perjantai 29. heinäkuuta 2016

Minä kirjoittajana - minä ajattelijana - minä bloggaajana

Kaunista heinäkuun loppua/elokuun alkua! Blogini täytti kolme vuotta tässä äskettäin! Hurraa! Olen jo tovin miettinyt bloggaamistani syvemmällä tasolla, ja nyt olen saanut purettua ajatuksiani tekstin muotoon. Tällä hetkellä olen lukemassa montaa kirjaa kerrallaan, mutta valitettavasti en vielä tähän hätään saanut niistä koottua hyvää, tasapainoista tekstiä.

Lukemisistani sen verran: Tällä hetkellä luen varsin paljon dekkareita. Lukulistallani ovat mm. Varistyttö-trilogia sekä Minä matkustan yksin -dekkari. Hui! Ovat hyvin raakoja, jänniä ja varsin hyviä!

Mutta tällä kertaa halusin kertoa teille siitä, miksi bloggaan, miksi juuri niistä aiheista kuin bloggaan ja mitä bloggaaminen ylipäätään merkitsee minulle.


Miksi kirjoitan?


Kirjoitan blogia, jotta saisin ihmiset lukemaan enemmän. Yksinkertaista. Kirjoitan blogia, jotta ihmiset huomaisivat kaikki ne kirjat, jotka vain odottavat lukemista. Jotta ihmiset huomaisivat, kuinka koskettavia, samaistuttavia ja mukaansa tempaavia kirjat voivat olla.

Miksi sitten viime aikoina on ollut vähän hiljaisempaa? Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoitellut, vaikka eihän siitä tarvitsisi mitään huonoa omatuntoa potea. Kaikille tulee hektisiä aikoja, kaikille tulee hiljaisia aikoja. Olen tottunut suorittamaan blogiakin, olen tottunut suorittamaan koko elämää.


Ehkä siksi olen ollut myös hiljaa: olen yrittänyt siedättää itseäni siihen, että aina ei tarvitse kirjoittaa, aina ei tarvitse olla se, joka saa lukijat liikkeelle. 

Inspiraatiot


Tässä keväällä ja kesällä olen ollut hyvin hiljainen, mutta se ei suinkaan tarkoita, ettenkö pitäisi kirjoittelusta teille, lukijat, tai että olisin jotenkin lopettamassa bloggaamista. En suinkaan! Olen vain tovin jos toisenkin joutunut etsimään inspiraatiota, motivaatiota kirjoittaa teille. Rupesin miettimään, mistä ylipäätään sytyn. Mistä aiheista kirjoitan mielelläni? 

Iskelmä on yksi parhaimmista inspiraation lähteistä. Mikään ei kuvaa niin hyvin suomalaisten tunteita kuin tuo musiikkilaji, sykkivä, aikaansa kuvaava, melankolinen ja ratkiriemukas yhtä aikaa. Tango on iskelmän jaloin muoto. Ei tarvitse ymmärtää hölkäsen pöläystäkään askelmerkeistä tai siitä, missä kohtaa tulee iso venytys, kunhan antaa tunteen viedä. Eikä tarvitse osata kaikkia Olavi Virran kappaleita ulkoa, kunhan tietää, missä maailmassa Virta eli ja minkälainen kohtalo hänellä itsellään oli – siitäkin syntyy jo paljon hienoja, traagisia tarinoita. Musiikkia kuunnellessa ei tarvitse edes ajatella kirjoittamista, kyllä sieltä tekstiä syntyy jos on syntyäkseen. 

Samalla tekniikalla toimii koko muu maailma. Kun kävelen kadulla, torilla, koulun käytävällä, minulle syntyy kuvia erilaisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista, vaikken sitä sen kummemmin ajattelisikaan. En voisi kirjoittaa meluisalla käytävällä tai musiikkia kuunnellen, minun on saatava omaa rauhaa. Silloin alitajunta tuo mieleeni noita mielikuvia, hetkiä, musiikinpätkiä, joista saan aikaan jotain enemmän. 

Ja vaikka te nyt siellä huokaatte, että eihän tuo kuulu lainkaan kirjabloggaamiseen, mutta olette väärässä. Juuri näihin asioihin kiinnitän usein huomiota kirjassa: ihmisiin, ajankuvaan, historiaan. Kirjoitan mielelläni kirjoista. Kirjoitan mielelläni kirjoista samoja asioita kuin kirjoittaisin fiktiivistä tekstiäkin. 

