lauantai 20. helmikuuta 2016

Leffassa: Tanskalainen tyttö

Tanskalainen tyttö: The Danish Girl (2015)

Ohjaaja: Tom Hooper

Pääosissa: Eddie Redmayne, Alicia Vikander


Hyviä uutisia ripoteltiin pitkin viime vuotta: ensin minut saavutti tieto siitä, että Siri Kolu on kirjoittamassa romaania transsukupuolisuudesta, sitten sain tietää leffasta, jonka pääosassa on transnaisen kasvaminen ja rakkauselämä. 

Tanskalainen tyttö pohjautuu oikeiden ihmisten, Lili Elben ja Gerda Wegenerin, elämäntarinaan. He asuvat 1920-luvun Tanskassa, jossa miehen kuuluu olla tietynlainen mies ja naisen tietynlainen nainen. Jossa homoja potkitaan ja pahoinpidellään. Jossa kukaan ei ole edes kuullut sanaa transsukupuolisuus.

Lili, alun perin Einar Wegener, on menestyvä taidemaalari, aviomies ja söpön koiran omistaja. Gerdan ja Einarin avioelämä on täynnä rakkautta, seksiä, maalaamista ja hauskoja sattumuksia - kunnes Gerda pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja asettumaan hänen mallikseen. Se suistaa Einarin mielen hämmennykseen, kun naisena oleminen tuntuukin niin, niin... niin luontevalta, oikealta.

Hyvät puolet


Sukupuolenkorjausprosessi näytetään elokuvassa juuri sellaisena kuin se olikin tuohon maailman aikaan: vaarallisena, uhkarohkeana, ennennäkemättömänä. Edelleenkään prosessi, varsinkaan siihen kuuluvat leikkaukset, jos niihin haluaa, eivät ole mitään riskittömimpiä leikkauksia, mutta tuohon aikaan asia on ollut totaalisesti erilainen. Elokuva sijoittuu ensimmäiseen sukupuolenkorjausleikkaukseen, jonka juuri Lili sai kokea. Kukaan muu ei ollut aiemmin toiminut testihenkilönä.

Lilin rohkeutta voi vain ihailla. Leikkauksissa oli tuohon aikaan hirvittävät riskiprosentit: oli paljon todennäköisempää kuolla kuin jäädä henkiin. Lilin ristiriita itsensä kanssa oli vain liian suuri: hän mieluummin kuoli kuin eli miehenä.

Tuttu fiilis...

Liliä näyttelevä Eddie Redmayne on taitava, taitavasti ilmeitään ja sanattomia eleitä käyttävä näyttelijä, jonka avulla Lilin ahdistus tulee vahvasti iholle. Tehtävä ei ole ollut nimittäin helppo. Transihmiset ovat kyllästyneitä elokuviin, jossa näyttelijät ovat liian stereotyyppisiä tai joiden silmistä ei näe sitä tuskaa ja ahdistusta, mitä syrjiminen, kiusaaminen ja väärässä kehossa eläminen teettävät.

Elokuvassa on monia vahvoja kohtauksia, joista voin transmiehenä olla ylpeä. Redmaynen silmät hohkaavat tuskaa, kipua ja epätietoisuutta, juuri niitä tunteita, mitä jokainen transsukupuolinen joutuu käymään läpi. 

Huonot puolet


Transyhteisö ei ole ollut täysin tyytyväinen elokuvaan, joskin se on ollut monien mielestä parempi kuin mikään aiempi. Yksi suurimmista pulmista on päänäyttelijä, Redmayne: hän ei ole transnainen, hän on cismies, jolla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta transsukupuolisuudesta. Elokuvan julkaisemisen myötä HLBTI-yhteisö on ruvennut puhumaan siitä, miksei julkisesti transihmisiä näy elokuvien pääosissa, eikä oikein sivuosissakaan. 

Asialla on myös muitakin puolia: suurimman osan aikaa elokuvasta Lili näytetään miehenä, jopa alastomana miehenä, joka tutkii omaa penistään varsin avoimestikin. Prosessi ei ala ennen kuin vasta elokuvan loppupuolella. Näyttelemään olisi pitänyt saada siis transnainen, joka ei olisi "liian pitkällä" prosessissa, jotta elokuvan mieskohtaukset olisivat olleet uskottavia.

Uskottavasta puheen ollen...

Elokuvan suurin ongelma lienee uskottavuus, tai siis uskottavuuden puute. Tanskalaiset puhuvat englantia ja ääntävät tanskalaisia nimiä kuin englantilaiset. Voi jumankekka. Eihän siinä ole mitään uskottavaa, jos lavastus on suoraan Tanskasta, mutta päänäyttelijät ääntävät Ullan brittiläisittäin ja puhuvat keskenäänkin vain englantia... Herra isä sentään, kun ärsytti koko elokuvan ajan!

Elokuva myös yksinkertaistaa asioita jonkin verran: transsukupuolisuus ei ole pelkästään alapäästä kiinni, vaan yläpää on paljon tärkeämpi. Mutta sellaisia ne leffat ovat, yksinkertaistettuja versioita oikeasta elämästä.

Lopputulema


Elokuva on siis kokonaisuudessaan varsin tasokas, vaikkei se itkettänytkään minua niin kuin olisin toivonut. Ainoat kyyneleet vuodatin kohtauksessa, jossa kaksi ranskalaista nuorta herraa pahoinpitelevät Lilin. Nekin kyyneleet taisivat olla vain aikaistettua heinänuhaa..

3 kommenttia:

  1. Minusta elokuva oli kaunis ja pidin hienona sitä, että tämä aihe tuodaan näin suuren yleisön eteen.

    Mutta onhan elokuva todella romantisoitu, mikä nyt ei ehkä sinänsä ole elokuvassa suuri ongelma, mutta kuitenkaan elokuva ei aivan vastannut todellisia tapahtumia (esim. Lili joidenkin lähteiden mukaan kuoli vasta neljännen leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin). Lisäksi oli outoa, että juuri vaatteet ja fyysisyys oli isossa osassa, eikä vaikka juuri ne omat ajatukset. Toisaalta, miten ne toteuttaisi elokuvassa? Mutta kuitenkin, eihän se vaatteista ole kiinni... Ja tuo englannin puhuminen. No, onneksi siihen on aika tottunut, kun suurin osa elokuvista on sitä samaa.

    No joo. Mutta kaunis elokuva joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Hyvä että muissakin on herättäny ajatuksia. Elokuvateollisuus kehittyy koko ajan, joten parempaan päin ollaan menossa. Eikä tämäkään siis huono ollut.

      Poista
  2. Minulla meni elokuvan tunnelma pilalle väärästä kielestä Mika Kaurismäen Tyttökuningasta katsoessa, kun Ruotsissa puhuttiin englantia.

    En ole vielä nähnyt tätä, mutta yhä enemmän tekee mieli. Kävin kirjaston sivuilla ja huomasin, että lähikirjastossani on myös kirja, jonka pohjalta tämän käsikirjoitus on tehty. Haen sen, jos vaikka elokuva jää näkemättä.
    Laitoin myös varaukseen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer. Näin sattumalta loppupätkän tämän nuoren kirjailijan haastattelua tänään Aamun Kirja -ohjelmassa. Wurlitzerista puhuttiin monipuolisesti seksuaalisuutta käsittelevänä ja ymmärsin, että Lehtinen itse kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön.

    VastaaPoista