torstai 17. maaliskuuta 2016

Sarjakuvia: Mielisairaalan kesätyttö ja Den sista heteron

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Suuri Kurpitsa, 2015


Eri tekijöitä: Den sista heteron (Viimeinen hetero)

Åbo Serieklubb, 2015



Hyvä sarjakuva koukuttaa kuvillaan, kerronnallaan ja oivaltavuudellaan. Mitään en oikeasti sarjakuvista tiedä, mutta voin kuvitella, että kun tilaa on rajallisesti, jopa minimaalisesti, on ilmaisun oltava erittäin tehokasta ja iskevää.

Aivan kuin novelleissa. Aivan samalla tavalla novelleissakin pitää olla tiukka, hallittu, harkittu ja rajallinen. Mutta ei missään tapauksessa tylsä!

Viivi Rintasen esikoisalbumi Mielisairaalan kesätyttö ponnahti julkisuuteen loppuvuodesta. Yhtäkkiä tunsin, että kaikki vähintäänkin Aku Ankkaa lukevat kirjallisuusihmiset diggasivat Rintasen esikoisesta. 

Ja voi mahoton, sanoisi mummi, että se osaakin olla pirun hyvä!

Epänormaali ja normaali


Nuori Vilma pääsee kesätöihin mielisairaalaan. Hullujen huoneelle. Sinne, missä leijuu desinfiointiaineen haju ja vaeltelee elämässään hukassa olevia raukkaparkoja. Mielisairaalasta liikkuu paljon huhuja, enemmän fiktiota kuin faktaa. Yhtäkkiä Vilma tajuaa, ettei olekaan niin erilainen kuin nuo mielisairaalan asukit - päinvastoin, Vilmasta tuntuu että hän tajuaa asukkaita liiankin hyvin.

Tämän päivän sarjakuvateemani on erilaisuus, hulluus ja normaalius. Sekä Mielisairaalan kesätyttö että jäljessä tuleva Den sista heteron rakentavat kummatkin tarinaansa sille ihmettelylle, mitä on olla normaali, mitä on olla erilainen, outo, kumma. 

Pahimmassa tapauksessa epänormaali, omg.

Rintanen käsittelee asiaa anoreksian ja mielen sotkujen kautta. Voin hyvin ymmärtää, miksi juuri tämä sarjakuva-albumi nousi loppuvuodesta julkisuuteen: Rintasen kuvat ovat jotain upeutta, koskettavia, jopa vähän pelottavia, unenomaisia. Niinä hetkinä, kun Vilman oma pää alkaa hajota ja elämä muuttua sirpaleiksi, myös sarjakuvan kuvat muuttuvat uneliaiksi, valuviksi, abstrakteiksi. 

Tämä sarjakuva-albumi iski minuun hyvin vahvasti. Sen värimaailma on synkkä, tumma, silloin tällöin värikäskin. Mutta ei missään tapauksessa tylsän harmaa. Värejä on käytetty paljon, mutta niitä on ehkä murrettu (?) tai ainakin niihin on muuten lisätty harmaan, mustan ja ruskean sävyjä.

Oikea fifty shades of grey, sanoisin.

Ainut miinus tulee albumin kannesta: se ei mielestäni ole ihan loppuun asti harkittu ja on aika sekava ja outo.

Den sista heteron


Hieman toisenlaista sarjakuvamaailmaa edustaa Den sista heteron. Se on sarjakuva-antologia, joskaan en ole täysin varma, käytetäänkö tuota termiä sarjakuvakirjallisuudessa. Noh, jokainen kuitenkin ymmärsitte, mistä on kyse. 

Loppuvuodesta 2014 julkisuuteen nousi käsite homosaatio, homojen maailmanvalloitus. Ajatus siitä, että homot nousisivat valtaan ja riistäisivät oikeudet kaikilta valkoisilta heteromiehiltä. Joskus tekisi kyllä mieli riistääkin, kun katselee hallituksen touhuja...

Samanlainen ajatushan nousi jo 60-luvulla Yhdysvalloissa, kun tummaihoiset rupesivat vaatimaan oikeuksiaan. Ai että, amerikkalaiset tavikset ajattelivat, nyt ne valloittaa koko maailman ja ryhtyy diktaattoreiksi.

Ja edelleen tummaihoisten keskimääräinen työttömyysaste on korkeampi kuin valkoihoisten, näin niin kuin esimerkkinä.

Itse asiaan!


Joka tapauksessa Åbo Serieklubbin jäsenet ovat saaneet tehdä sarjakuvia aiheesta homosaatio. Suurin osa on lähtenyt pohtimaan aihetta sen kautta, miten huvittava tuo ajatus homosaatiosta ja homojen vallankaappauksesta onkaan. Toiset ovat sen sijaan lähteneet rakentamaan maailmaa, jossa heterous on kiellettyä ja homosaatio on täyttä totta - liioittelu ja kärjistys ovat hyviä keinoja luoda uskottavaa tarinaa. Osa on kuvannut varsin uskottavasti kaapista tulemista, pelkoa ja ahdistusta. Sitä, kun vanhemmat eivät hyväksy poikansa seksuaalisuutta.

Silmääni osui jo heti ensilukemalta (ja tämähän piti lukea oikein kahteen kertaan, kun oli niin hyvä!) monia uskomattoman kauniisti ja koskettavasti tehtyjä sarjakuvia. Esimerkiksi Sarah Heittolan Inga ord krävs kosketti kyllä niin syvältä, että itku oikein tuli. Sarjakuvassa poika muistelee vanhempiensa negatiivista, jopa varsin ahdistavaa reaktiota kaapista tulemiseen, kaikkialla sataa ja on synkkää. Reaktiot oikein kaikuvat sateisessa illassa.

Itketti ja paljon.

Tosiaalta, aivan yhtä lailla albumiin on koottu hauskoja ja humoristisiakin sarjakuvia. Liioittelu ja kärjistys toimivat monessa sarjakuvassa tehokkaasti, ja lukija nauraa itsensä kipeäksi.

Lopuksi


Den sista heteron on siis (suurimmaksi osaksi) ruotsinkielinen, ja tässä samalla lukiessani sainkin hyvää kertausta ruotsista. Ei siis lainkaan hassumpi albumi! Päinvastoin, jopa varsin viihdyttävä ja komppasi hyvin Viivi Rintasen albumia - kummassakin käsitellään normaaliuden ja epänormaaliuden liukuvaa rajaa. 

Minä tunnen itseni normaaliksi, mutta yhteiskunta luokittele minut sairaaksi. Mutta en enää jaksa itkeä, joten parempi on lukea muutama sarjakuva ja nauraa.

2 kommenttia:

  1. WSOY:lla on kilpailu, nuortenkirja! Katsasta speksit kustantamon sivuilta, jos vaikka kiinnostaa osallistua. Aikaa ensi syksyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin kyllä. Aika kovan deadlinen ovat vetäneet (mitem he kuvittelevat kokopäivä-opiskelijan kirjoittavan puolessa vuodessa viimeistellyn käsiksen?) mutta ajattelin kyllä osalistua. Tai ainakin yrittää :D

      Poista