Mitä bloggaaminen merkitsee?


Bloggaaminen merkitsee minulle paljon: ajatusten vaihtoa, vuoropuhelua kirjan ja blogin kanssa, omien ajatusten saamista esille. Nykyään poikaystäväni toimii "luonnosvihkona"; puhelen usein hänelle samoja asioita kirjoista, joita myöhemmin olen ajatellut koota blogipostaukseen. Näin ollen hän toimii luonnoksena, hänen avullaan saan koottua ajatuksiani siten, että ne asettuvat järkevästi postaukseen.

Bloggaaminen on pirun kivaa. Siksi minä teen tätä - ja aion tehdä jatkossakin.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Luin: Minä perustin uusnatsijärjestön, Henrik Holappa

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat

Into Kustannus, 2016 


Into Kustannus on halunnut selvästi profiloitua ihmiskuviin, kohtaloihin ja muistelmateoksiin. Juuri pari päivää sitten saimme tietää, että Into Kustannus julkaisee Anneli Auerin muistelmat. Tällä kertaa lukulistallani oli Henrik Holapan Minä perustin uusnatsijärjestön -teos.

Henrik Holappa tuli tunnetuksi uusnatsijärjestö Suomen Vastarintaliikkeen perustajajäsenenä ja aggressiivisena natsina. Hänen perustamansa liike on ollut mukana monissa rasistisissa hyökkäyksissä. Esimerkiksi vuonna 2010 liike iski Helsinki Pride -kulkueeseen, jolloin liike heitti mm. savupommeja kulkueeseen. Monia minun ystäviänikin oli paikalla tuolloin, ja kuuleman mukaan tunnelma oli hyvin ahdistunut ja pelokas.

Jotain kuitenkin tapahtui Holapalle. Hän halusi voittaa vihan ja erota natsimenneisyydestään. Hän ei kuitenkaan halunnut unohtaa, kuten moni muu uusnatsiudesta luopunut on tehnyt, hän halusi kirjoittaa menneisyydestään kirjan.

Epäuskoa ja toivoa


Alussa olen hieman epäuskoinen. Ihan ensimmäisenä mieleeni nousee kysymys: Voiko radikaalista rasistista oikeasti tulla parissa vuodessa säyseä ihminen, joka häpeää tekojaan? Voiko niin voimakkaasta ja aggressiivisesta aatteesta erota tuosta noin vaan? 

Voiko rakkaus todella voittaa vihan?

Holappa itsekin myöntää, ettei tie ole ollut helppo ja kaikkea muuta kuin rento lomaretki, mutta hän vakuuttelee muuttuneensa. Yksi suurimpia tekihöitä hänen muutokselleen on ollut kiinalainen naisystävä, johon hän rakastui ollessaan viimeisiä vuosia natsina. Silloin hän tajusi, että hän häpeää sitä, että on natsi, ja mieluiten peittää sen puolen itsestään tältä uudelta naisystävältään. Tultuaan "kaapista ulos" natsimenneisyytensä kanssa, Holappa huomasi, ettei naisystävä säikähtänytkään pois, päinvastoin, hän antoi tukea miehensa muutosprosessille.

Pohdintaa syvältä


Sitten kun lukija pystyy unohtamaan epäuskoisuutensa ja keskittymään kirjaan, on kokemus kouraiseva. Syvältä koskettava. Ainakin minua kirja kosketti kovasti, olen kuitenkin uusnatsien "kohde", jotain, mitä vastaan monet uusnatsit taistelevat.

On kouraisevaa, että ihan tavallisesta pojasta, joka ei ole syrjäytynyt eikä alkoholisoitunut, voi tulla niin helposti ääriryhmän jäsen, jopa vähän huomaamatta. Holappa oli tavallinen poika, joka rakasti sotahistoriaa. Hän viihtyi yksin lukemassa historiallisia kirjoja ja kuuntelemassa ukkinsa sotajuttuja.

On kouraisevaa, että hän oli samanlainen kuin minäkin. Minussa ja Holapassa on monia samoja piirteitä: olemme molemmat hyvin intohimoisia, historiahulluja ja vähän nörttejä.

