perjantai 25. maaliskuuta 2016

Miksi papeista kertova sarja koukuttaa?

Pieni kirjabloggaaja Savosta - kuten monet muutkin suomalaiset - on hurahtanut aivan täysin ranskalaiseen draamasarjaan Tapahtukoon sinun tahtosi. Yle Teemalta parhaillaankin tuleva sarja kertoo ranskalaisista pappiskokelaista, jotka kukin vuorollaan kyseenalaistavat oman uskonsa ja yhteiskunnan normit. Oma suosikkini papeista on Yann, joka aina yrittää toimia uskonsa ja moraalinsa mukaan, mutta saa usein toisten vihat niskaan.

Mutta miksi kummassa papeista kertova sarja on koukuttanut niin monet suomalaiset? Lukiollamme kävi vastikään luterilaisen kirkon pappi, joka hänkin tunnustautui sarjan faniksi.

Toinen aivan samanlainen esimerkki on sairaalasarja Syke, tuo kotimainen sarja, joka on jo edennyt kolmannelle kaudelle. Sekin koukuttaa aivan huomaamatta. Kummankin sarjan resepti on varsin yksinkertainen: näytetään todellisuus sellaisena kuin se on, ja tehdään hahmoista samaistuttavia.

1. Uskottavuus


Tapahtukoon sinun tahtosi ei yritä tuputtaa mitään, ei yritä esittää mitään muuta kuin on. Pappiskokelailla on jokaisella omanlaisensa taustat ja omanlaisensa ongelmat - ja jokainen vuorollaan joutuu kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Usko - jokaisen katolilaisen pyhin asia - on koetuksella monesti.

Papit, samoin kuin itse paavikin, ovat vain ihmisiä eivätkä yliluonnollisia uskovaisia. Jopa paaveilla on valtakamppailunsa ja itsekkyytensä - ja jopa nimenomaan paaveilla.

2. Teemat


Tapahtukoon sinun tahtosi on siinä mielessä mielenkiintoinen sarja, että se on selvästi suunnattu ranskalaisille, katolilaisille katsojille. Kolmen tuotantokauden aikana sarjassa on käsitelty kaikki katolilaisen kirkon tabut: itsemurha, lasten hyväksikäyttö, abortti, homous, pakolaiset. Suomalaisesta katsojasta tuntuu jopa vähän hassulta, kun abortista tehdään niin iso juttu, mutta oikeasti katolilaisissa maissa abortti on edelleen tabu ja kielletty aihe.

Toisaalta sarja näyttää kristinuskon tärkeimmän opin, lähimmäisenrakkauden, tärkeyden. Pappiskokelaat haluavat pelastaa maailman, vaikka joskus byrokratia yrittää torjua aikeet.

3. Ajankohtaisuus


Juuri nyt myös Suomessa puhutaan paljon kirkon asemasta ja siitä, mikä kirkon asema pitäisi olla valtiossa. Myös pappiskokelaat sarjassa joutuvat sitä miettimään. Ylipäätään maailmassa olisi juuri nyt hyvä kysyä: Mikä on uskontojen tärkein anti? Miksi lähimmäisenrakkauden sanoma on jäänyt kaiken muun alle? Tarvitaanko uskontoja enää mihinkään?

Yle Teema esittää tänään, pitkäperjantaina, kaikki Tapahtukoon sinun tahtosi kolmannen tuotankokauden jaksot peräkkäin klo 10 alkaen. Kaikki jaksot on myös nähtävillä Yle Areenassa.
    

torstai 17. maaliskuuta 2016

Sarjakuvia: Mielisairaalan kesätyttö ja Den sista heteron

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Suuri Kurpitsa, 2015


Eri tekijöitä: Den sista heteron (Viimeinen hetero)

Åbo Serieklubb, 2015



Hyvä sarjakuva koukuttaa kuvillaan, kerronnallaan ja oivaltavuudellaan. Mitään en oikeasti sarjakuvista tiedä, mutta voin kuvitella, että kun tilaa on rajallisesti, jopa minimaalisesti, on ilmaisun oltava erittäin tehokasta ja iskevää.

Aivan kuin novelleissa. Aivan samalla tavalla novelleissakin pitää olla tiukka, hallittu, harkittu ja rajallinen. Mutta ei missään tapauksessa tylsä!

Viivi Rintasen esikoisalbumi Mielisairaalan kesätyttö ponnahti julkisuuteen loppuvuodesta. Yhtäkkiä tunsin, että kaikki vähintäänkin Aku Ankkaa lukevat kirjallisuusihmiset diggasivat Rintasen esikoisesta. 

Ja voi mahoton, sanoisi mummi, että se osaakin olla pirun hyvä!

