keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Luin: Jääkaksoset, S.K. Tremayne

S.K. Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins)

Suomentaja: Oona Nyström

Otava, 2016


Värisyttävä.

Pelottava.

Osittain liian teatraalinen.

Jääkaksoset on ollut tämän vuoden "se kirja, joka jakaa mielipiteet". Osa on rakastunut kirjaan, osa pitänyt sitä keinotekoisena ja epäuskottavana.

Minä asetun näiden kahden ajatuksen väliin: kirjan alku on jäykkä ja teatraalinen, mutta jos jaksaa lukea yli puolen välin, homma alkaa luistaa jopa niin, että lukija on kirjan takakannen suljettuaan järkyttynyt, säikähtänyt ja innoissan. Minä ainakin olin.

Perhetilanne: vähintään kaaosmainen


"Äiti, kumpi minä olen?" 
"Kulta?" 
"Kumpi näistä olen minä? Äiti? Kumpi?"
Apua. Voi luoja, auta. Tämä on sietämätöntä, koska en osaa vastata. Totuus on, että en minä tiedä.

Identtisistä kaksosista toinen on kuollut hirvittävässä onnettomuudessa. Pudonnut pitkän matkan parvekkeelta maahan. Vuosi onnettomuuden jälkeen perheen arki alkaa pikku hiljaa hahmottua. Perhe - etunenässä perheen äiti Sarah - muuttaa eristyksessä olevalle saarelle Skotlantiin. Menneisyys palaa haamuina takaisin: yhtäkkiä toinen tytär, se joka selviytyi, alkaa väittää olevansa hänen kuollut sisarensa. Sarahin maailma pirstoutuu. Tekivätkö he oikeasti suuren virheen vuosi aiemmin?

Trillerin uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Se, miksei tyttären henkilöllisyyttä voi varmasti selvittää, on kirjassa selitetty teknologialla ja lääketieteellä. Ilman ankaraa googlausta en voi tietää, pitävätkö asiat paikkansa. 

Toisaalta: minä lukijana en enää puolen välin jälkeen kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin. Ei ollut väliä, ovatko yksityiskohdat oikein, voisiko noin ja noin tapahtua oikeasti. Kirja imee tehokkaasti lukijastaan ilmat pois. Minä en ainakaan voinut laskea kirjaa enää käsistäni puolen välin jälkeen.

Mutta sitä ennen...

Lopussa kiitos seisoo


"Tylsää", ajattelin ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana. Tremayne ei ole selvästikään panostanut alkupuoleen niin paljoa kuin jännittävään loppuun. Sarahin ajatukset töksähtelevät, loppuvat kesken epäsukottavissa paikoissa, jatkuvat jostain ihan muusta. Jos Tremayne on halunnut kuvata Sarahin sekavia tunteita tällä tavoin hyppelemällä, ei hän ole siinä onnistunut.

Onneksi kirjan anti paranee loppua kohden. Hitsit, kun olin kikseissä viimeiset parikymmentä sivua! Mitä tykitystä, miten pelottavaa, miten kiehtovaa, hienoa ja jännittävää. Loppu oli niin karmiva, että väkisin tuli mieleen lapsena kerrotut aavetarinat.

Lopputulemana voi sanoa, että kirja kyllä sykähdytti. Eikös hyvän kirjan tuntomerkki ole se, että kirjan loppumisen jälkeen lukija on ihan tainnoksissa? Kirja pyöri päässäni vielä monta tuntia lopetuksen jälkeen. Mutta, toisaalta, ei tästä tule mitään lempparikirjaa minulle. Sellainen ihan jees kirja siis. 

3 kommenttia:

  1. Tykkäsin tästä paljon! Se oli sopivan jännittävä.

    VastaaPoista
  2. Pidin Jääkaksosista, mutta olisi saanut olla nopeaotteisempi paikoin. Ihan hyvä lukukokemus.

    VastaaPoista
  3. Samaa minäkim mietin! Vähän lisää reippautta, kiitos.

    VastaaPoista