torstai 25. helmikuuta 2016

"Perussuomalaiset nuoret: On vain kaksi sukupuolta."

Perussuomalaiset nuoret kohauttivat taas. Maaseudun tulevaisuudessa julkaistiin tänään 25.2.2016 uutinen, jossa kerrotaan persunuorten kampanjoivan sukupuolineutraaliutta ja sukupuolen moninaisuutta vastaan. Koska "Itsensä kieltämisen sijaan jokainen voi olla ylpeästi sitä, mitä on". 

Niin? Ei sukupuolineutraalisuuden tavoitteena ole lainkaan kieltää ketään olemasta poika tai tyttö, vaan ajatuksena on, että myös muunsukupuoliset saisivat tilaa tässä yhteiskunnassa. Nyt puhutaan yhdenvertaisuudesta, ei toisiaan poissulkevista asioista.

Minä sateenkaarinuorena - ja tiedän tämän koskevan useita muitakin - kannatan sitä, että jokainen saa olla sellainen kuin on, nainen, mies, muunsukupuolinen, hetero, homo tai jotain aivan muuta. 

Senkin haluan vielä sanoa, etteivät kaikki asiat juonna juurensa biologiasta: ihminen ei ole kone. Ihminen on paljon monimutkaisempi otus. 

Minä en aio sen suuremmin tästä nyt kommentoida, koska Setan nuorisotoimikunnan Joonas Kinnunen tekee sen minun puolestani! Olen siis mukana nuorisotoimikunnassa, ja tässä aamulla on käynyt hyvin kova kuhina somessa asian suhteen. Seuratkaa Setan blogia tästä linkistä! Puoliltapäivin pitäisi olla kannanottomme julkaistu.  

lauantai 20. helmikuuta 2016

Leffassa: Tanskalainen tyttö

Tanskalainen tyttö: The Danish Girl (2015)

Ohjaaja: Tom Hooper

Pääosissa: Eddie Redmayne, Alicia Vikander


Hyviä uutisia ripoteltiin pitkin viime vuotta: ensin minut saavutti tieto siitä, että Siri Kolu on kirjoittamassa romaania transsukupuolisuudesta, sitten sain tietää leffasta, jonka pääosassa on transnaisen kasvaminen ja rakkauselämä. 

Tanskalainen tyttö pohjautuu oikeiden ihmisten, Lili Elben ja Gerda Wegenerin, elämäntarinaan. He asuvat 1920-luvun Tanskassa, jossa miehen kuuluu olla tietynlainen mies ja naisen tietynlainen nainen. Jossa homoja potkitaan ja pahoinpidellään. Jossa kukaan ei ole edes kuullut sanaa transsukupuolisuus.

Lili, alun perin Einar Wegener, on menestyvä taidemaalari, aviomies ja söpön koiran omistaja. Gerdan ja Einarin avioelämä on täynnä rakkautta, seksiä, maalaamista ja hauskoja sattumuksia - kunnes Gerda pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja asettumaan hänen mallikseen. Se suistaa Einarin mielen hämmennykseen, kun naisena oleminen tuntuukin niin, niin... niin luontevalta, oikealta.

Hyvät puolet


Sukupuolenkorjausprosessi näytetään elokuvassa juuri sellaisena kuin se olikin tuohon maailman aikaan: vaarallisena, uhkarohkeana, ennennäkemättömänä. Edelleenkään prosessi, varsinkaan siihen kuuluvat leikkaukset, jos niihin haluaa, eivät ole mitään riskittömimpiä leikkauksia, mutta tuohon aikaan asia on ollut totaalisesti erilainen. Elokuva sijoittuu ensimmäiseen sukupuolenkorjausleikkaukseen, jonka juuri Lili sai kokea. Kukaan muu ei ollut aiemmin toiminut testihenkilönä.