Epänormaali ja normaali


Nuori Vilma pääsee kesätöihin mielisairaalaan. Hullujen huoneelle. Sinne, missä leijuu desinfiointiaineen haju ja vaeltelee elämässään hukassa olevia raukkaparkoja. Mielisairaalasta liikkuu paljon huhuja, enemmän fiktiota kuin faktaa. Yhtäkkiä Vilma tajuaa, ettei olekaan niin erilainen kuin nuo mielisairaalan asukit - päinvastoin, Vilmasta tuntuu että hän tajuaa asukkaita liiankin hyvin.

Tämän päivän sarjakuvateemani on erilaisuus, hulluus ja normaalius. Sekä Mielisairaalan kesätyttö että jäljessä tuleva Den sista heteron rakentavat kummatkin tarinaansa sille ihmettelylle, mitä on olla normaali, mitä on olla erilainen, outo, kumma. 

Pahimmassa tapauksessa epänormaali, omg.

Rintanen käsittelee asiaa anoreksian ja mielen sotkujen kautta. Voin hyvin ymmärtää, miksi juuri tämä sarjakuva-albumi nousi loppuvuodesta julkisuuteen: Rintasen kuvat ovat jotain upeutta, koskettavia, jopa vähän pelottavia, unenomaisia. Niinä hetkinä, kun Vilman oma pää alkaa hajota ja elämä muuttua sirpaleiksi, myös sarjakuvan kuvat muuttuvat uneliaiksi, valuviksi, abstrakteiksi. 

Tämä sarjakuva-albumi iski minuun hyvin vahvasti. Sen värimaailma on synkkä, tumma, silloin tällöin värikäskin. Mutta ei missään tapauksessa tylsän harmaa. Värejä on käytetty paljon, mutta niitä on ehkä murrettu (?) tai ainakin niihin on muuten lisätty harmaan, mustan ja ruskean sävyjä.

Oikea fifty shades of grey, sanoisin.

Ainut miinus tulee albumin kannesta: se ei mielestäni ole ihan loppuun asti harkittu ja on aika sekava ja outo.

Den sista heteron


Hieman toisenlaista sarjakuvamaailmaa edustaa Den sista heteron. Se on sarjakuva-antologia, joskaan en ole täysin varma, käytetäänkö tuota termiä sarjakuvakirjallisuudessa. Noh, jokainen kuitenkin ymmärsitte, mistä on kyse. 

Loppuvuodesta 2014 julkisuuteen nousi käsite homosaatio, homojen maailmanvalloitus. Ajatus siitä, että homot nousisivat valtaan ja riistäisivät oikeudet kaikilta valkoisilta heteromiehiltä. Joskus tekisi kyllä mieli riistääkin, kun katselee hallituksen touhuja...

Samanlainen ajatushan nousi jo 60-luvulla Yhdysvalloissa, kun tummaihoiset rupesivat vaatimaan oikeuksiaan. Ai että, amerikkalaiset tavikset ajattelivat, nyt ne valloittaa koko maailman ja ryhtyy diktaattoreiksi.

Ja edelleen tummaihoisten keskimääräinen työttömyysaste on korkeampi kuin valkoihoisten, näin niin kuin esimerkkinä.

Itse asiaan!


Joka tapauksessa Åbo Serieklubbin jäsenet ovat saaneet tehdä sarjakuvia aiheesta homosaatio. Suurin osa on lähtenyt pohtimaan aihetta sen kautta, miten huvittava tuo ajatus homosaatiosta ja homojen vallankaappauksesta onkaan. Toiset ovat sen sijaan lähteneet rakentamaan maailmaa, jossa heterous on kiellettyä ja homosaatio on täyttä totta - liioittelu ja kärjistys ovat hyviä keinoja luoda uskottavaa tarinaa. Osa on kuvannut varsin uskottavasti kaapista tulemista, pelkoa ja ahdistusta. Sitä, kun vanhemmat eivät hyväksy poikansa seksuaalisuutta.

Silmääni osui jo heti ensilukemalta (ja tämähän piti lukea oikein kahteen kertaan, kun oli niin hyvä!) monia uskomattoman kauniisti ja koskettavasti tehtyjä sarjakuvia. Esimerkiksi Sarah Heittolan Inga ord krävs kosketti kyllä niin syvältä, että itku oikein tuli. Sarjakuvassa poika muistelee vanhempiensa negatiivista, jopa varsin ahdistavaa reaktiota kaapista tulemiseen, kaikkialla sataa ja on synkkää. Reaktiot oikein kaikuvat sateisessa illassa.

Itketti ja paljon.

Tosiaalta, aivan yhtä lailla albumiin on koottu hauskoja ja humoristisiakin sarjakuvia. Liioittelu ja kärjistys toimivat monessa sarjakuvassa tehokkaasti, ja lukija nauraa itsensä kipeäksi.

