torstai 14. heinäkuuta 2016

Luin: Minä perustin uusnatsijärjestön, Henrik Holappa

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat

Into Kustannus, 2016 


Into Kustannus on halunnut selvästi profiloitua ihmiskuviin, kohtaloihin ja muistelmateoksiin. Juuri pari päivää sitten saimme tietää, että Into Kustannus julkaisee Anneli Auerin muistelmat. Tällä kertaa lukulistallani oli Henrik Holapan Minä perustin uusnatsijärjestön -teos.

Henrik Holappa tuli tunnetuksi uusnatsijärjestö Suomen Vastarintaliikkeen perustajajäsenenä ja aggressiivisena natsina. Hänen perustamansa liike on ollut mukana monissa rasistisissa hyökkäyksissä. Esimerkiksi vuonna 2010 liike iski Helsinki Pride -kulkueeseen, jolloin liike heitti mm. savupommeja kulkueeseen. Monia minun ystäviänikin oli paikalla tuolloin, ja kuuleman mukaan tunnelma oli hyvin ahdistunut ja pelokas.

Jotain kuitenkin tapahtui Holapalle. Hän halusi voittaa vihan ja erota natsimenneisyydestään. Hän ei kuitenkaan halunnut unohtaa, kuten moni muu uusnatsiudesta luopunut on tehnyt, hän halusi kirjoittaa menneisyydestään kirjan.

Epäuskoa ja toivoa


Alussa olen hieman epäuskoinen. Ihan ensimmäisenä mieleeni nousee kysymys: Voiko radikaalista rasistista oikeasti tulla parissa vuodessa säyseä ihminen, joka häpeää tekojaan? Voiko niin voimakkaasta ja aggressiivisesta aatteesta erota tuosta noin vaan? 

Voiko rakkaus todella voittaa vihan?

Holappa itsekin myöntää, ettei tie ole ollut helppo ja kaikkea muuta kuin rento lomaretki, mutta hän vakuuttelee muuttuneensa. Yksi suurimpia tekihöitä hänen muutokselleen on ollut kiinalainen naisystävä, johon hän rakastui ollessaan viimeisiä vuosia natsina. Silloin hän tajusi, että hän häpeää sitä, että on natsi, ja mieluiten peittää sen puolen itsestään tältä uudelta naisystävältään. Tultuaan "kaapista ulos" natsimenneisyytensä kanssa, Holappa huomasi, ettei naisystävä säikähtänytkään pois, päinvastoin, hän antoi tukea miehensa muutosprosessille.

Pohdintaa syvältä


Sitten kun lukija pystyy unohtamaan epäuskoisuutensa ja keskittymään kirjaan, on kokemus kouraiseva. Syvältä koskettava. Ainakin minua kirja kosketti kovasti, olen kuitenkin uusnatsien "kohde", jotain, mitä vastaan monet uusnatsit taistelevat.

On kouraisevaa, että ihan tavallisesta pojasta, joka ei ole syrjäytynyt eikä alkoholisoitunut, voi tulla niin helposti ääriryhmän jäsen, jopa vähän huomaamatta. Holappa oli tavallinen poika, joka rakasti sotahistoriaa. Hän viihtyi yksin lukemassa historiallisia kirjoja ja kuuntelemassa ukkinsa sotajuttuja.

On kouraisevaa, että hän oli samanlainen kuin minäkin. Minussa ja Holapassa on monia samoja piirteitä: olemme molemmat hyvin intohimoisia, historiahulluja ja vähän nörttejä.

Miksi minusta tuli rasisminvastustaja ja Holapasta rasisti? Miksi? Tämä kysymys nousi aivan ehdottoman tärkeäksi kysymykseksi, ja tätä kysymystä myös kasvattajien - vanhempien ja kouluyhteiskunnan - tulisi pohtia. Mikä ajaa nuoren pojan rasistiseksi, jopa väkivaltaiseksi natsiksi? Ja miksi minusta, aivan samanlaisesta pulliaisesta, tuli rasisminvastustaja?

Voiko jo kymmenvuotiaista lapsista ennakoida, kenestä tulee ääriainesta?

Mielestäni tämä tietokirja tulisi olla jokaisen kasvattajan, esimerkiksi opettajien, lukulistalla. Ei nyt välttämättä siksi, että tämä olisi jotenkin superhyvä kirja - ihan perus tietokirja tämä on - mutta juuri tuon kysymyksen takia. Voivatko kasvattajat tehdä jotain, ettei natsiaate veisi lapsia mennessään? Ettei viha korvaisi rakkautta ja monimuotoisuutta?

Lopuksi


Henri Holapan tietokirja ei ole noin kirjallisesti mitenkään kummoinen. Hän kertoo elämästään, "urastaan" ja siitä, miksi päätti luopua aatteesta. Samalla hän puhuu hieman Vastarintaliikkeestä ja sen hallinnosta - ilman skandaalinkäryistä hehkutusta. 

Kirja on silti erittäin tärkeä. Kuten Holappa alussa toteaa:
Haluan kertoa uusnatsiliikkeestä lähtöä suunnitteleville, että se on mahdollista.
Kirja on erittäin tärkeä niille, jotka kaipaavat sysäystä muutokselle, kaipaavat rohkaisua irrottautua menneestä. Samalla kirja on oiva muistutus meille muille siitä, etteivät ääriainekset ole poikkeuksellisia yksilöitä, syrjäytyneitä tai muuten "vinksahtaneita". Nuori ihminen voi lähes huomaamattaan päätyä ääriryhmien puolelle, jos yhteiskunta sen sallii.

Toivon, ettei yhteiskunta salli sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti