maanantai 18. tammikuuta 2016

Varaslähtö armeijaan: Epäkelpo aines, Janne Huilaja

Janne Huilaja: Epäkelpo aines

Karisto, 2011

Novelleja


Armeija. Tuo miljoonien tarinoiden tyyssija ja, kuten Janne Huilaja hyvin sen esittää, maailma mikrokoossa. Hien ja ammusten seasta löytyy kiusattuja ja kiusaajia, pomoja ja alaisia. Herkkiä ja mahtailevia, machoja ja hiirulaisia. Niitä, joille nauretaan ja ne, jotka nauravat.

Huilaja on ottanut novellikokoelman aiheekseen juuri armeijan; hän kertoo kuusi tarinaa nuorista miehistä, joiden elämää armeija värittää vähintään sen pakolliset kuusi kuukautta. Yksi tarina kullekin kuukaudelle. 

Tässäpä oiva lahja nuorelle ja innokkaalle (heheheh) alokkaalle, joka tänä kesänä astuu palvelukseen! Olen juurikin sitä ikäluokkaa, jonka tehtävänä on tämän vuoden aikana aloittaa rakas inttiaika. Itselläni ei ole mitään kokemusta koko asiasta, eikä paljon haluakaan mennä alikessujen tykinruuaksi.

Jos olisin kuitenkin biologinen mies, menisin sivariin. En niinkään mistään periaatteellisesta syystä, vaan ihan koska tuntisin siellä itseni paljon hyödyllisemmäksi. Suurimmat lihakseni kun sijaitsevat aivoissa.


"Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat..." Koskela


Menin ja näin heti mistä kiikasti. Aikion reitti oli eri kuin meillä; sen ensimmäinen rasti oli täysin päinvastaisessa suunnassa. - - Sanoin Aikiolle:  
- Sinun pitää kattoa tästä uusi suunta. Matka sulla tuplaantuu.
-Triplaantuu, Mäntylä oikaisi. 
- Eikun niin, minäkin laskin. Näin Aikion ilmeestä ettei se ymmärtänyt edes sitä. 
- Paljonko tästä sitten tulee? se kysyi 
- Onhan sulla kartta, Mäntylä sanoi. - Kato. Alhaalla se moninollanen on mittakaava.  
Aikio vilkaisi karttaa ja sanoi perkele. 
- Paljonko? Mäntylä kysyi. Aikio ei vastannut. 
- Kymmenisen kilometriä, päästin sen piinasta. Aikio voihkaisi.
Novelli, jossa kuvataan Aikio-reppanaa, Mäntylä-suurisuuta ja minäkertoja-Maatelaa, on varsin hyvä esimerkki kokoelman novelleista. Janne Huilajan novelleissa päähenkilö on usein aivan eri kuin se, jonka näkökulmasta asiaa katsotaan. Yllä olevan novellin varsinaisena päähenkilönä toimii Aikio, jota kaikki muut armeijakaverit pitävät ressukkana ja vähän kömpelönä, jota voi hyvillä mielin kiusoitella ja jolle voi hyväntahtoisesti nauraa. Novellin kertoja on kuitenkin Maatela, joka yrittää tasapainotella Aikion ja rääväsuu-Mäntylän välillä.

Toinen aivan yhtä hieno esimerkki on kokoelman niminovelli, Epäkelpo aines, jota minä pidin ehdottomasti kokoelman parhaimpana novellina. Taas kerran asetelma on sama: varsinainen päähenkilö on eräs Vanhala, kun taas kertojana toimii hänen varusmieskaverinsa. Huilaja on todella taitavasti kuvannut ihmistä niin, ettei hänen todelliset tunteensa tule esille. Hän kuvaa Vanhalaa, aivan kuten Aikiotakin, toisen ihmisen silmin, jolloin Vanhalan todelliset motiivit ja tunteet eivät tule esille.

Ja loppu jää lukijan tulkinnan varaan.

Oikeastaan novellien tarkoituksena on se, ettei lukija tiedä kaikkea, eikä tule tietämäänkään. Tässä näkee hyvän esimerkin myös näkökulman tärkeydestä ja siitä, miten näkökulman valinnalla voi vaikuttaa lukijakokemukseen. Rakastuin heti Huilajan tapaan käyttää näkökulmaa ja arvoituksellista loppua. Ah!

"Nys'sää vast oikke suuri valhei juttele." Hietanen


Silmiinpistävin asia, minkä novelleista nostaisin esille, on murre. Valitsin postaukseeni tarkoituksella fraaseja Tuntemattomasta sotilaasta, tuosta opuksesta, jonka murrekuvaus ja murteiden käyttö ohjailevat edelleen suomalaisen kirjallisuuden puhujia. Janne Huilaja on itse kotoisin Kittilästä, joten Lapin murre sopii kirjaan kuin nenä päähän - tai piähän, jos miun murteella puhutaan.

Novellien kieli tuo mieleen myös Rosa Liksomin Lapin murretta ja stadin slangia yhdistävät novellit tai Anna-Liisa Haakanan romaanit. Puhekieliset repliikit saavat ihan uutta nostetta, kun kirjailija käyttää murretta tai edes puhekielisiä ilmauksia, tapauksesta riippuen. Myös eri puhekielillä leikittely tuo usein kaivattua vaihtelua: voi esimerkiksi pohtia, kuinka nuoren ja jo aikuistuneen puheet eroavat toisistaan.

Huilajan novelleissa korostuukin nimenomaan dialogit, ja dialogeissa mies on taitavimmillaan. Upeaa sanansäilää puolin ja toisin! Turpa kiinni, perkele, ole jo hiljaa, lainaa yks nortti. Upeaa repliikkien tykitystä!

"Antaahan tyttö, jos se äitiinsä tulee, ja jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää." Kaarna


Huilajan novellit ovat varsin synkkiä ja karuja, mutta niissäkään ei unohdeta armeija-aikojen mukavia puolia: lomia, naisia, viinaa. Useimmiten nämä kolme asiaa, varsinkin yhdistettynä keskenään, tuovat kuitenkin enemmän harmia kuin hauskanpitoa... 

Karuus ja synkkyys yllättävät. Positiivisesti, ainakin minut. Yllättävän synkät loput hätkähdyttävät ja saavat novellien tapahtumat näyttämään aivan joltain muulta kuin ne alussa olivatkaan. Eri ihmisten tekemiset ja sanomiset asettuvat aivan uuteen valoon.

Lopputulemana voisikin hyvin sanoa: Novellikokoelma oli piristävää luettavaa nyt, kun koulu painaa päälle ja lukujumista pitäisi päästä eroon. Huilajan novellit koskettivat ja osin naurattivatkin - ja näyttivät armeijan kuitenkin varsin inhimillisenä paikkana.

1 kommentti:

  1. Koskelan kommentti "Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat...", on hyvä ohje yleisemminkin.

    VastaaPoista