Miksi minusta tuli rasisminvastustaja ja Holapasta rasisti? Miksi? Tämä kysymys nousi aivan ehdottoman tärkeäksi kysymykseksi, ja tätä kysymystä myös kasvattajien - vanhempien ja kouluyhteiskunnan - tulisi pohtia. Mikä ajaa nuoren pojan rasistiseksi, jopa väkivaltaiseksi natsiksi? Ja miksi minusta, aivan samanlaisesta pulliaisesta, tuli rasisminvastustaja?

Voiko jo kymmenvuotiaista lapsista ennakoida, kenestä tulee ääriainesta?

Mielestäni tämä tietokirja tulisi olla jokaisen kasvattajan, esimerkiksi opettajien, lukulistalla. Ei nyt välttämättä siksi, että tämä olisi jotenkin superhyvä kirja - ihan perus tietokirja tämä on - mutta juuri tuon kysymyksen takia. Voivatko kasvattajat tehdä jotain, ettei natsiaate veisi lapsia mennessään? Ettei viha korvaisi rakkautta ja monimuotoisuutta?

Lopuksi


Henri Holapan tietokirja ei ole noin kirjallisesti mitenkään kummoinen. Hän kertoo elämästään, "urastaan" ja siitä, miksi päätti luopua aatteesta. Samalla hän puhuu hieman Vastarintaliikkeestä ja sen hallinnosta - ilman skandaalinkäryistä hehkutusta. 

Kirja on silti erittäin tärkeä. Kuten Holappa alussa toteaa:
Haluan kertoa uusnatsiliikkeestä lähtöä suunnitteleville, että se on mahdollista.
Kirja on erittäin tärkeä niille, jotka kaipaavat sysäystä muutokselle, kaipaavat rohkaisua irrottautua menneestä. Samalla kirja on oiva muistutus meille muille siitä, etteivät ääriainekset ole poikkeuksellisia yksilöitä, syrjäytyneitä tai muuten "vinksahtaneita". Nuori ihminen voi lähes huomaamattaan päätyä ääriryhmien puolelle, jos yhteiskunta sen sallii.

Toivon, ettei yhteiskunta salli sitä.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Blogger Recognition Award

Oih, kirjabloggaajakollegani ja ystäväni Mustetta paperilla antoi minulle haasteen! Haaste vastaanotettu. Valitettavasti olen liian laiska ja saamaton, jotta jaksiaisin nimetä uusia palkinnonsaajia, mutta hei, jokainen voi tehdä sen! Kopsatkaa vaan!



Haastesäännöt: 

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kuinka aloitin? Ööö, kirjautumalla bloggeriin? Niin simppeliä se minulla oli. En pohtinut turhia, en suunnitellut, en ollut edes haaveillut pitkään kirjablogista. Niin vain kävi. En ole koskaan ollut mitenkään intohimoinen lukija, en ole koskaan lukenut kymmeniä teoksia yhtä aikaa. Olen vain pitänyt lukemisesta ja halunnut jakaa jotain henkilökohtaista muille. 

Vinkkejä aloitteleville bloggaajille.

1. Tee mitä tunnet parhaimmaksi. Siinä on minun tärkein vinkkini. Jos haluat kirjoittaa kirjoista ja musiikista, tee niin. Älä välitä lukijamääristä ja kommentointien määrästä - jos et halua oikeasti tienata bloggaamisella. Minun kirjablogini on paljon muutakin kuin vain kirjablogi, ja se on ihan ok. Pääasia on, että saan ajatuksiani paperille.

2. Aivan aluksi kannattaa luonnostella uudet postaukset. Ennen kuin oma ääni löytyy, saattaa olla, että postauksista tulee sekavia ja keskeneräisen tuntuisia, jos ei tee luonnoksia.

3. Muista, että bloggaamisen pitää olla hauskaa! Silti, however, joskus saattaa tuntua, ettei jaksaisi ja haluaisi kirjoittaa mitään. Silloin voi ihan hyvin pitää blogitauon. Jos kuitenkin tahdot pitää tasaista tahtia yllä postauksien suhteen, varaudu siihen, että joskus se tuntuu raskaalta eikä mikään tunnu sujuvan. Jos sellaista tunnetta jatkuu pitkään, kannattaa harkita bloggaamisen mukavuutta.