Lilin rohkeutta voi vain ihailla. Leikkauksissa oli tuohon aikaan hirvittävät riskiprosentit: oli paljon todennäköisempää kuolla kuin jäädä henkiin. Lilin ristiriita itsensä kanssa oli vain liian suuri: hän mieluummin kuoli kuin eli miehenä.

Tuttu fiilis...

Liliä näyttelevä Eddie Redmayne on taitava, taitavasti ilmeitään ja sanattomia eleitä käyttävä näyttelijä, jonka avulla Lilin ahdistus tulee vahvasti iholle. Tehtävä ei ole ollut nimittäin helppo. Transihmiset ovat kyllästyneitä elokuviin, jossa näyttelijät ovat liian stereotyyppisiä tai joiden silmistä ei näe sitä tuskaa ja ahdistusta, mitä syrjiminen, kiusaaminen ja väärässä kehossa eläminen teettävät.

Elokuvassa on monia vahvoja kohtauksia, joista voin transmiehenä olla ylpeä. Redmaynen silmät hohkaavat tuskaa, kipua ja epätietoisuutta, juuri niitä tunteita, mitä jokainen transsukupuolinen joutuu käymään läpi. 

Huonot puolet


Transyhteisö ei ole ollut täysin tyytyväinen elokuvaan, joskin se on ollut monien mielestä parempi kuin mikään aiempi. Yksi suurimmista pulmista on päänäyttelijä, Redmayne: hän ei ole transnainen, hän on cismies, jolla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta transsukupuolisuudesta. Elokuvan julkaisemisen myötä HLBTI-yhteisö on ruvennut puhumaan siitä, miksei julkisesti transihmisiä näy elokuvien pääosissa, eikä oikein sivuosissakaan. 

Asialla on myös muitakin puolia: suurimman osan aikaa elokuvasta Lili näytetään miehenä, jopa alastomana miehenä, joka tutkii omaa penistään varsin avoimestikin. Prosessi ei ala ennen kuin vasta elokuvan loppupuolella. Näyttelemään olisi pitänyt saada siis transnainen, joka ei olisi "liian pitkällä" prosessissa, jotta elokuvan mieskohtaukset olisivat olleet uskottavia.

Uskottavasta puheen ollen...

Elokuvan suurin ongelma lienee uskottavuus, tai siis uskottavuuden puute. Tanskalaiset puhuvat englantia ja ääntävät tanskalaisia nimiä kuin englantilaiset. Voi jumankekka. Eihän siinä ole mitään uskottavaa, jos lavastus on suoraan Tanskasta, mutta päänäyttelijät ääntävät Ullan brittiläisittäin ja puhuvat keskenäänkin vain englantia... Herra isä sentään, kun ärsytti koko elokuvan ajan!

Elokuva myös yksinkertaistaa asioita jonkin verran: transsukupuolisuus ei ole pelkästään alapäästä kiinni, vaan yläpää on paljon tärkeämpi. Mutta sellaisia ne leffat ovat, yksinkertaistettuja versioita oikeasta elämästä.

Lopputulema


Elokuva on siis kokonaisuudessaan varsin tasokas, vaikkei se itkettänytkään minua niin kuin olisin toivonut. Ainoat kyyneleet vuodatin kohtauksessa, jossa kaksi ranskalaista nuorta herraa pahoinpitelevät Lilin. Nekin kyyneleet taisivat olla vain aikaistettua heinänuhaa..

torstai 18. helmikuuta 2016

Taas kymppitonni täyteen!

Näin se vaan nyt meni, että blogin katselijamäärä ponnahti taas yhdellä kymppitonnilla. Nyt lukijoita on ollut 40 000! Oho! Vau! Kiitos lojaalisuudestanne!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Luin: Vapaa tyyli, Jani Niipola

Jani Niipola: Vapaa tyyli - Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Johnny Kniga, 2014


Anteeksi tämä pieni blogitauko, tällä hetkellä koko elämäni on ihan hitonmoisessa myllerryksessä. Siitä lisää ehkä tuonnempana, mutta nyt haluan esitellä teille kirjan, josta olen jo muutaman kuukauden ajan imenyt itselleni tyylivaikutteita. Jani Niipola on aiemmin kirjoittanut tietokirjan suomalaisesta peliteollisuudesta (Pelisukupolvi - Suomalainen menestystarina Max Paynestä Angry Birdsiin), mutta nyt hän tarttuu aivan erilaiseen asiaan: miesten muotiin.