Lopuksi


Den sista heteron on siis (suurimmaksi osaksi) ruotsinkielinen, ja tässä samalla lukiessani sainkin hyvää kertausta ruotsista. Ei siis lainkaan hassumpi albumi! Päinvastoin, jopa varsin viihdyttävä ja komppasi hyvin Viivi Rintasen albumia - kummassakin käsitellään normaaliuden ja epänormaaliuden liukuvaa rajaa. 

Minä tunnen itseni normaaliksi, mutta yhteiskunta luokittele minut sairaaksi. Mutta en enää jaksa itkeä, joten parempi on lukea muutama sarjakuva ja nauraa.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Iskelmä-Suomi -kertaus Areenassa!

Ensin tuli Rock-Suomi, sitten Iskelmä-Suomi ja nyt Teemalle saapuu Klassinen-Suomi. Sama tekijäryhmä, sama formaatti, samanlainen luja ja vahva ote musiikkiin. 

Iskelmä-Suomen kaikki jaksot olen tallentanut ja katsonut moneen otteeseen. Kaikkein rakkaimmiksi jaksoiksi ovat muodostuneet tangosta, melankoliasta ja Juha Vainiosta kertovat jaksot. Varsinkin tango-jaksossa - oikeammin jaksossa nimeltä Syvä kuin meri - on yhdistetty kolme minulle erittäin rakasta asiaa:

historia, tanssilavat ja vahvaääniset mieslaulajat (ja Olan hiukset!).

Iskelmä-Suomen jaksot ovat minulle varsinainen aarreaitta: koskaan historian tunneilla en ole oppinut näin paljoa 60-70-lukujen Suomen ulko- ja sisäpoliittisesta tilanteesta sekä kulttuurista. Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa paikalleen: maaseudun autioituminen, kaupungistuminen, Neuvostoliiton uhka, Kekkonen, Kekkonen.

Juuri äskettäin katsoin jakson nimeltä Yes sir, alkaa polttaa, joka keroo Einin lisäksi myös muista disco-iskelmän kuumista nimistä. Markku Aron Etsin kunnes löydän sun on edelleen mielestäni yksi hienoimmista käännösiskelmistä, se aiheuttaa kylmiä, syviä väreitä aivan kuten Fredin Puhu hiljaa rakkaudesta

Iskelmä- ja Rock-Suomen kaikki jaksot katsottavissa Yle Areenasta kolmen kuukauden ajan. Klassinen-Suomi joka maanantai kello 21.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kielellisiä kummajaisia Tampereelta

Kävipä nyt niin hyvin, että pääsin muuttamaan pois kotoa, Tampereelle, jo nyt näin alkukeväästä, vaikka alun perin muuton piti olla vasta sitten, kun tiedän opiskelupaikan. Asia riemastuttaa minua suuresti, joskin Tampereella on yksi asia mikä hämmentää ja ihmetyttää minua: murre.

Tällainen talitintti, joka ei ole koskaan asunut muualla kuin savo-karjalan mie-sie -alueella, on aivan eksyksissä, jos joutuu asioimaan tamperelaisessa pankissa tai tamperelaisessa kahvilassa. Mikä kulttuurishokki! 

"Se on kato nääs silleen..."

"Mää sen vaan sanon jotta..."

Aaah! Yyh! Missä on myö ja työ? Missä on mie ja sie? Missä on se soljuva, pulppuava savo-karjalan-murre, jota korvani tottelevat? Tampereen murre on varsin kovaa, tosin, siinä on ihana rytmi ja ääntämys. Sitä ei oikein voi kirjoittaa tällä tavalla auki, se pitäisi puhua. Suomen murteista Pohjanmaan murteilla on samanlainen vaikutus: niitä kuuntelee mielellään pelkästään jo rytmin ja soinnukkuuden takia.

Mutta kyllä tässä yhtenä päivänä minultakin lipsahti oikein pitkä ja mehukas määä, vaikka kuinka olen yrittänyt sitä vältellä. 

Totta kai Tampereella on paljon muutakin uutta ja outoa kuin vain kielelliset kummallisuudet. Julkinen liikenne toimii, oikeasti! Samoin tällaiselle puolilandelaiselle nuorelle on erittäin outoa, että kaupat ovat auki vielä kuuden uutisten jälkeenkin, ja kahvilaan voi poiketa iltapalalle. Sunnuntaisin synnyinkaupungissa ei ole mikään muu kuin Hesburger auki - Tampereen väestö tuntuu omineen amerikkalaisen tavan käydä juuri sunnuntaisin kaupoilla koko perheen voimin.

Huhuh. Manselaisessa sielunmaisemassa ja kirjoituksiin lukemisessa on minulla aika paljon työtä. Siksi hieman hiljenen bloginkin puolella. Tosin, olen jo viikon verran valmistellut postausta sarjakuvista... Sarjakuvakirjallisuus on minulle tuntematon alue, suoraan sanottuna aluevaltaus. Katsotaan, mitä tapahtuu!