maanantai 11. tammikuuta 2016

Luin: Marraskuun neljännen vastainen yö, Karin Fossum

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö (alk.per. Natt til fjerde november)

Suomentaja: Katriina Savolainen

Johnny Kniga, 2005 


Marraskuun neljännen vastainen yö sopi mainiosti joululoman viimeisiin päiviin, jolloin pakkasraja alkoi kivuta kohti -30 astetta ja yöt tuntuivat todellakin hyytäviltä. Aivan yhtä hyytäviltä kuin on koko romaanikin.

Marraskuun neljännen vastaisena yönä 17-vuotias Jonna Moe katoaa. Ei viestiä, ei ruumista, ei johtolankoja. Ei mitään, mihin poliisi voisi edes tarttua selvittääkseen juttua. Jonnan vanhemmat, Jon ja Magnhild, ovat jo vuosia pitäneet toisiaan itsestäänselvyyksinä, samoin lastaan ja koko perheidylliä. Jonnan katoaminen vyöryttää vanhempien niskaan syyllisyyden, vihan, epätietoisuuden ja painajaiset. Mitä Jonnalle on tapahtunut? Selviävätkö he yhdessä tästä koettelemuksesta, vai onko heidän aikansa erota?

Marraskuun kylmiä pakkasia


Romaanin nimi on suora suomennos norjankielisestä alkuperäisnimestään, ja se sopii kirjalle kuin nakutettu. Olen jo monesti tunnustautunut pitkien kirjan nimien ystäväksi, eikä tämä tee poikkeusta. "Marraskuun neljännen vastainen yö" tuo kirjalle samaa mystisyyttä ja kylmyyttä kuin on koko kirjassa muutenkin. Samalla se kertoo koko ydinjuonen: sekä lukijan, poliisin (jota ei tässä kirjassa näytetä kuin mainintana) ja vanhempien on saatava tietää, mitä sinä iltana tapahtui.

Vanhempien varsinkin jos keiden. Karin Fossum on tullut suomalaisille tutuksi dekkareistaan ja varsinkin Konrad Sejer -romaaneistaan, mutta tässä romaanissa hän antaa tilaa uhrien vanhemmille ja heidän ajatuksilleen. Varsinkin isän, Jonin, ajatukset näytetään juuri niin rehellisinä, paljaina ja kammottavina kuin voi kuvitella uhrin vanhemman ajatukset olevankin. Fossum kirjoittaa niin taitavan tarkkaa ja pistävää, juuri se se sana on, pistävää tekstiä, etten voi kuin haukkoa henkeäni.

Jonilla oli monenlaisia tunteita. Surua ja voimattomuutta. Epätoivoa ja syyllisyyttä. Hän vaipui vieläkin kuvitelmiinsa. Se oli kuin päihtymystä josta hän oli tullut riippuvaiseksi. Tuskaa mutta pakoa yhtä kaikki. Hän yritti kehittää muita, hyviä kuvia joiden kanssa oystyisi elämään. Että Jonna oli hyvässä tallessa eikä kärsinyt mistään. Se oli vaikeaa, ne kuvat olivat hyvin tiukassa.
Fossumilla on hyvin samanlainen halu kuin minullakin kirjoittajana: halu laittaa ihmiset kyselemään itseltään alituiseen kaikkea. Minä en osaa sitä taitoa niin hyvin kuin Fossum osaa, kysyessä kysymyksiä pitää tietää milloin on aika lopettaa. Ettei kysymystulvasta tule ihan järjetöntä.
Miten surkea minä olen ollut? hän ajatteli. Merkitsinkö minä Jonnalle yhtään mitään? Olenko minä nähnyt hänet kunnolla, olemmeko me pitäneet tytärtämme itsestäänselvyytenä? Montako kertaa minun pitää nähdä hänen kuolevan? Lopun ikäänikö?
Loppua kohden kirjan kireä, upean taitavasti punottu tunnelma horjahtelee ja kaatuilee - ainakaan minusta loppu ei täyttänyt kaikkia odotuksiani noin niin kuin lukijana. Se ei ollut niin hieno ja intensiivinen kuin alkupuoli, mikä on sinänsä harmi, koska olisin halunnut sen jatkuvan aivan loppuun.

Lopputulema


Marraskuun neljännen vastainen yö oli ensimmäinen lukemani Karin Fossum -romaani. Ja lainasin heti kirjastosta toisen. Mitäpä se sitten kertoo? Taisinpa rakastua Fossumin ihanaan kirjoitustyyliin ja jännitykseen. Toivottavasti Konrad Sejer -romaanitkin ovat yhtä hienoa kuin tämä, irrallinen teos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti