurrattavana. Se tuntui jopa väärältä. En minä enää ollut millään tavalla osallinen siihen näytelmään. Näyttelijät tekivät siitä omansa."

Hän ei tarkoittanut kommenttiaan loukkaukseksi, näytelmä oli kuulemma ollut mielettömän hyvä, hän vain heitti ilmaan kysymyksen: Kun dramaturgi dramatisoi näytelmän, mitä kirjailija siihen on tehnyt. Missä vaiheessa kirjailijan rooli katoaa?

Sama ilmiö löytyi myös Taivaslaulusta: toki näytelmästä oli tunnistettavissa Viljan ja Aleksin rakkaustarina, Viljan romahdus ja muita juonenkäänteitä - mutta dramaturgi ja ohjaaja olivat ottaneet irtiottoja, aivan niin kuin jokainen dramaturgi ja ohjaaja tekee. 

Se on niiden työtä.

Onnekseni huomasin, että tärkeimmät elementit kirjasta - runollisuus ja tietyt tunnetilat - olivat edelleen mukana näytelmässä.

Runollisuus


Näytelmä oli erittäin hyvin koottu! Suurimpana ilonaiheena on runollisuus, joka oli säilytetty kirjasta näytelmään paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Näytelmässä oli käytetty Rauhalan kirjan tekstejä sekä pohjana että inspiraationa. Bongasin ainakin muutaman suoraan Rauhalan kirjasta poimitun, kauniin ja väreilevän lauseen. Niiden lisäksi dramaturgi tai kuka lieneekään oli selvästi käyttänyt kirjaa inspiraationa: monissa uudelleenkirjoitetuissa repliikeissä kuulsi Rauhalan runollinen ote.

Tunteet


Viljan ja Aleksin roolit olivat kuin luotuja Eriikka Väliahdelle ja Tommi Raitolehdolle. Heidän välillään oli kemiaa! Kahden uskovaisen nuoren rakkaustarina on herkkä, ohut, onnellinen, ja kaikki nämä tunteet välittyivät katsojalle uskomattoman hyvin.

Nämä kaksi veijaria olisivat ansainneet isommatkin aplodit! Katsojakunta oli vain hyvin suomalaista: vaisua.

Ylipäätään koko näytelmän tunneskaala osui ja upposi. Oli suuria tunteita, joita näyttelijät ilmensivät pienin elein: silmien, suun ja elekielen kautta. 

Lopputulema


Näytelmä oli erittäin hyvä! Mitäpä sitä sen enempää kiertelemään. Vahva näytelmä vahvasta kirjasta.

Ainut heikko puoli, joka löytyi myös kirjasta, oli sekava loppu. Rauhalan kirjassa loppu on todella sekava, outo ja hämmentävä. Samanlainen oli myös näytelmän loppu. Onneksi se ei paljoa haitannut!