Tällä hetkellä olen siinä pisteessä, että olen harkitsemassa ensimmäisen oman ja ihka oikean miesten puvun hankkimista. Samaan syssyyn olen ajatellut tuhlaavani kesätyörahat jo ennen kuin olen ne tienannutkaan ja hankkivani irtotakin, sellaisen vähän rennomman, jota voisi käyttää muuallakin kuin hautajaisissa (ja lakkiaisissa, iiiik!)

Jani Niipola käsittelee (suomalaisten) miesten pukeutumista varsin yksityiskohtaisesti. Suomalainen mies ei osaa pukeutua läheskään niin hyvin kuin minä ja Niipola toivoisimme, mutta ainakaan se ei johdu ohjeistuksen puutteesta: tämä kirja näyttää sen, kuinka pukeutua hyvin niin hautajaisiin, häihin, polttareihin kuin työhaastatteluunkin. Kirja käsittelee luku luvulta niin puvun, irtotakit, housut, neuleet, paidat, rusetit, taskuliinat kuin kaikki muutkin pienemmät ja suuremmat miesten asusteet. Ohjeita tulee myös niihin tilaisuuksiin, joissa mies ei halua olla mitään muuta kuin suomalainen perusmies t-paidassaan ja shortseissaan.

Klassikkoja ja modernimpaa tulkintaa


Kirja on mielestäni erittäin kattava. Niipola ei jämähdä pelkästään klassisiin linjoihin ja vuosisatoja samana pysyneisiin sääntöihin, vaan Vapaa tyyli on nimensä mukainen: tyylisääntöjä voi aina rikkoa, jos sen tekee tarkkaan ja käyttäen maalaisjärkeä. Niipola itse tykkää antaa vinkkejä siihen, kuinka sääntöjä voisi rikkoa näyttämättä juntilta suomalaismieheltä, yhtään juntteja väheksymättä.

Niipolalla on hallussaan muutkin taidot kuin vain tyylitaidot: kielellisesti kirja on rikas, runsas ja myös hyvin nautittava, noin niin kuin tietoteokseksi. Niipola on ajan hermolla, eikä hän haluakaan puhua kulahtanein sanakääntein vaan kirjoittaa freshisti ja huomioiden myös sosiaalisen median aikakauden.

Erityisesti lukijaa ilahduttavat myös Rami Niemen piirrokset, jotka havainnollistavat Niipolan kirjoitusta.

Pieniä horjahteluja


Kaiken kaikkiaan kirja on siis onnistunut veto. Siinä on kuitenkin pieni miinus: se ei ota huomioon köyhiä ihmisiä, kuten minua opiskelijana. Tämä tosin ei johdu niinkään kirjasta itsestään vaan Niipolan aiheen rajauksesta. Hän on ottanut esimerkkeihin mukaan muutaman suuren yrityksen, kuten H&M:n ja Dressmannin, ja toteaa näiden olevan halppisketjuja, mitä ne toki 

Tosin, ei minulle eikä varmasti monelle muullekaan suomalaiselle. Minulle Dressmann alkaa olla jo kipukynnyksen yläpuolella, vaikka oikeastaan vain siellä on minulle, lyhyelle miehelle, sopivia pukuja. 

Että tämä asia ei koske kirjaa itsessään vaan näkökulmaa: mikä on kallis, mikä on halpa, mikä on hyvää ja missä kulkee laadun ja hinnan kultainen keskitite. Halvalla ei saa täydellistä, mutta kukkaro kiittää ja rahaa jää myös muuhun. Sen pointin olisin halunnut Niipolan sanovan ihan ääneenkin.